Nimi: Palapelinpalat
Kirjoittaja: Shin
Ikäraja: k-11
Paritus: ei varsinaisesti ole
Tyylilaji: angst, H/C
Yhteenveto: Pöydällä on palapeli. Hajanainen, väärin koottu palapeli täynnä tyhjiä aukkoja ja yhteen sopimattomia paloja. Se olen minä.
Varoitukset: voi olla jossain määrin vaikeasti ymmärrettävä
A/N: Tulipas kerrankin kirjoitettua ihan superlyhyt shotti. Olen hautonut tätä jo pidemmän aikaa, mutta ajatukset lähtivät kunnolla liikkeelle vasta tänään englannintunnilla. Luin siinä kaikessa rauhassa erittäin puhuttelevaa kirjaa, koska en siedä sitä vaivaantunutta kyräilevää hiljaisuutta, joka minun ja työparini välillä vallitsee jatkuvasti. (emme siis tule kovin ihanteellisesti toimeen keskenämme) Anygay, inspiraationi lähti kiitolaukkaan työparini rikkoessa hiljaisuuden erittäin ystävällisellä lausahduksella, joka pilasi päiväni ja jota en viitsi tähän kirjoittaa. Että oikeastaan pitäisi kai kiittää sitä jätkää ennen kuin annan periksi halulleni naulata sen silmät seinälle. Mutta nyt, pitempien puheiden kera, olkaa hyvä, nauttikaa, jos pystytte ja kommentoikaa jos pidätte. Tai vaikkette pitäisikään. Rakentava kritiikki on kivaa.
Palapelinpalat
En minä pysty elämään ihmisten keskellä, enkä minä pysty olemaan yksin. Yksinäisyys voi tappaa, mutta niin voivat ihmisetkin. Olen mestari ajamaan elämän pois niin ympäriltäni kuin itsestänikin.
Käteni ovat kylmät, verenkierto on lakannut ja lämpö siirtynyt pitämään aivot käynnissä. En minä kuule, eikä minua kuulla. Olen näkymätön ja olematon, leijailen irrallisena maailmasta, kehoni ulkopuolella. Irrallisena omasta elämästäni. Todellisuus on vain valhetta, valheet vain osa todellisuutta. Minä tarvitsen itseäni, tarvitsen omaa polkuani. Kysymysten ja epätoivon vasarat jyskyttävät kallon sisäpintaa, eksyneet ajatukset säntäilevät ristiin, avunhuudot kiitävät ympyrää pääsemättä koskaan perille. Päässäni on täysi hullunmylly, mutta mitään ei tapahdu. Ratkaisut ja päämäärä ovat kadonneet, hukkuneet aika-avaruuteen sanojen mukana. Ajatukset törmäävät toisiinsa, avunhuudot kuolevat ja kaikki räjähtää miljooniksi viiltäviksi sirpaleiksi ja palasiksi polttavaa tulta, maailma painaa minut surkeaksi kasaksi piiloon itseltäni. Kukaan ei todella tarvitse minua, mutta minä tarvitsen kaikkia.
Lihakset jännittyvät, kynä liikkuu paperilla. Grafiitinkatkuiset kirjaimet muodostavat rivin toisensa jälkeen. Hitaasti, jokaisen kirjoitetun sanan myötä vuodatan itseni paperille, täytyn tyhjyydellä.
Tulet viereeni, kirjoitus taukoaa kätesi sulkeutuessa omani ympärille. Hätkähdän mieltäni suojaavien muurien sortuessa, maailmani hajotessa kivipölyksi. Lämpösi kutittelee kehoni jokaista solua, sen hetken tunnen olevani todellinen, kuuluvani tähän maailmaan.
Pöydällä on palapeli. Hajanainen, väärin koottu palapeli täynnä tyhjiä aukkoja ja yhteen sopimattomia paloja. Se olen minä. Sanoja ei tarvita, sinä ymmärrät. Huulesi kaartuvat hymyyn.
Olet aina sanonut minkä vain olevan mahdollista, jos on riittävän vahva toivomaan ja tahtomaan tarpeeksi. Mutta kuinka sitten olen vielä tässä? En minä osaa elää, enkä minä pysty kuolemaan. Vai tarvitseeko minun sittenkään?
En minä osaa avautua, enkä minä osaa sulkeutua. En osaa puhua asioista, mutten pysty piilottamaan itseäni sinulta. Olet ainoa, joka on koskaan tullut takaisin ja jäänyt. Olet ainoa, joka ei vaadi minulta sanoja tai vastauksia.
Sinä et tahdo kysyä, sinä tahdot oppia ja tuntea.
Korjaat palapelin aivan kuten korjaat minut. Tyhjät kohdat täyttyvät, väärät palat vaihtuvat oikeisiin, eksyneet osat palaavat paikalleen. Kokoat hajonneen kuvan uudelleen aivan kuten kokoat minut joka sekunti. Sinä olet palapelini tärkein pala, olet kaikki, mitä tarvitsen.
Kuinka toivonkaan, että olisit todellinen.
