Taian pisaroita (eivätkä ne koskaan putoa maahan) | K-11 | Raapaleita Ariana Dumbledoresta | VALMIS

[Illa]

Nimi: Taian pisaroita (eivätkä ne koskaan putoa maahan)
Kirjoittaja: Illa
Beta: eipä ole
Tyylilaji: angst, draama
Ikäraja: K-11 //Lils nosti kielenkäytön vuoksi
Varoitukset: kuolema
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte pottermaailmaan kuuluvaksi, kuuluu Rowlingille, lisäksi viittauksia H.C. Andersenin satuun Pieni tulitikkutyttö
Summary: Ja Albus hymyili, hymyili samaa hymyä kuin Aberforth niinä päivinä kun oli lukenut hänelle satuja, joissa kaikki oli hyvin.

A/N Osallistuu klassikkosatu uusiksi –haasteeseen sadulla H.C. Andersenin sadulla Pieni Tulitikkutyttö.

Ensimmäisessä raapaleessa sanoja 200 (tuplaraapale)




Oli vuoden viimeinen päivä. Suuria, pumpulisia lumihiutaleita leijaili ikkunan ulkopuolella.

Ariana Dumbledore istui sängyllään tuijotellen lumihiutaleiden lentoa. Hän oli avannut ikkunan, ja muutaman epäonnisen hiutaleen matka päättyi hänen huoneensa matolle. Kylmyyttä virtasi sisään, mutta Ariana ei halunnut sulkea ikkunaa siitäkään huolimatta, että joutui istumaan kääriytyneenä peittoon.

Kaukaa kantautui etäistä pauketta. Ariana pinnisti kuuloaan, muttei tiennyt, oliko kuullut omiaan.
Naapurit olivat kutsuneet Dumbledoret juhlimaan uutta vuotta. Kendra oli näyttänyt niin pettyneeltä sanoessaan Arianalle, että tietysti he jäisivät hänen kanssaan tänne, että Ariana oli suorastaan käskenyt perheensä lähteä.
Äiti, juhlavana ja hiukset laitettuna, oli juuri ennen lähtöä kysynyt vielä, oliko Ariana muuttanut mieltään. Vaikka Ariana tunsi kateuden piston, hän oli vain käskenyt pitämään hauskaa.

Ikkunasta lennähti matolle oksankappale. Ariana livahti pois sängyltä ja nosti oksan käteensä. Hänellä oli yllään vain yöasu, valkoinen mekko, joka oli oikeastaan liian pieni, mutta hänelle ostettiin uusia vaatteita harvoin, ja suuret tohvelit, jotka hän oli hakenut Albuksen huoneesta.

Tytön vaaleisiin hiuksiin laskeutui lumihiutaleita. Hetken hän kuvitteli pitelevänsä käsissään taikasauvaa.
Oksa alkoi kipinöidä, ja yhdellä sulavalla liikkeellä Ariana heitti sen ulos ikkunasta. Ilmassa se räjähti tuhansiksi punaisiksi pisaroiksi, jotka sekoittuivat lumisateeseen. Ariana pyörähti ympäri mekon helmat hulmahtaen.

Siinä pienessä hetkessä hän uskoi oikeaan taikuuteen, satuihin ja onnellisiin loppuihin.

[Illa]

A/N: En millään saanut tiiviimmäksi, joten en ole varma, voiko tämän luokitella raapaleeksi...
Sanoja 400




Kendra tönäisi Arianan huoneen oven auki, mutta pysähtyi kynnykselle huoneen kylmyyden yllättämänä. Vihaiset askeleet löysivät kuitenkin tiensä nopeasti ikkunalle ja paiskasivat sen kiinni.

”Yritätkö pakastaa itsesi?” Kendra tiuskaisi, kun Ariana vain tuijotti.

”Tajuatko ollenkaan, kuinka lähellä olit paljastua? Naapurit näkivät kipinäsi, sain selitellä vaikka mitä ennen kuin he luopuivat ajatuksesta tulla tarkistamaan!”

