Kirjoittaja: Hallahäive
Ikäraja: K-11 (huumevertauksen vuoksi)
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Sherlock/Moriarty
Genre: Hämähäkkiangst
Disclaimer: En omista Jimiä, Sherlockia tai Johnia. He kuuluvat BBC:lle, ACD:lle, Moffatille ja Gatissille.
A/N: Hyvää syntymäpäivää Naby-rakas! Lahjaksesi saat Jimlockia, jota kirjoittaessa itkin verisiä kyyneleitä. Hieman ajatuksenvirtamaista ja sitä rataa, mutta toivottavasti tykkäät ja anna anteeksi sekavuus. Joka tapauksessa, onnea ja haleja sinne päin.<3
Tosiaan siis, eka Jimlockini, älkää tuomitko liian jyrkästi. Kommentit ilahduttaisivat kovasti.
Summary: Sherlock on myrkyllistä mettä nauttinut mehiläinen, itseään pistävä ja Jimin verkkoon kietoutunut.
Araknofobia
Araknofobia on eräs fobian laji, ja tarkoittaa hämähäkkejä kohtaan tunnettua neuroottista, voimakasta pelkoa tai kauhua, jonka seurauksena henkilön jokapäiväinen toiminta ja sosiaalinen vuorovaikutus kapeutuu häntä itseään ahdistavalla tavalla. Sairaudeksi ilmiö lasketaan vasta, kun se häiritsee merkittävästi henkilön toimintakykyä.
Oikeudenkäynti ei tuottanut toivottua tulosta. James Moriarty on vapaa. Sherlockin pitäisi olla pettynyt, raivoissaan. Mutta takaraivossa kolkuttaa ihailu, ajatus, että juuri näinhän sen pitikin mennä. Riemastus siitä että peli pääsee jatkumaan. Ajatukset hyppivät oudoilla poluilla Sherlockin päässä, hyväilevät tummia silmiä ja niissä piilevää vaaraa. Kietoutuvat menneisiin keskusteluihin ja tuleviin sutkautuksiin. Sherlock yllättää itsensä miettimällä, maistuisiko Moriarty pihlajanmarjoilta.
Sherlock ei saa mieltään kuriin, se kulkee Jimin miinoittamaa reittiä. On kuin mies keräisi takaisin yhtä langoistaan ja Sherlock seuraisi perässä, kärpänen verkkoon kiinnittyneenä. Niinpä Sherlock taistelee vastaan, vaikkei edes tiedä tahtoisiko. Hän pelkää vastaustaan. Hän kaivaa viulunsa esiin, sillä sen kautta hän purkaa mielensä sidoksia, saa sekaiset mietteet sinfonioiksi.
Nyt tuntuu, että edes viulun kielet eivät auta karkottamaan jännitystä, pelkoa, pientä kaaosta rakastavaa kipinää. Moriarty ohjaa Sherlockin kättä, vetelee lankojaan jossakin kauempana. Sherlock soittaa hämä-hämä-häkkiä viulullaan ja John on hämmästynyt tunnistaessaan sävelmän. Sherlock ei kerro kuinka hänen mieltään jäytävät sinne pyrkivät langat, kuinka edes hänen musiikkinsa ei säily puhtaana enää. Kuinka verkon tahmeus kuorruttaa sävelet myrkyllisellä siirapilla. Ei John ymmärtäisi. Niinpä Sherlock vain jatkaa soittamista kunnes hänen sormiaan särkee. Jatkaa senkin jälkeen. Hämä-hämä-häkki kiipes langalleen...
Moriarty myrkyttää hänet. Hitaasti makeat sanat maalaavat hänen mielenpalatsinsa seinät mustalla ja saduilla, joissa ei ole sankareita. Sinä tarvitset minua, pehmeä aksentti kuiskii. Tarvitset minua tai et ole mitään. Sillä me olemme samanlaisia, sinä ja minä — paitsi että sinä olet tylsä. Tylsä. Siinä yksi sana, jolla kukaan ei ole aiemmin kutsunut Sherlockia. Sherlock maistelee sanaa kielenkärjellään. Jos kuka tahansa toinen sanoisi saman asian, hän olisi väärässä. Mutta Jim... Jim on erityinen. Kenties tämä ihminen, joka ei ole ihminen ollenkaan, vaan hämähäkki on tarpeeksi erityislaatuinen, jotta sanasta tulee oikeutettu. Kenties Jimiin verrattuna jopa Sherlock Holmes on tylsä. Vain yksi kärpänen lisää miljoonia ahmineessa verkossa. Tai kenties mehiläinen, mutta silti loukussa yhtäkaikki.
Ajatus saa hänen verensä tanssimaan. Jim Moriarty saa aikaan sen, mitä muut eivät onnistuneet. Saa Sherlockin pelkäämään.
Jim kiertää hänen suonissaan ja saa kaiken hämärtymään. Se ei ole rakkautta. Se ei voi olla rakkautta. Rakkaus on pelastavaa ja pehmeää, villapaitoja. Niitä Moriarty ei ole. Ennemminkin Jim on happoa, liian kuluttavaa ja kaikennielevää vastustettavaksi. Eikä Sherlockin juopunut mieli enää edes halua taistella vastaan. Peli on huumetta ja Jim rakentaa pelin, Jim on peli. Sherlock on myrkyllistä mettä nauttinut mehiläinen, itseään pistävä.
Pelistä tulee kaikki, Sherlock ei saa ajatuksiaan siitä irti. Hän odottaa siirtoa toisensa jälkeen, vahtii puhelintaan. Hän ymmärtää toimivansa kuten tahdottua, mutta langat eivät irtoa. Hänen mielensä toimii ainoastaan Moriartyn kaavoittamalla tavalla. Sormet vapisevat myrkyn kiertäessä hermoratoja.
Pelko hiipii esiin varjoista, joissa Jim häärii, kuiskii aina vain juovuttavalla äänellään. Jim johtaa nukketeatteria, jonka päämarionetti Sherlock on. Kiskaisu, toinen. Sana, suudelma, jota ei koskaan ollut. Jalat liikkuvat, mieli kulkee perässä kohti väistämätöntä loppunäytöstä. Sherlock yrittää päästä irti, ravistaa langat sormenpäistään. Lopettaa soittamisen. Vaan lopulta hänen päässään pyörii vain yksi ajatus. Syövytä minut.
Jim erittää happoaan, Sherlock nauttii ulkokuorensa tahriintuessa ja haihtuessa. Peli on pelattava loppuun, marionetit saatava tanssimaan. Ja lopulta Sherlock tietää, että jäljelle ei jää ainuttakaan sankaria.