Nimi: Valokuvina
Kirjoittaja: Onkonälkä
Genre: drama, lievä romance
Ikäraja: S
Pairing: Hermione/Dean
Haasteet: Rare10, Paritusketju
A/N: Miten mä päädyn kirjoittamaan tälläisen, kun inspiraatio aluksi on erittäin siirappiseen fluffiin?
Valokuvina
Vanha kuva, jossa nauran ystävieni kanssa. Toisen lapsille olen kummitäti. Rose ja Hugo, kauniit kummilapseni. Toinen asuu naapurissani yhä. Ne yhteiset vuodet, kokemukset ja vaarat kasvattivat meidät kiinni toisiimme.
Toinen päivältä, jona valmistuin. He jättivät koulun kesken, aloittivat elämänsä vuotta aiemmin. Minä, kuten myös aviomieheni Dean, päätin kouluni. Minulla vuosikurssini parhaat arvosanat. Kuvassa minä, parhaat ystäväni sekä vanhempani. Miten onnellinen olinkaan saadessani heidät takaisin.
Nuori mies ja nainen vaalean kaksikerroksisen omakotitalon edessä, onnellisen hymyilevinä ja naisen vatsa sievästi pyöristyneenä. Minä ja Dean ensimmäisen oman kotimme edessä. Minä vihasin sitä kuvan vihreää villapaitaa, mutta Deanilla oli se kovin usein päällä. Minä niin monet kerrat yritin hankkiutua siitä eroon, mutta taianomaisesti se ilmestyi aina takaisin. Se oli kamalan värinen, raapi ihoani hänen halatessaan ja haisi kummalliselta, mutta Dean piti siitä.
Niin hänkin vihasi joitakin asioita, jotka minulle olivat rakkaita. Se ruskea myssy, jonka tein koulussa kotitontuille, mutta tykästyin ja pidinkin itse, sai hänet punastelemaan julkisilla paikoilla ja välttämään katseita, ja se suuri, rikkinäinen riipus joka muistutti minua matkastani hirnyrkkien tuhoamiseksi, ei hän sitäkään sietänyt.
Pinnallista.
Hän oli silti rakkauksistani ensimmäinen ja se ainoa. Kevytkenkäiset seurustelusuhteet nuoruudessa ilman hiventäkään rakkautta, myös se ainoa vakava, olivat muuttuneet hyvän päivän tutuiksi ja vain se yksi jäi ystäväksi. Niin hänelläkin, menneisyyden naiset, joista hän oli erästä toistakin todella rakastanut, mutta kesän jälkeen kaipuunsa unohtanut. Naiivi punapää, niin hän sanoi.
Tässä kuvassa minä sanon tahdon, miten kaunis helmenvaalea pukuni olikaan, vaikka nyt jo kadotettu. Dean verhoutui mustaan smokkiin, kunnioitti perinteitä minun pyynnöstäni, vaikka se ei hänelle ollut mieluisaa. Rakkaudella saa ihmeitä aikaan.
Itsekästä minulta.
Suureen puutarhaan viritetty vaaleanpunainen juhlakatos, taustalla ne ystävät, joita silloin rakastin, minä ja hän, ja hän pitää sylissään lasta. Thelma, niin me hänet nimesimme. Thelma Thomas.
Ja tämä on tavallinen arkiaamu. Aurinko paistoi säleverhojen läpi aamuteeheni, Dean syötti itkevää lastani ilman kiirettä. Hänellä ei ollut töitä ministeriön auroriosaston suurten vähennysten vuoksi. Kuolonsyöjien ollessa poissa, ei auroreitakaan tarvita samaan tapaan. Minulla oli kirjakauppa viistokujalla.
Minulla oli kirjani ja hänellä luudat, lentäminen, huispaus, ilma ja tuuli. Kaukana minun maanläheisestä maailmastani. Oikeastaan, viihdyin puutarhassamme, siellä tuoksuivat persikat ja nurmi, ja siellä minun oli hyvä lukea.
Niin kovin erilaisia me olimmekin, mutta sattuman kaupalla liitetyt. Ja nyt, me olemme jo vanhoja, enkä olisi voinut toivoa elämältäni enempää. Meillä oli riitamme, erimielisyytemme, suudelmamme ja sovintomme.
Näistä hetkistä muodostui elämäni.