Ariana katsoi lattiaan. Hän tiesi kyllä rikkoneensa sääntöjä, mutta oli kerrankin saanut jotain kaunista aikaan. Miksi äidin piti pilata se? ”Mene pois. Mene takaisin juhlimaan. Minua ei kiinnosta.”

Hetken Kendra näytti sanattomalta. Ariana ei yleensä puhunut noin paljoa kerralla. Hän oli lisäksi noussut seisomaan ja Kendra tajusi hämärästi, ettei sitä pikkutyttöä, joksi hän aina tyttärensä kuvitteli, enää ollutkaan. Hetken nainen oli vähällä hymyillä, mutta muisti sitten tytön sanat. Ja ne sattuivat, sattuivat kipeämmin kuin mikään.
”Minä olen uhrannut kaiken sinun puolestasi, koettaisit edes teeskennellä kiitollista”, Kendra tiuskahti. Hänen ei pitänyt sanoa niin, mutta huolettomasti alkanut ilta oli pilalla ja Kendra oli vihainen itselleen. Miksi ihmeessä hän olikaan lähtenyt ja jättänyt Arianan kotiin?

Ariana tuijotti äitiään. Kiitollisuutta siitä, että hän pilasi kaikkien rakkaidensa elämän?
Luuletko, että halusin tämän elämän? Ariana oli kysymässä, mutta kipu alkoi ja peitti sanat alleen. Kipu nousi vatsanpohjasta hulmahtaen, aaltoina, polttaen kaikkea mihin osui. Huoneessa välähti sininen valo. Ariana huusi.

”Ariana, rauhoitu! En tarkoittanut, mitä sanoin!”

Lämpimät kädet tarttuivat ranteisiin ja puristivat. Huuto yltyi kirkunaksi. Valot välähtelivät. Arianan hento vartalo taipui kuin kouristukseen.

”Hengitä, Ariana! Minä olen tässä!”

Se sattui, sattui, sattui. Ariana yritti pitää valoista kiinni, etteivät ne vahingoittaisi äitiä, mutta se oli vaikeaa. Liian vaikeaa.

Sinistä.

Punaista.

Sinistä.

Kädet irtosivat ranteista. Arianan kasvoilla vierivät kyyneleet, eivätkä valot totelleet luojaansa.

Huoneen valaisi vihreä valo. Ariana roikkui sen reunoissa tietäen, ettei valo saisi sammua. Äiti olisi hänen kanssaan vain niin kauan kun valo palaisi.
Kendran silmät kohtasivat Arianan silmät. Arinan silmät olivat siniset, samanlaiset joihin hän oli rakastunut kauan sitten. Alkuperäinen silmäpari oli sulkeutunut Azkabanin pimeydessä jo vuosia sitten, mutta niiden valo loisti yhä jokaisen heidän lapsiensa silmistä.

”Äiti”, Arina kuiskasi. Valo oli lipsumassa hänen otteestaan.

”Rakas Ariana”, Kendra henkäisi. Vihreä valo välähti viimeisen kerran ja Kendra Dumbledore horjahti seinää vasten ja siitä lattialle.

Huone hehkui sinistä valoa, kun Aberforth ryntäsi sisään. Hän tarttui pikkusiskonsa käsiin välittämättä niiden poltteesta. Ariana lähes kaatui veljeään vasten.

”Äiti”, tyttö kuiskasi Aberforthin paitaa vasten ja kohotti kättään kuin yrittäen tarttua näkymättömään käteen. Aberforth oli kuitenkin jo huoneeseen astuessaan tiennyt, että sitä kättä kukaan heistä ei tulisi enää koskaan tavoittamaan.

[Illa]

Renneto: Kiitos kauheasti ihanasta kommentista! (Ja kiitos myös sille ihanaiselle, joka tämän kommenttikamppanijaan laittoi!) Ariana on minusta kiehtova hahmo, ja varmaan juuri sen vuoksi hänestä on helppo kirjoittaa.
Juu, ymmärrän mitä tarkoitat, olisin tosiaankin voinut muotoilla tuon lainaamasi kohdan hiukan toisin...


