Rakkauslaulu |K11| angst

[Vlad]

Nimi: Rakkauslaulu
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Genre: angst
Warnings: itsemurhasta tulee puhetta
A/N: Ei pitänyt kirjoittaa mitään itsemurhaan viittaavaakaan. Tämän tekstin piti olla pieni, herkkä rakkaustarina, mutta siitä tuli loppujen lopuksi jotain aivan muuta. Jotenkin pystyin kuulemaan inspiraatiokappaleessani tämänkaltaisen traagisen rakkaustarinan, joka tosin muotoutui tarkemmin vasta kirjoitettaessa. Kappalehan on Johanna Kurkelan kaunis Rakkauslaulu. Toivottavasti joku pitää tästä tekstistä ja kommentteja saa aina antaa. Osallistuu Originaalikymppiin ja sana/kuva/lausekymppiin tällä kuvalla.

Sormeni juoksevat kevyesti mustien ja valkoisten koskettimien yli. Ne hypähtelevät hiljaa, tanssahtelevat hiljaa ja houkuttelevat pehmeitä ja rakastavia säveliä esiin ikivanhasta soittimesta. Sävelet kiertelevät haikeina ja kaivaten tyhjässä huoneessa, ne etsivät sitä ainoaa, joka huoneesta puuttuu. Huone on täynnä valoa, kovaa ja kirkasta auringonvaloa, huoneessa on lämmintä ja turvallista, mutta silti se suurin ja merkittävin lämpö puuttuu. Edes hiljaiset sävelet eivät löydä häntä. Hänen läsnäolonsa ei paista huoneen jokaisesta neliösentistä kuin valtavankokoinen aurinko. Kaipaan häntä, nuotit kaipaavat ja sävelet nyyhkivät hänen läsnäolonsa puuttumisen vuoksi. Suru tuntuu kietovan kylmän katkeria sormiaan tiukasti kaulani ympärille. Niiden kosketus hyytää, niiden kosketuksen kivun läpi en enää pysty muistamaan hänen kosketuksensa polttavaa lämpöä.

Loihdin flyygelistä kauniita sointuja ja säveliä yhden toisensa jälkeen. Annan sormieni kevyiden painallusten määritellä sävelmän aivan itse. Sävelmä täyttyy tuskasta, kaipuusta a kaikesta siitä hyvästä, mitä hän on saanut minut tuntemaan. Soittaessani pystyn melkein kuvittelemaan hänet tänne, minun luokseni.

~*~*~

Tapasin hänet aivan sattumalta. Hän oli epämääräisellä tavalla tuttu. Koin, että olin tavannut hänet jossain, jokin hänessä tuntui liikuttavan jotain pientä palasta minun sydämessäni. Hän tuli luokseni se ihana hymy huulillaan, tervehti pehmeästi ja kysyi, miten voin. Silloin kysymys tuntui vain omituiselta. Kerroin kuitenkin hänelle isoäitini kuolemasta ja mainitsin olevani tulossa mummon haudalta. Silloin hänen kasvoilleen syttyi valo, josta tiesin hänen olevan pahoillaan minun puolestani. Pian hän kietoikin käsivartensa turvaa tarjoten minun ympärilleni, antoi minun itkeä suruni pois. Sillä hetkellä tajusin ensimmäistä kertaa, missä arvossa häntä tulisin aina pitämään. Hän ei enää tuntunut vieraalta, minä tunsin hänet ja halusin pysyä hänen rinnallaan. Siinä oli minun paikkani.

Hän oli minun aurinkoni, jota eksyneenä planeettana kiersin ympäri. En osannut enää kuvitella, millaista elämäni olisi ollut ilman häntä. Minun oli vain myönnettävä itselleni, että olin jäänyt koukkuun hänen läsnäoloonsa. Ehkä hän oli maininnut jotain siitä, että hän ei voisi olla luonani ikuisesti että joku muukin tässä maailmassa saattaisi tarvita hänen apuaan ja tukeaan. Minä en kuitenkaan välittänyt niistä sanoista, olin liian onnellinen tajutakseni edessä kajastavaa vaaraa, joka lähestyi koko ajan vääjäämättä. Hän vain oli sellainen, jonka halusin pysyvän ikuisesti vierelläni ja toimivan minun omana tukipuunani elämän myrskyissä.

