Title: Onnenkyyneliä.
Rating: K-11
Genre: angst, one-shot
Pairing: h/d, pp/d
***
Taas nuo jäänharmaat, epätoivoon ja suruun verhoutuneet silmät iskostuivat siihen samaan, niille jo tuttuun näkyyn illallisessa Suuressa salissa. Silmät seurasivat, kun poika istui Rohkelikkojen pöydän ääreen yhdessä ystäviensä kanssa. He nauroivat. Poika nauroi kaikkein eniten ystäviensä sanoille vihreät silmät säkenöiden. Luihuispoika tunsi, kuinka kirvelevät kyynelet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi teeskennellä aivastavansa, jotta saisi huomaamatta käden kasvojensa suojaksi ja pyyhittyä kostuneet silmänsä.
Paahtoleipä näytti irvistelevän Dracolle. Hän paiskasi sen suutuspäissään jonkun kolmasluokkalaisen puuskupuhin niskaan, joka kirosi ja kääntyi katsomaan taakseen. Draco näytti vielä keskisormea perään.
En tajua, mikä Potterissa minua viehättää, mutta mikä se ikinä onkaan, saisi kadota tuosta pojasta ikuisiksi ajoiksi.Draco katsahti vielä kerran Rohkelikkojen pöytään päin toivoen, että Harry edes vilkaisisi häneen päin. Ei. Poika oli syventynyt Päivän Profeettaan yhdessä tuon kuraverisen Grangerin kanssa.
Draco nousi pettyneenä ylös aamiaispöydästä ja kulkiessaan tupapöytää pitkin, hän pysähtyi, kumartui hieman ja kuiskasi tytölle tämän korvaan, “Pansy, tule.”
Tyttö hyvästeli kikattelevat ystävänsä ja juoksi komean Malfoyn perään.
“Draco, minne sinä minua viet?” Pansy kysyi hyvin tyttömäisen vihjailevaan sävyyn päästessään pojan rinnalle.
Draco ei vastannut, otti ainoastaan tyttöä kädestä ja kiihdytti askeleitaan. He kulkivat kivisiä rappusia ylös, sitten alas, kääntyivät oikealle ja kulkivat pitkää käytävää eteenpäin puhumatta sanaakaan. Ainoat äänet olivat kummankin kulkijan hengitys ja kenkien kopse.
Lopulta Draco pysähtyi erään kulman taakse. Hän työnsi Pansyn hieman sivumpaan ja kurkisti vielä käytävään, että siellä ei ollut ketään. Ei mitään muuta liikettä kuin kuun kajossa kylpevä pöly. Draco siirtyi lähemmäs Pansya, joka oli juuri tainnut aavistaa matkan tarkoituksen.
“Olet sittenkin kiinnostunut minusta, Draco?” Pansy kysyi uteliaisuuden häivä äänessään.
Draco kuittasi kysymyksen pitkällä suudelmalla, jolla ei ollut mitään tarkoitusta. Draco ei tuntenut edes pientä kiinnostusta Pansyyn, hän oli vain Potterin korvike.
Draco liimasi itsensä kiinni Pansyyn. Hän tunsi tytön rinnat vasten omaa rintakehäänsä. Pansy halusi selvästi jotakin muuta kuin pelkkiä syviä suudelmia, mutta muuhun Draco ei suostunut. Hänellä oli kaksi tervettä kättä, joilla saada tyydytys ellei muuta keinoa ollut. “Muu keino” olisi tietenkin ollut mahdottoman komea, hyvä kroppainen Potter.
Ajatellessaan Potteria, Draco irrottautui hieman Pansysta, työnsi kätensä tytön paidan alle ja siveli tämän selkää. Hetken ajan Draco suuteli tytön kaulaa, kunnes siirtyi alemmas dekolteelle.
“Voi Draco… Haluan sinua…”
Draco irrottautui tytöstä hieman kuullessaan nämä sanat. “Olen pahoillani Pansy,” Draco kuiskasi, “mutta en tee tätä rakkaudesta.”
Hän kuuli pois kävellessään, kuinka Pansy puhkesi raastaviin kyyneliin, jotka Draco oli aiheuttanut. Eikö tyttö muka tajunnut, että hänen mukaansa ei kannattaisi lähteä, koska aina päädytään tähän samaan tilanteeseen? Pansyhän itse aiheuttaa itselleen tämän, kerta toisensa jälkeen. Vika ei todellakaan ollut Dracossa. Potter oli tietysti myös osasyyllinen. Jos Potter ei olisi niin itsekäs, ihana kusipää, niin kenenkään ei tarvitsisi kärsiä. Ei Dracon, ei Pansyn…
THUMPS!