A/N: Ei varmaan kauhean oleellista tarinan kannalta, mutta kirjoitan siltä pohjalta, että Albus ja Aberforth ei ole kertoneet Arianalle Kendran kuolleen vaan ainoastaan loukkaantuneen ja olevan Pyhässä Mungossa hoidossa

Kaikissa kolmessa sanoja 100




Ariana painoi kätensä olohuoneen ovea vasten.  Hän kuuli huoneesta kiirivät äänet vaikeuksitta, mutta toivoi salaa, ettei olisi kuullut.

”Helvetti, Albus, painu sinne matkallesi, minä jään tänne!”

Ariana ei kuullut vastausta, mutta tiesi, että Albuksen kasvoilla oli se ilme. Ilme, jota katsoessa tietää, että on hävinnyt ja jatkaminen on turhaa. Mutta Aberforth jatkoi. Aina.

”Sinä osaat kaiken, mikä löytyy painettuna paperille, mutta voisitko myöntää, että kerrankin on jotain, jota et voi hallita!”

”Kirjoita minulle ohjeet, jos luulet sen auttavan! Abe, olen täysi-ikäinen ja laillinen huoltajasi. Tätä keskustelua ei oikeastaan tarvitsisi edes käydä. Sinun pitää käydä koulusi loppuun, siitä on turha kiistellä.”




Ariana istui huoneensa lattialla. Hänellä oli käsissään askillinen tulitikkuja, jotka tyttö sytytti palamaan yksi kerrallaan, katsellen niiden palamista.

”Ariana!” Aberforth tyrkkäsi oven auki. Ariana ei nostanut katsettaan. ”Missä Albus on?”

Tyttö kohautti harteitaan ja antoi jälleen yhden mustaksi palaneen tulitikun pudota käsistään. ”Sillä pojalla?” hän sanoi kysyvästi.

”Helvetti”, Aberforth mutisi. Tulitikkujen määrästä päätellen Ariana oli istunut huoneessaan hyvän tovin. ”Eikö sille voi kääntää selkäänsä hetkeksikään?”

”Sanoi tulevansa syömään.” Tikku kävi vaarallisen lähellä vaaleaa hiusputousta ja Aberforth nappasi tikkuaskin tytön käsistä. Tämä ei edes hätkähtänyt.

”Ja mitenköhän herra kuvitteli saavansa ruokaa, jos ei ole sitä tekemässä”, Abe mumisi tömistellessään portaita alas.




Ariana kuuli korvissaan vain ruokailuvälineiden kilinän. Aberforthin puhe oli katkennut kuin rikkaruohon varsi heidän puutarhassaan, kun poika oli kuullut oven käyvän.

Aberforth tuijotti pöydän pintaa. Ja Albus hymyili, hymyili samaa hymyä kuin Aberforth niinä päivinä kun oli lukenut hänelle satuja, joissa kaikki oli hyvin.

Päivinä, jotka Albus vietti sen pojan kanssa, hän myös puhui paljon. Asioista, joita Ariana ei useinkaan ymmärtänyt, mutta kuunteli mielellään. Hyvällä tuulella ollessaan Aberforth kutsui Albuksen puheita ”kunnianhimoisten poikien saduiksi”, huonolla tuulella taas ”kahden idiootin paskapuheiksi”.

”Jätit Arianan taas yksin.”

”Ja mitään ei taaskaan tapahtunut. Abe, tämä on tärkeää, tämä voi muuttaa maailman.”

”Paskat muuttaa mitään.”

[Illa]

Renneto, palasit piristämään päivääni toistamiseen! Kiva kun joku lukee tätä ja jaksaa vielä kommentoidakin (: Kiitos kaunis siis kommentistasi! (Ja joo, ei ehkä ole kovin hyvä idea kääntää selkäänsä Arianallekaan...)


Sanoja 100




Sinä päivänä, jona Albus oli kieltänyt Aberforthia jäämästä kotiin, kummankin pojan kasvoille oli ilmestynyt syviä huolenryppyjä.

Sinä päivänä kun Gellert oli ilmestynyt laaksoon ja tavannut Albuksen, Albuksen rypyt olivat oienneet ja Aberforthin uurtuneet syvempään. Kumpikin poika luuli, ettei Ariana huomannut sitä, mutta he olivat väärässä.