~*~*~

Flyygelin sävelet kiihtyvät, niihin ilmestyy surullisia sävyjä, jotka houkuttelevat kyynelet silmiini. Pystyn korvissani kuulemaan hänen soittavan yhdessä minun kanssani. Flyygeli ja viulu, yhdessä ikuisesti, aina kun soitan meidän lauluamme. Muistan vielä ne kaikki onnelliset hetket, kun tunnustimme hiljaa ja ujoina rakkautemme toisillemme ja lupasimme olla aina yhdessä. Silti taustalla kummitteli aina hänen lähtönsä hetki. Mutta sillä hetkellä me olimme kaksi säteilevää aurinkoa, jotka hehkuivat oman onnensa lumoamina.

Soittoni katkeaa tukahtuneisiin nyyhkytyksiin. Kiedon käteni ympärilleni, suljen itseni halaukseen ja heijaan vartaloani edestakaisin. Yritän vain unohtaa surun ja kaipuun kivun.

~*~*~

Palasin jälleen kotiin käytyäni mummon haudalla. Tällä kertaa sydämessäni asui surun lisäksi odotus. Tiesin, että hän tulisi minua taas vastaan, ottaisi minut rakastavasti käsivarsilleen ja kuiskaisi pehmeästi rakkaudentunnustuksensa. Se oli ainut valoni kaiken pimeyden keskellä. Saatoin aina turvata hänen valoonsa, siihen että se vetäisi minut kerran toisensa jälkeen pinnalle tuskan ja ikävän merestä, johon uhkasin hukkua kerran toisensa jälkeen.  Kuitenkin sydämessäni tiesin, että onneni ei kestäisi ikuisesti, mutta minä kielsin sen kerran toisensa jälkeen, koska en halunnut vielä erota hänestä.

Vuosikausien ajan saatoin aina turvata hänen riippumattomaan rakkauteensa ja tukeensa. Hän otti minut aina syliinsä ja kuiskaili korvaani rakastavia sanoja, joihin halusin uskoa kaikesta sydämestäni. Jossain sydämeni perukoilla oli kuitenkin alkanut itää huolestuttava ja pelottava ajatus. Olin alkanut pohtia, mitä tekisin, jos rakkauteni liekki kuolisi. Pystyisikö kukaan muu kuin hän ikinä puhaltamaan sitä pientä onnellista liekkiä sisälläni eloon, täyttämään minut sellaisella autuaalla onnella, jonka veroista en ollut koskaan kokenut. Pystyisikö kukaan koskaan enää puhaltamaan kuollutta, kylmää sydäntäni sellaiseen onnelliseen ja vapautuneeseen roihuun, jonka vain puhdas rakkaus pystyi synnyttämään. Hänen lähtemisensä uhka alkoi kummitella mielessäni yhä vain useammin. Pelon kyyneleet sekoittuivat yhä useammin surun ja ikävän kyyneliin, enkä enää tiennyt itkinkö mummoni kuoleman vain hänen lähtönsä pelon vuoksi.

~*~*~

Flyygelin soinnut kiipeilevät kattoon ja satavat sieltä kuin vesi minun niskaani. Soittaminen on ainoa keino käsitellä sitä pohjatonta ikävää, jonka hänen lähtönsä minun sydämeeni jätti. Kaipaan hänen kosketustaan, sen melkein uteliasta lempeyttä, sitä miten hän kohteli minua kuin kauneinta jalokiveä maailmassa. Kaipaan hänen pehmeitä huuliaan korvaani vasten, kun hän kuiskutti korvaani ihanan imelän siirappisia rakkaudentunnustuksiani.

Soittoon eksyy riipivästä kivusta kertovia mollisointuja. Ne jyskyttävät ohimoissa ja kirvelevät silmissä. Kuulen korvissani hänen viulunsa herkän ja kauniin soinnin. hymisen hiljaa soittaessani hänen laulunsa sanoja. Rakkauslauluksi hän sitä kutsui ja hän oli tehnyt sen vain minua varten. ”Kun minä lähden, sinä muistat minut tästä laulusta”, hänellä oli tapana aina kuiskata minun korvaani rakkaudentunnustustensa jälkeen. Nyt en pysty kuulemaan hänen pehmeitä sanojaan. Kuulen vain mollien ropinan, kun ne satavat mereksi ympärilleni. Minun tekee mieli keskeyttää soitto edes hetkeksi, kietoa kädet kaulan ympärille ja lakata hengittämästä lämpimien käsien puristuksessa.

