Nimi: Veljesten salaseura
Kirjoittaja: minttuska
Ikäraja: S
Fandom: Kreikan mytologia
Genre: kevyt
Paritus: tulkinnanvarainen Hermes/Apollon
A/N: Hui tämä on ensimmäinen S:ssäni. (muistaakseni) On aika myöhä, mutta kyhäsin tällaisen pikkuruisen. Ehkä ehdin sen vielä tässä postaamaan nopeasti. Toivottavasti tykätään
Veljesten salaseura
Artemis tuijotti lukittua ovea. Hän tiesi Hermeksen ja Apollonin kadonneen sinne jokin aika sitten. Artemis olisi voinut marssia sisään, jos olisi tosissaan halunnut, mutta hän ei halunnut häiritä poikien rauhaa, kun hänen seuraansa ei selvästikään kaivattu. Niin se oli aina ollut. Artemis muisti kuinka jo nuorina jumalat olivat jättäneet metsästyksen jumalattaren syrjään. Artemis ja Apollon olivat lähes erottamattomasti yhdessä, he kun olivat kaksoissisaruksia, mutta aina kun Hermes ilmestyi kuvioihin, rikkomaton side oli kuin tuulesta temmattu.
”Heippa Artemis! Nähdään myöhemmin!” Artemis tuhahti. Hän muisti veljensä pirteän äänen liiankin hyvin. Artemis oli aina jäänyt katsomaan heidän peräänsä avuttomana. Kerran hän oli jopa alentunut siihen, että oli pyytänyt päästä mukaan poikien juttuihin.
”Apollon! Odota!” Artemis oli huudahtanut puristaessaan jousta molemmissa käsissään. Kaksikko oli kääntynyt katsomaan häntä kysyvinä. ”Voisinko… voisinko minä päästä mukaan?” Artemis oli puristanut huulensa yhteen. Hän oli seurannut kuinka Apollon ja Hermes olivat vaihtaneet katseita. Ilman sanavaihtoa Apollon oli kääntynyt sanomaan:
”Sori systeri, käydään metsällä joskus myöhemmin, okei?”
”Mutta, miksei? Miksen minä pääse mukaan?”
”Poikien juttuja”, Apollon oli vastannut.
”Tytöiltä pääsy kielletty”, Hermes oli kiteyttänyt.
”Ai”, Artemis oli sanonut loukkaantuneena.
”No, nähdään sitten systeri”, Apollon oli sanonut, ennen kuin kaksikko oli kääntänyt tytölle selkänsä ja jatkaneet matkansa. Artemis tuijotti ovea myrtyneenä. Siitä oli jäänyt ainainen haava hänen sieluunsa. Mikä muka oli sellaista, mihin tyttö ei voinut osallistua? Kaikkea kanssa! Olisivat vain suoraan sanoneet, etteivät halunneet häntä mukaan! Artemis oli joskus pohtinut mahtoiko hänen vihansa miehiä ja poikia kohtaan kummuta tuosta nuoruuden kokemuksesta. Hänet oli säälittä jätetty sivuun.
”Mitä sinä täällä odotat poikien oven edessä?” Iris jumalatar oli ollut kävelemässä ohi, mutta oli pysähtynyt varmaankin nähdessään Artemiin oudon käytöksen.
”He eivät koskaan ota minua mukaan mihinkään”, Artemis kuuli mutisevansa.
”Anteeksi, mitä?” Iris kysyi hämmentyneenä.
”Aina he ovat jättäneet minut ulkopuolelle. Minä vain mietin mikä ihme saattaa olla sellaista, etten muka voisi olla mukana”, kuunjumalatar tokaisi ristien kädet rinnalleen. Hetken Iris katsoi häntä ja sitten ovea.
”Ihmetteletkö sinä sitä, kuinka he aina vetäytyvät kaksistaan päästämättä ketään sisään?” hän kysyi.
”Niin, tai yleensä. Varsinkaan ketään tyttöä”, Artemis ivasi. Iris naurahti.
”Tuskinpa he miehiäkään sisään päästävät”, hän sanoi.
”Kuinka niin?” Artemis hämmästeli. Iris vaikutti huvittuneelta, hän hymyili tietäväisesti.
”Haluatko nähdä, mitä ’salaisia poikien juttuja’ he siellä puuhastelevat?” hän kysyi. Artemis räpäytti silmiään.
”En viitsisi häiritä, jos seura ei kelpaa”, hän sanoi saaden toisen vain nauramaan. Sanaakaan sanomatta sateenkaaren jumalatar tarttui ovenkahvaan ja työnsi oven hitaasti auki. Artemis kurtisti kulmiaan tälle, mutta toinen vain hymyili. Artemis astahti keskemmälle oviaukkoa nähdäkseen paremmin sisälle. Hänen silmänsä laajenivat näystä. Huoneessa oli suuri valkoisin lakanoin pedattu pylvässänky ja sen päällä makasi Apollon vailla rihman kiertämää lukuun ottamatta valkoista peittoa, joka peitti kaiken lanteilta alaspäin. Hermeksen musta kiharainen hiuspehko oli painunut runoudenjumalan rinnan päälle. Mies oli kietonut kätensä auringonjumalan ympärille ja Apollonin toinen käsi taas oli jäänyt Hermeksen selän päälle. Huoneesta kuului tasainen tuhina.
Artemis astahti pois ovensuusta mykistyneenä. Iris hymyili hänelle sulkiessaan oven. Artemis ei tiennyt mitä sanoa, äkkiä kaikki tuntui loksahtavan paikalleen. Artemis tunsi itsensä idiootiksi. Miten hän ei ollut tajunnut? Mutta kun veljekset eivät koskaan olleet hänen seurassaan olleet muuta kuin… no, veljeksiä. Ei helliä katseita, ei kosketuksia, ainoastaan veljille tyypillistä vinoilua. Artemiilla ei ollut koskaan juolahtanut edes mieleen, että heillä voisi olla helläkin paikka toisilleen.
”Ymmärrätkö nyt?”
A/N: Minua epäilyttää, että tästä olisi tullut parempi, jos olisin ehkä vähän hionut, mutta on niin myöhä, ja minulla on se paha tapa, että jos en postaa saman tien kun olen kirjoittanut (ellei ole jatkisficci) se jää kokonaan tekemättä. Siksi nämä on aina vähän tällaisia enemmän tai vähemmän kummallisia.
Artemis on kivan out kaikesta. Ei ole tyypillistä hänelle, mutta siksi tämä olikin hauska kirjoittaa. ^^