Ja sinä päivänä, kun Albus ilmoitti, että vuohet on myytävä kesän loppuun mennessä, Ariana oli varma, ettei ryppy Aberforthin kasvoilla suoristuisi koskaan. Silloin Ariana oli myös nähnyt ensimmäistä kertaa Aberforthin itkevän, Aberforthin, joka ei itkenyt milloinkaan.

”Ymmärsin, ettei mikään koskaan tule ennalleen”, poika oli vastannut sisarensa kysyvään katseeseen ja astellut ulos ovesta, vailla lupausta paluusta.
 

[Illa]

Sanoja 150




Albus oli halunnut esitellä Arianan Gellertille. Se oli tavatonta, Albus oli aina ollut Arianan piilottelun kannalla. Mutta ehkä, ehkä kaikkia salaisuuksia ei vain voinut pitää ikuisesti.

Gellert oli sanonut Arianaa kauniiksi ja Aberforthia typeräksi. Ariana ei ollut sanonut mitään. Aberforth ei ollut sanonut mitään.
Ja Albus oli vain hymyillyt seesteisesti Gellertin rikkoessa hiljaisuuden toistamiseen kiinnittämällä huomionsa taloon ja siihen, kuinka hyvässä kunnossa Albus oli sen saanut pidettyä. Oikeista kysymyksistä oli kiinni, kuinka moni neljästä paikallaolijasta tiesi, ettei se ollut Albuksen ansiota.

Albus oli puhunut, hiljaa, mutta sana sanalta kiihkeämmin, yhteisestä hyvästä ja Arianan piilottelusta. Jästipojista ja vuohien myymisestä. Talosta ja epäonnistuneesta maailmanympärimatkasta. Arianan taian pisaroista ja uudesta maailmasta.

Silmät loistaen Albus oli, taas kerran, ehkä tehdäkseen vaikutuksen ystäväänsä, kertonut Arianalle, kuinka hän ja Gellert tekisivät maailmasta paremman. Gellertin kasvoilla oli viipyillyt hymy, ehkä hiukan liian ivallinen, mutta sitä ei Albus suostunut näkemään, eikä muistamaan, ei edes jälkeenpäin veljensä siitä huomautettua.

[Illa]

A/N: Tästä tuli aika erilainen kuin noista aiemmista, enkä tiedä kuinka hyvin tämä nyt toimii, mutta laitan kuitenkin


Sanoja 150




Gellert oli outo. Viehättävä, selvästi puhuja, äkkipikainen, ei enää poika, muttei vielä mieskään, kaipaamassa jotakin tarkoitusta kaikelle. Hän hymyili usein Arianalle, mutta hymy oli sellaista, pakollista.

Albuskin oli outo, jos tarkemmin ajatteli. Viehättävä hänkin, lukija ennemmin kuin puhuja, ei enää poika, muttei vielä mieskään, aina etsimässä jotain hiukan elämää ja kuolemaa suurempaa.

Gellert halusi löytää, ja Albus etsiä. Se oli kai yksi syy siihen, miksi he tuntuivat vetävän toisiaan puoleensa. Vaikka Ariana ei ollut tuntenut Gellertiä pitkään, hän saattoi yhtyä Bathildan  eräänä päivänä esittämään näkemykseen: ”Sellaisia he ovat aina olleet. Rakastettavia, mutta niin kunnianhimoisia.”

Kaksi poikaa olivat kuin Maa ja Kuu, mutta he eivät varmaan itsekään tienneet, kumpi kiersi kumpaa.
Aberforth oli sitkeä asteroidi, joka yritti suistaa toisen taivaankappaleista pois radaltaan. Mieluiten vaikka molemmat.
Ja Arina oli tähti tai musta aukko, vaikea sanoa kumpi, piste, jota muut kiersivät radoillaan yhä uudelleen. Piste, joka saisi heidät loistamaan tai suistumaan tuntemattomaan avaruuteen.

[Illa]

Kiitos taas kerran Renneto! Ihanaa, että tulit jälleen kommentoimaan! Mukava kuulla, että tuo raapale mielestäsi "kuului sarjaan", mietin nimittäin sen poisjättämistäkin jonkun aikaa, kun se oli tuollainen (Ja koska tuskailin sen sanamäärän kanssa )


Sanoja 200




Aberforth ei voinut olla aina paikalla, hänellä oli paljon huolehdittavaa ja kesätyöt Tylyahossa, jossain tarjoilijana kai, neljänä päivänä viikossa.

