Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Cerwel (kiitos rakas)
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: draama
Paritus: kaipa tässä voisi nähdä ainakin yksipuolista Molly/Jimiä, ja ehkä jopa jos oikein tirkistää niin yksipuolista Molly/Sherlockia
Vastuunvapautus: Molly, Jim ja Sherlock kuuluvat ACD:lle ja BBC:lle, minä vain leikin.
A/N: Fini kaipaa enemmän Mollya, ja halusin kirjoittaa Mollysta, sillä aluksi ottamani kymppipaketin yksi lause onnistui kuitenkin inspiroimaan, vaikka jouduinkin lopulta vaihtamaan lauseet kuviin. Eli, lauseenahan oli: "En etsi hankaluuksia. Hankaluudet etsivät yleensä minut." Siitä tämä ficci sai alkunsa, ja tällainen syntyi.
Psst… Elän kommenteista. ^^
Yhteenveto: Hankaluudet eivät koskaan paljastaneet todellisia kasvojaan, vaan kietoivat pienillä ja merkityksellisillä liikkeillä uhrinsa pikkusormensa ympärille.Hankaluuksien verkossa
Hankaluudet näyttivät aina kaikkein vaarattomimmilta. Molly ei pitänyt vaaroista, eikä hankaluuksista, sillä ne tekivät elämän aina liian monimutkaiseksi, eivätkä monimutkaisuudet olleet miellyttäviä yksinkertaisille aivoille. Molly ei esimerkiksi osannut ratkaista yhtälöä köyhyyden pyyhkäisemiseksi maapallolta, mutta hänen ei oikeastaan edes odotettu tekevän sitä. Mollyn odotettiin istuvan kiltisti sairaalan ruumishuoneella töissä, hymyilevän auliisti kuten lapaset, jotka kiskottiin käteen, vaikkeivät ne olisikaan halunneet paukkupakkaseen. Silti Molly olisi tahtonut pystyä ratkaisemaan sen yhtälön, kuten jokainen, jonka sydän oli täynnä kaikkea pehmeää ja kaunista. Mollyn sydäntä ei ollut täytetty Lontoon katkulla, kitkerillä kyynelillä eikä vuotavilla haavoilla, sillä ne täyttivät hankaluuksien sydämet, ja hankaluudet levittivät niitä ympärilleen.
Molly rakasti kaikkea suloista ja kaunista, koska ne tekivät maailmasta paremman paikan elää ja hengittää. Hän ei voinut vastustaa kissanpentuja, niiden pehmeää turkkia sormenpäissään ja lämmintä tuoksua. Lisäksi Molly rakasti St. Bartsin vastapäisen kahvilan suklaaespressoa, hunajalla valeltuja lämpimiä sanoja ja elokuvien ensisuudelmia lumisateessa. Hankaluudet eivät kuuluneet siihen listaan, jota olisi voinut jatkaa vielä paljon pidempään, sillä hankaluudet olivat liian pelottavia, vaarallisia ja tuhoavia. Siitä huolimatta nämä tulivat Mollyn luokse, hymyilivät ovelasti ja saivat hänet uskomaan aivan muuhun kuin todellisuuteen.
Juuri erään hankaluuden takia Molly kietoutui tummana talvi-iltana ruudulliseen takkiinsa ja astui aavistuksen lumiselle tielle. Tuuli oli säälimätön, eikä välittänyt lainkaan siitä, kuinka Molly hytisi kävellessään lähimmälle metroasemalle. Näkymätön jää melkein kaatoi hänet portaisiin, mutta oli ruuhka-aika ja Molly sai takerruttua vieraan miehen takinhihaan. Mies ei tosin näyttänyt ilahtuneelta, vaikka hän sanoikin anteeksipyynnön kuuteen otteeseen. Niinpä Molly oli enemmän kuin iloinen päästessään hukkumaan ihmisjoukkoon. Toisaalta hän myös inhosi sitä, ettei päässyt ruuhkan myötä istumaan, vaan joutui tarttumaan bakteereja täynnä olevaan metallitankoon pysyäkseen pystyssä metron liikkeessä.
Hankaluus odotti Mollya Piccadilly Circuksen metroaseman kupeessa. Molly ei tosin vielä sinä iltana tiennyt miehen olevan hankaluus. Hankaluudet olivat nimittäin taitavia naamioitujia. Ne ruumiillistuivat vain viattomilta vaikuttaviin olentoihin: pieniin hiirulaisiin tai tummasilmäisiin komistuksiin, jotka olivat liian täydellisiä ollakseen totta. Mutta Molly halusi uskoa hyvään, ja sen takia hän hymyili hankaluudelle, joka oli esittäytynyt Jimiksi. Hän nyökkäsi ja sanoi kahvikupillisen sopivan oikein hyvin sellaisella ilmalla. Niin hän lähti hankaluuden matkaan kohti kahvilaa, jossa istua loppuilta ennen hämmentävän punastuttavia hyvästejä.