~*~*~

Eräänä iltana hän vain jätti ilmestymästä paikalle, kun palasin mummon haudalta. Siitä päivästä alkaen tummat pilvet ovat jatkaneet kasautumistaan. Silloin aloin ymmärtää, että olin takertunut häneen. En ollut antanut hänen lähteä silloin, kun muut häntä kipeimmin tarvitsivat. Olin aina kuiskuttanut ”en pidä kiinni”, mutta silti olin tehnyt niin. Hän oli usein pyytänyt, että saisi mennä, käydä lohduttamassa kaipaavia, mutta aina olin kieltänyt. Olin kietoutunut omaan pelkooni ja anellut kerran toisensa jälkeen ja saanut lopulta hänet jäämään. Niin usein olin toiminut väärin.

Usein hän oli pyytänyt, että saisi jäädä vielä hetkeksi. Se oli ollut hänen tapansa ja olin rakastanut sitä. Nyt minulla ei ole kuin flyygeli ja muistot, se kaikki ikävä, jonka hän jätti jälkeensä. Yhtenä iltana tummat pilvet tuntuivat saavuttavat täyden kokonsa ja jäin odottamaan sadetta. Vaikka mieleni oli musta kuin tummat myrskypilvet, sadetta ei kuulut, vaikka aloin vähitellen jopa toivoa sitä. Sade ja kyyneleet ainakin helpottaisivat sitä pohjatonta ikävää. Siitä päivästä lähtien avasin joka päivä flyygelin kannen ja vuodatin kaiken ikävän mustiin ja valkoisiin koskettimiin.

~*~*~

Vielä viimeiset soinnut lehahtavat lentoon kuin perhoset. Nostan sormeni koskettimilta ja käännän selkäni elegantille soittimelle. Olen soittanut kauan, en enää halua katsoa soittimen kiiltävää, mustaa pintaa. Se tuntuu muistuttavan kipeästi ikävästäni. Kyyneleet vuotavat yli ja annan niiden valua. En jaksa enää. Poimin kuihtuneen punaisen ruusun flyygelin päältä ja vien huuleni sen kuolleeseen kukkaan. Ruusun varren terävät piikit puhkovat sormenpääni verille ja pyyhin kyyneleitä poskiltani. Veriset sormenpäät piirtävät juovia kalpeille poskilleni.

Nousen jakkaraltani ja tuijotan vain turtana ikkunasta ulos. Talven ensimmäiset pehmeät hiutaleet leijailevat maahan, mutta edes talven tuleminen ei saa suruani hälvenemään. Pidän talvesta, mutta nyt se tuntuu vain uudelta suruhunnulta. Suru kietoo sormensa kaulani ympärille ja tuntuu kuin en saisi henkeä kunnolla. Toinen käteni hamuilee pientä purkkia ikkunapöydältä. Haluan sammuttaa elämän liekin rakkauteni liekin lisäksi. Haluan sammuttaa tuon pienenpienen liekin niin, että kukaan muu ei pysty sitä enää koskaan sytyttämään. Haluan kietoa itseni unohduksen lämpimään viittaan ja saada vihdoin tuntea hyväksyvän hiljaisuuden, joka ei halua kuristaa minua.

Ruusu putoaa maahan turrista sormistani.

[Funtion]

Ensinnäkin, hyi mikä kappale! Iskelmää! :DD Kaikilla makunsa, mutta mulle tuollainen musa aiheuttaa puistatuksen, joten skippasin tuon kappaleen enkä jäänyt kuuntelemaan sitä (pakko sanoo puolustukseks kuitenkin et ihan kiva ääni laulajalla, ihan kivat sanat, mutta nuo soittimet ja rytmi ja kaikki... eeiih). Joten tuon sijaan laitan taustamusaks mieluummin Apulantaa.