”Kun minä lähden, sinä käännät selkäsi sisarellemme.” Seitsemän sanaa vaikuttivat kaikuvan talossa silloinkin kun oli hiljaista. Talo tuntui liittoutuneen Aberforthin kanssa ja kuiskivan sanoja nurkistaan, vaikka niiden lausuja ei ollut paikalla. Arianasta tuntui, että talo työnsi hänen vanhemman veljensä ulos, etsimään unelmiaan muualta.

Aamuisin Albus nosti sen päiväisen ruoan aina sille samalle hyllylle, josta Ariana sen vaivattomasti sai ja lukitsi ulko-oven jälkeensä. Mutta talo piti enemmän Arianasta, ja ovi aukesi nuorelle tytölle, kun tämä vain uskollisesti jaksoi heiluttaa kahvaa edestakaisin. Eikä kumpikaan hänen veljistään, jotka muuten tiesivät kaiken, tullut ajatelleeksi lukkojen tarkistamista. Ja se jos mikä, oli Arianasta maailman parasta taikuutta.

Ei Ariana koskaan kauas uskaltanut mennä, eikä minnekään, missä voisi törmätä ihmisiin. Hänen onnekseen talon takaa aukesi metsä ja naapurit olivat jossain kaukana. Vuohien aitaus oli tyhjä, Albuksen sana oli pitänyt, ja Ariana tapasi istua aidalla, selkä aitaukseen päin. Yleensä hän vain istui, joskus kiipesi pihan omenapuuhun, harvoin lauloi, mutta vain ihan hiljaa. Silloin Arianalla oli kaikki, mitä hän halusi.

Joka kerta sisään mennessään Ariana taputti oven pintaa, kuin koiraansa, ja joka kerta ovi kolahti lukkoon paljastamatta salaisuuttaan seuraavalle sisääntulijalle.



A/N: Kaksi raapaleista enää jäljellä, apua 

[Letizia]

Pidän tosi paljon koko sarjastasi, mutta tämä viimeisin pala lukeutuu kyllä suosikkeihini. Elävä ja hengittävä talo, joka näyttäytyy kullekin sisarukselle omanlaisenaan, työntää Albusta pois ja luottaa Arianaan, oli mielettömän kiehtova ajatus sekä taikuutena että vertauskuvana. :)

Aberforth puolestaan on mehukas hahmo, ja vertaus sitkeään asteroidiin oli hykerryttävä.

Näissä on herkkä, hauras tunnelma, johon sekoittuu kylmäävää odotusta. Osittain toki sen vuoksi mitä tietää tapahtuvan, mutta jännite on kudottu näihin mukaan niin hienovaraisesti, ettei tarina ole mikään juna vääjäämättömään. Suosikkejani oli myöskin se raapale, jossa esiteltiin Gellert, tai 'se poika'. Ariana on viaton, tarkkaileva hahmo, mutta näkee silti enemmän kuin toiset taitavat ymmärtää.

Aberforth tuijotti pöydän pintaa. Ja Albus hymyili, hymyili samaa hymyä kuin Aberforth niinä päivinä kun oli lukenut hänelle satuja, joissa kaikki oli hyvin.

Tykkäsin tosi paljon tämänkaltaisista pysäytetyistä hetkistä, pöydän pinnan tuijotuksesta - ja myös siitä, että veljillä on kaikesta huolimatta sama hymy.

Kiinnostavaa lukea näistä hahmoista. Ovat jääneet minulle jotenkin vieraammiksi fikkimaailmassa verrattuna moniin muihin, vaikka ulottuvuuksia kyllä riittää.

[Illa]

Letizia, ihanaa että pidit! Halusin kirjoittaa tuohon väliin vähän onnellisemman pätkän ja siitä syntyi sitten tuollainen Kiitos paljon kivasta kommentistasi!