Hankaluudet eivät koskaan paljastaneet todellisia kasvojaan, vaan kietoivat pienillä ja merkityksellisillä liikkeillä uhrinsa pikkusormensa ympärille. Samalla lailla Jim kietoi Mollyn ansaansa hymyllä ja kauniin hoikilla sormilla, jotka noukkivat kermavaahdon naisen suupielestä. Hankaluudet olivat kuin hämähäkkejä, jotka leikittelivät verkkoon jääneillä kärpäsillä. Molly oli kärpänen Jimin verkossa, pieni ja kimaltavasiipinen, joka ei aavistanut vielä tulevaa. Verkko oli nimittäin niin kaunis hentoine kastehelmineen, että se sokaisi Molly-kärpäsen silmät auringonpaisteessa. Ja Jim leperteli Mollylle kauniimmin kuin kukaan oli hänelle koskaan puhunut. Eipä hänelle tosin kovin usein mitään lempeää sanottukaan, ruumishuone kun ei ollut järin lempeyttä tihkuva ympäristö, eikä Molly muualla oikein ketään tavannut. Sairaalalla hän myös tapasi Jimin, miehen jonka Molly luuli olevan hänen makuunsa. Jimin, joka oli siinä kuin valmiina poimittavaksi kuten kedon kaunein kukkanen keskikesällä. Mollyn täytyisi vain tarttua tämän sormiin, ja vuosisadan rakkaustarinan ensimmäiset rivit olisi kirjoitettu.
Molly oli useinkin miettinyt, millainen olisi mies, joka olisi juuri hänelle tarkoitettu. Jim täytti ne kriteerit ja enemmänkin, sillä tämä oli Mollylle maailmankaikkeuden täydellisyyden henkilöitymä. Jim kertoi hänelle Mollyn hymyn olevan maailman kaunein ja sai sillä Mollyn kikattamaan kuin pahaisen teinitytön. Tämä pukeutui huolellisesti, juuri tarpeeksi silmää miellyttäen, muttei liian itsetietoisesti, joka olisi kielinyt vastenmielisestä itserakkaudesta. Jimin tummat hiukset olivat niin pehmeät, kun Molly hipaisi niitä vahingossa karaten oitis takaisin kieputtelemaan omia hiussuortuviaan sormissaan. Jim ei nauranut hänen tyhmälle punastukselleen, vaan hymyili ja kysyi haluaisiko Molly toisen kupillisen. Molly tahtoi ja tahtoi paljon muutakin, kuten muutaman lapsen, kauniin kodin ja kimaltelevan timanttisormuksen nimettömäänsä. Sen sijaan Molly asui yksinäisessä asunnossa, joka tuntui aina olevan hieman sotkuinen, eikä hänen mitään sormeaan koristanut muu kuin lohkeileva kynsilakka.
Vielä kolmannenkin kupillisen jälkeen tuntui liian aikaiselta erota. Molly ei olisi halunnut päästää Jimiä lähtemään, sillä hän rakasti tämän ääntä ja tunnetta, jonka Jim loi pelkällä läsnäolollaan, hymyllään ja sanoillaan. Ne kietoivat Mollyn kuvitteellisiin silkkiin ja jalokiviin, lupauksiin yhteisistä aamuista sotkuisten lakanoiden keskeltä ja toiveisiin romanttisista kynttiläillallisista. Molly ei tiennyt, ettei Jimillä ollut aikomuksiakaan toteuttaa niitä haaveita, sillä tavallisten ihmisten haaveet eivät miestä liikuttaneet. Mollysta tosin ei tuntunut lainkaan tavalliselta Jimin seurassa, mutta Jim tiesi paremmin, sillä nerot tiesivät asioita. Nerot tiesivät esimerkiksi sen, miten käyttäytyä ihmisten seurassa. Ja kiltin herrasmiehen tavoin Jim saattoi Mollyn kahvilasta metroasemalle, odotti ne runsaat kaksi minuuttia ennen kuin metro saapui ja vilkutti maanalaisen lähtiessä liikkeelle. Molly ei ehtinyt vastata vilkutukseen, sillä hetkessä Jim oli vain omituinen välähdys, joka muuttui mustaksi metron ampaistessa tunneliinsa. Niinpä Molly tyytyi hymyilemään käsilleen, joilla lepäsi edelleen Jimin kämmenien lämpö.
Hymy oli kuitenkin herkästi katoava, ja kännykän väristessä taskunpohjalla Molly huokaisi pakenevan hymynsä perään. Hän viivytteli hetken aikaa ennen kuin avasi näppäinlukon ja kännykkään ilmaantuneen tekstiviestin.
Tule sairaalalle. SHMolly päästi vastahakoisen mumahduksen, mutta tiesi, ettei kykenisi sanomaan vastaan. Hankaluuksille ei nimittäin sanottu ei, ne pyörittivät maailmaa ja ihmisiä mielensä mukaan, eikä Molly kykenisi koskaan vastustamaan sitä, sillä hän oli vain ihminen. Hankaluudet ottivat tarvitsemansa, eikä Molly itsekään voinut olla tarvitsematta hankaluuksiaan, sillä he elivät hiuksenhienossa symbioosissa. Sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt ennen kuin oli kummankin menettänyt ja jäänyt naukumaan oven taakse iltaisin kahdestaan kissansa kanssa.