Draco oli törmännyt johonkin. Seuraavaksi hän kuuli äänen, jota oli odottanut koko aamun:
“Draco Malfoy. Vaeltelee käytävillä
yksin. On tainnut pojalle nousta pissi päähän, kun hän jättää omat henkivartijansakin pois matkastaan.”
“No entä sinä itse? Et ole yhtään sen parempi kuin minäkään. Itseasiassa minä saatan olla jopa parempi. En sentään heilu joka paikassa tuollainen älytön arpi otsassa ja huuda koko maailmalle, että vanhempani ovat kuolleet, mutta minä selvisin!”
Jokaisen lauseen välissä Draco oli ottanut pari hidasta askelta Potteria kohti, kunnes Potter oli ahdistettuna seinää vasten ja Draco oli lähes kiinni hänessä. Ei Draco tarkoittanut mitään noista jutuista, joita hän oli sanonut, mutta hän ei silti pystynyt olla huomaamatta, että hän erotti pojan silmistä tumman iiriksen, näki arven entistä paremmin, pystyi tuntemaan pojan hengityksen. Hän tuijotti Potteria suoraan silmiin katse täynnä intohimoa. Voi, miten hän vihasikaan tuota poikaa! Tuota seksikästä, mustaa hiuskuontaloa, noita vihreitä silmiä, tuota täydellistä vartaloa, jonka hän tunsi omaa kehoaan vasten. Potter tuoksuikin niin mahdottoman hyvältä.
Saisinpa vain suudella tuota poikaa…“Mitä
helvettiä sinä oikein teet?”
Draco ei osannut vastata mitään. Ensimmäisen kerran Potter sai hänet sanattomaksi. Hän vain pystyi tuijottamaan Potterin pirullisen hyvännäköistä selkää, kun tämä kiiruhti pois, pois Dracon luota.
Draco lysähti istumaan kylmälle, kiviselle portaalle. Hän ei voinut uskoa, että meni tyrimään noin. Miten hän voikaan olla noin tyhmä! Miksi hänen piti mennä ja yrittää suudella Potteria, hänhän tiesi, että Potter ei ole kiinnostunut hänestä, paitsi että Potter tuntee mahdottoman syvää vihaa häntä kohtaan.
Kyyneleet kirvelivät Dracon silmissä. Hänen oli pakko nousta ylös ja kiiruhtaa ihan minne tahansa, missä vain saisi olla yksin. Hän meni portaita ylöspäin, vielä ylemmäs, ylemmäs, ylemmäs…
Dracon silmiin avautui tumma tähtitaivas, ja kylmä pakkastuuli puhalteli pojan hiuksiin. Kyynelet valuivat vapaasti poskia pitkin tuulen mukana. Maa valkoisena lumesta, taivas kirkkaana tähdistä, eikä mitään muuta ääntä kuin tuulen vihellys ja Dracon pieni nyyhkytys.
Tylypahka oli mahdottoman kaunis. Lumi peitti joka paikkaa, järvi oli jäässä, kynttilälyhtyjä oli sytytelty pihamaitten joka sopukkaan, kuunvalo teki kauniita varjoja…
Sitten, aivan yhtäkkiä, Tylypahkan ovet aukesivat. Niistä tulvi kullankeltaista valoa pihamaalle. Draco mietti, että kuka liikku vielä tähän aikaan ulkona. Yhtäkkiä viha alkoi kiehua hänessä.
Se oli Potter. Miten se vielä kehtasikin näyttäytyä Dracon silmissä! Draco katseli kuinka poika kiihdytti juoksuun, juoksi suuren tammen luokse, lysähti istumaan ja kiertyi kerälle. Jopa korkealta tähtitornista asti Draco pystyi nähdä, että poika itki. Viha hävisi Dracon sisuksista yhtä nopeasti kuin se oli sinne ilmestynytkin. Voisiko olla mahdollista, että Potter itki Dracon takia? Eihän siitä ollut korkeintaan kuin viisi minuuttia, kun he olivat viimeksi tavanneet, mitä muuta siinä ajassa olisi voinut tapahtua? Draco ei jaksanut miettiä sitä, ei välittänyt mistään vaan kiihdytti uudestaan juoksuun, tällä kertaa hän suuntasi pihamaille suuren tammen luo ja itki onnenkyyneliä.
**
A/N: tällainen tuli, itse olen ihan ylpeä. tämä on ensimmäinen fic, jonka uskallan julkaista netissä, joten älkää heti polkeko minua maanrakoon.