Sanoja 250




Gellert ei käynyt heillä usein, kai unelmien rakentaminen onnistui Albukselta paremmin siellä, missä ei joka käännöksellä joutunut silmäkkäin totuuden ja vastuun kanssa. Gellertin luona Albus sai olla nuori, kotonaan hänen piti olla vanhin.

Sinä päivänä Gellert oli kuitenkin tullut, varoittamatta, tietämättä Aberforthin ylimääräisestä vapaapäivästä.
Ariana kuuli Albuksen puhuvan lähdöstä ja kuuloaan pinnistämällä tyttö erotti Aberforthin askeleet ja viisi kohtalokasta sanaa: ”Nyt riittää, olen saanut tarpeekseni.”

Aberforthin läsnäolo tarkoitti turvallisuutta, ja Ariana hivuttautui lähemmäs olohuonetta, jossa kolme poikaa olivat.

”Et voi siirtää Arianaa, et voi ottaa häntä mukaasi! Vaikka kuinka haluaisit mennä ja pitää niitä ah, niin nokkelia puheitasi, joilla ihmiset saadaan puolellenne, se ei onnistu!”

”Tiesin ensi näkemältä, että olet liian typerä, liian nuori! Mikset tajua, että sisaresi ei tarvitse pysyä enää piilossa, jos velhojenkaan ei tarvitse! Mitään piilottelua ei tarvita! Me. Näytämme. Jästeille. Heidän. Paikkansa. Ja siihen tarvitaan Albusta, joten siirry pois välistämme!”

”Albus, et oikeasti voi olla noin hölmö! Arianan hautakiveen kirjoitetaankin sitten varmaan Kuoli yhteiseksi hyväksi! Painukaa helvettiin molemmat!”

Taloa ravisteli sanaton huuto, jota siellä ei koskaan aiemmin ollut kuulunut. Ei auttanut vaikka Ariana painoi kätensä korvilleen, ei auttanut, että hänestä sinkoili säriseviä kipinöitä, huuto kuului silti.

”Gellert! Gellert!” Albuksen ääni tuntui kaikuvan kaiken yli.

Edes huudon loppuminen ei auttanut, se tuntui jääneen Arianan tärykalvoille ikuisiksi ajoiksi.

Eikä olohuoneessa mikään ollut enää tuttua, oli vain värejä ja ääniä, joita Ariana ei osannut yhdistää toisiinsa. Oli kolme poikaa, joista kukaan ei enää näyttänyt itseltään. Miehiltä enemmänkin, vahvoilta, hurjilta, pelottavilta.  Ariana huusi, huusi, huusi, sanoja, joita kukaan ei erottanut.

[Ellizia]

Surullista, niin surullista... Tosi hyvin kirjoitettu ja jotenkin saa Arianan tosi elävän oloiseksi. Arianasta kirjoitetaan muutenkin liian vähän ja tää on tosi kaunis.

Kendran silmät kohtasivat Arianan silmät. Arinan silmät olivat siniset, samanlaiset joihin hän oli rakastunut kauan sitten. Alkuperäinen silmäpari oli sulkeutunut Azkabanin pimeydessä jo vuosia sitten, mutta niiden valo loisti yhä jokaisen heidän lapsiensa silmistä.

Tää oli jotenkin mieleenpainuva en tiiä miks, mut se vaa oli.
  Jatkoo pian!

Lizzia

[Illa]

Ellizia, kiitos kaunis kommentistasi! Piristit päivääni! Jatkoa tulee nyt, ja tämä onkin sitten viimeinen raapaleinen


Sanoja 200




Maailma oli muuttunut toisenlaiseksi. Hallitsemattomilta näyttäviä valoja sinkoili muualtakin kuin Arianasta, eikä hän enää tiennyt, tuliko se Gellertiin osunut valo hänestä vai jostain muualta. Huudot kaikuivat vailla mahdollisuutta tunnistaa huutajaansa. Ehkä sittenkin kovimmin huusi palasiksi taian voimasta räjähtänyt sohvapöytä, jonka palaset olivat kaikkialla.