Sormeni juoksevat kevyesti mustien ja valkoisten koskettimien yli. Ne hypähtelevät hiljaa, tanssahtelevat hiljaa ja houkuttelevat pehmeitä ja rakastavia säveliä esiin ikivanhasta soittimesta. Sävelet kiertelevät haikeina ja kaivaten tyhjässä huoneessa, ne etsivät sitä ainoaa, joka huoneesta puuttuu. Huone on täynnä valoa, kovaa ja kirkasta auringonvaloa, huoneessa on lämmintä ja turvallista, mutta silti se suurin ja merkittävin lämpö puuttuu. Edes hiljaiset sävelet eivät löydä häntä. Hänen läsnäolonsa ei paista huoneen jokaisesta neliösentistä kuin valtavankokoinen aurinko. Kaipaan häntä, nuotit kaipaavat ja sävelet nyyhkivät hänen läsnäolonsa puuttumisen vuoksi. Suru tuntuu kietovan kylmän katkeria sormiaan tiukasti kaulani ympärille. Niiden kosketus hyytää, niiden kosketuksen kivun läpi en enää pysty muistamaan hänen kosketuksensa polttavaa lämpöä.
Huh mikä aloitus, ei kyllä kevyimmästä päästä! Mä luin tän ja jäin sen jälkeen miettimään, että mitä mä just luin. Muistin jotain hämärästi koskettimista ja auringosta, siihen se sitten jäikin. Yritän nopeesti tiivistää tän tapahtumat nyt kun luen tuon tekstin uusiks: sormet soittaa pianoa/flyygeliä/mitä lie, koskettimet hypähtelee, sävelet kiertelee etsien jotain, huoneessa on valoa, huoneessa on lämmintä mutta suurin lämpö puuttuu, sävelet ei löydä, hänen läsnäolo ei paista huoneessa (mutta aurinko paistaa), kaipaus, nuottien kaipaus, sävelien nyyhkintää, suru kietoutuu kaulan ympärille, sormien kosketus hyytää, on kipua jonka läpi ei pysty muistamaan polttavaa lämpöä. HUH. Vasta nyt mä todella tajusin mitä tuossa lukee, mutta tuokin on erittäin työlästä luettavaa. On kamalasti adjektiivia ja... epäkonkreettisia asioita. Tunteita. Surua, kaipuuta, sitten on säveliä ja koskettimia, aurinko, sitten on kylmänkatkerat (yhdyssana?) sormet eli on katkeruutta ja kylmyyttä... kauheesti kaikkee! Miljöön (voidaanko tässä puhua miljööstä?) maalaus on hyvästä, mutta tässä oli ehkä vähän liikaa kaikkea heti näin alkuun. Mä olisin sinuna karsinut vähän jotain pois. Nyt mä lukiessani meinasin tukehtua noiden lauseiden ymmärtämisen takia.

Sävelmä täyttyy tuskasta, kaipuusta a kaikesta siitä hyvästä, mitä hän on saanut minut tuntemaan.
J-kirjain puuttuu ja-sanasta.

Silloin hänen kasvoilleen syttyi valo, josta tiesin hänen olevan pahoillaan minun puolestani.
Ihanasti ilmaistu tuo "silloin hänen kasvoilleen syttyi valo"!

Hän oli minun aurinkoni, jota eksyneenä planeettana kiersin ympäri.
Tästäkin pidin!

Ehkä hän oli maininnut jotain siitä, että hän ei voisi olla luonani ikuisesti että joku muukin tässä maailmassa saattaisi tarvita hänen apuaan ja tukeaan.
Tuohon vikan että-sanan eteen suosittelen pilkkua. : ) Sävyero!

Pystyisikö kukaan muu kuin hän ikinä puhaltamaan sitä pientä onnellista liekkiä sisälläni eloon, täyttämään minut sellaisella autuaalla onnella, jonka veroista en ollut koskaan kokenut.
Jokseenkin ironista, että tässä "puhalletaan liekki ELOON" kun yleensähän liekki puhalletaan sammuksiin. :DD Ja sitten tuo "jonka veroista en ole koskaan kokenut" sai mut hämmentymään koska luulin että "veroista" sana tarkottaa veroja. :DDDDDD Anteeks tyhmyyteni, hiton suomen kielen tuhannet saman sanan eri merkitykset!

hymisen hiljaa soittaessani hänen laulunsa sanoja.
Iso alkukirjain puuttuu maybe?

Vaikka mieleni oli musta kuin tummat myrskypilvet, sadetta ei kuulut, vaikka aloin vähitellen jopa toivoa sitä.
Varmaan pitäs lukee "kuullut"?