Arianan taikuus kuohui yli kuin kylpyvesi sinä lauantaina, jona Albus unohti veden valumaan. Valoja sinkoili ympäri huonetta ja ne repivät luojansa kehoa, luojansa, joka ei halunnut päästää niistä irti, koska näki taistelevan Aberforthin silmäkulmassaan. Ariana taipui kouristukseen, itsensä vai jonkun muun vuoksi, kuka tiesi.

Vihreät taian pisarat olivat irtoamassa hänen sormistaan, eivätkä ne putoaisi lattiaan, niiden oli osuttava johonkin. Ei, ei, ei, vihreät olivat pahoja, ei Abeen!

Ariana kohotti kättään, ja otti jo hiukan karanneet pisarat itse vastaan. Vihreät pisarat näyttivät leijuvan tekijänsä kämmenellä ja hiipuvan hiljaa pois. Hetken tyttö oli näkevinään äitinsä varjon ja siitä hän sai toivoa, ettei silmissä läikehtivä pimeys olisi pysyvää.


Ja Arianan käteen oli jäänyt yksinäinen tulitikku, vielä palamaton, kuin muistutukseksi siitä taikasauvasta, jota tyttö ei ollut koskaan saanut.

”Hän yritti auttaa.”

Eikä kukaan jäljellejääneistä osannut aavistella maailmaa, johon Ariana oli äitinsä perässä astunut, maailmaa, johon tytön taian pisarat olivat äidin ja tyttären vieneet.
Taian pisarat, jotka eivät koskaan saaneet pudota maahan.

[Ellizia]

Aijai, nyt rupes itkettää... Jotenkin sä kirjoitat sen miten Ariana yrittää pitää taijan sisällään.., silleen elävästi. Mut tää oli taas kerran tosi hyvä!

Lizzia

[Letizia]

Oi että, en oikein tiedä millä adjektiivilla kuvaisi tällaista tekstiä, joka on niin kaunis ja kirkas vaan jossa kuolema on läsnä. Sadunomainen muoto sopii vakavan aiheen käsittelyyn niin hyvin ehkäpä siksi, että sen edessä nykypäivänkin lukija nöyrtyy ajattelemaan totisia kysymyksiä nokkelien puheiden sijaan.

unelmien rakentaminen onnistui Albukselta paremmin siellä, missä ei joka käännöksellä joutunut silmäkkäin totuuden ja vastuun kanssa

Voi niinpä, niinpä!

Kuinka pelottavaa, että Aberforth (juuri rakas veli) toisia ivatessaan ikään kuin ennustaa Arianan kuolemaa. Viimeiset kaksi osaa olivat kuin nouseva myrsky, jota tuuli on jo enteillyt. Minusta toimi hyvin, että loppukohtaus oli jaettu kahteen raapaleeseen, sillä myrsky ehti kerätä voimaa. Tässä palattiin alun värivaloihin, mutta taikuuden pisarat ikään kuin tiivistyivät nestemäiseen muotoon.

Arianan taikuus kuohui yli kuin kylpyvesi sinä lauantaina, jona Albus unohti veden valumaan.

Pidin kovasti tästä vertauksesta - sekä mielikuvasta että jokin mennyt lauantai välähti vielä konkreettisena Arianan silmien edessä.

Jos tuhojaan tekevää myrskyä tohtii sanoa kauniiksi, niin sitäkin se oli näin soljuvasti ja herkästi kirjoitettuna. Ja kaaoksen keskellä Albus huutaa Gellertiä ja Ariana Abea, ja viimeiset sanat saavat vähän eri sävyn sen mukaan, kuka pojista ne lausui. Saduissa on opetuksensa, mutta sekin oli hienovarainen niin kuin koko fikki. Jos Ariana kuolikin oman taikuutensa kautta, johon hänen ehkä ei uskottu kykenevän, niin se ei tee nuorukaisista vähempää syypäitä. :/

Luin tämän kovin mielelläni! :)

[Illa]

Ellizia, kiitos kommentistasi! Kiva, että tykkäsit ja olet tätä lukenut!

Letizia, kiitos kovasti kommentista! Harkitsin pitkään lopun tiivistämistä yhteen raapaleeseen, mukava kuulla, että se toimi noinkin. Ihanaa, että luit ja jaksoit kommentoidakin!