Huh, olipa noinkin lyhyeeseen tekstiin ladattu kamalasti tunteita! Tunteita, tunteita, tunteita! Nää rakkausjutut ja muut tunteilu ei ihan oikein oo mun juttuni ja vaikka angstista pidänkin, niin tää oli kyllä... kyllä... paljon. En tiedä voiko noin järkevästi sanoa tai onko toi järkevää suomen kieltä, mut se on mun tiivistelmäni: tää on paljon. Paaaaljon. (Miten muuten ton voi sanoa?!)

Mä pidin siitä miten tää teksti oli jaoteltua: vuorotellen muistelua ja sitten sitä nykyhetkeä, jossa soitetaan flyygeliä. Ehkä vähän irvistelin tuolle lopulle, kun se oli jotenkin niin dramaattinen ja vähän... klisee. Siis kuollut ruusu! Ja joo, ehdottomasti dramaattinen, pystyin jo melkein näkemään kuin elokuvakankaalta miten se "ruusu putoaa maahan turrista sormistani" sillee putoaa... viimeinen terälehti tippuu ja sitten tulee sitä dramaattista musiikkia ja valkokangas pimenee ja sitten tulee lopputekstit ja yleisö hurraa. :DD No, aika hyvä että herätit mussa kuitenkin vahvoja mielikuvia! Mutta jotenkin tuo loppu... tuo koko ruusujuttu, huh... mä en oikein pitänyt siitä.

Ja muutenkin tää oli vähän sellainen teksti, joita en yleensä lue. Niin niin niin niiiiiin paljon tunteita suhteutettuna tapahtumiin. Hyvin vuolasta kuvailua, kamalasti adjektiiveja ja... ehkä se suurimman ongelman mulle tuotti se, että ne tunteet oli niin suuria! Surua, kaipausta, kipua, rakkautta, odotusta. Ties mitä. Traaginen tää joo varmaan oli, vaikka en oikein pystynytkään samaistumaan tähän enkä tuntemaan niitä tunteita mitä tässä kuvailtiin. Mä luin tätä pienoisen tylsyyden vallassa, mutta hihkuin välillä kun vastaan tuli hienoja ilmauksia, osan niistä jo lainasinkin tuohon kommentin alkuun.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä teksti, mut jotenkin jäi ainakin mulle vähän etäiseksi. Vähän myös nähty jo, mutta rakkaudestahan nyt on kirjoitettu ajan alusta saakka. Kyllä mä tästä kuitenkin jossain määrin pidin, ehdottomasti. Kiitos paljon! : )

(Ai niin otsikko! Se nyt ei ollut maailman mielenkiintoisin, mutta ainakin se oli kuvaava ja selkeä.)

[Vlad]

Huh. Jopa on pitkä kommentti. Kiitos, fierté. Näin jälkikäteen lukien tuo ensimmäinen kappale on todellakin tajuttoman raskas (ja muutenkin koko teksti, huh). Ja en mä nyt aina tuollaista musiikkia kuuntele, ei iskelmä aina ole huonoa, vaikka vähän raskaampaan tyylilajiin kallistunkin... Nuo virheet korjailen pois tuolta, kiitos niiden bustaamisesta. Siinä kyllä oot ihan oikeassa, että tässä tekstissä on paljon kaikkea. Ja loppua vähän epäröin kirjottaa noin, koska klisee, mutta halusin sen sinne sitten kuitenkin. Siinä on se joku tummasävytteinen elokuvamaisuus, jota rakastan ihan älyttömästi. Ja otsikko voisi todellakin olla parempi, mutta tämän tekstin kohdalla nimien keksimis-generaattori hajosi (aka en keksinyt vääntämälläkään parempaa)

Varmaan pitäs lukee "kuullut"?

Öh, mä en itse asiassa tiedä, mitä tossa olis pitänyt lukea. Kuulunut luultavasti, mutta siinäpä mulle kiva pähkinä purtavaks, kun yrittää keksiä, mitä hittoa oon ajatellut tossa kohtaa.

Mukavaa, jos tykkäsit tästä jossain määrin. Ei kuulu todellakaan omiin supsikkeihini tai edes parhaisiin teksteihini. Kiitos!