Otsikko: Maistuvat minttukaakaolta
Fandom: House M.D.
Ikäraja: S
Paritus: House/Wilson
Genre: draama, jouluteemainen triplaraapale
Vastuuvapaus: En omista ketään tai mitään, vain juonen.
A/N: Tällainen pieni joulutoivotus Eponalle. Hope you like it! : )
Tämä One True Something 20 -haasteeseen aiheella raapale. Naps.
~~
Koristeellinen seinäkalenteri näytti jouluaattoa, iso kuppi minttukaakaota höyrysi työpöydän kulmalla, ja päivystysvuorossa oleva James Wilson laski yön tunteja. Jokainen tömähdys käytävällä kuulosti kävelykepin kolahdukselta lattiaan. Joka kerta onkologi odotti että tohtori House ilmaantuisi näkyviin kulman takaa, ja joka kerta hän erehtyi. Eihän kukaan tulisi sairaalalle jouluaattona.
Wilson ei tahtonut sortua ajattelemaan, että kaksi viimeistä viikkoa olivat olleet hänelle kuin aikainen joululahja; jotain uskomatonta ja epätodellista, vinoja hymyjä Housen karheilla kasvoilla ja tämän sydämen tykytys – kyllä, nyt hän oli varma että diagnostikko omisti sellaisen – hänen omaa rintakehäänsä vasten. Siitä ei ollut kauan aikaa, kun he olivat alkaneet vaihtaa merkityksellisiä silmäniskuja työpaikalla, käyttää Wilsonin toimiston sohvaa hävyttömiin tarkoituksiin ja jatkaa sieltä jommankumman asuntoon.
“Kaikki valehtelevat”, House sanoi aina. Joka päivä astuessaan sisään Princeton-Plainsboron sairaalan ovista Wilson pelkäsi, että se toispuoleinen hymy oli yksi valheista. Hän pelkäsi, että diagnostikko leikki hänen tunteillaan, pompotteli häntä edestakaisin niin kuin jojoa ja että jonain päivänä hän kyllästyisi. “Paatunut, hyväuskoinen ja elämääsi kyllästynyt... Luulitko, että rakkaus tekisi sinut onnelliseksi?” Ivallinen ääni kummitteli onkologin päässä saaden minttukaakaon maistumaan desinfiointiaineelta.
House vietti joulun kotonaan, koska eihän hän koskaan kaivannut seuraa. Wilson toivoi että tämä vuosi olisi erilainen, sillä he olivat jotain uutta; enemmän kuin työkavereita, mutta silti mieluummin kaksi ihmistä kuin yksi kokonaisuus. Hän olisi voinut ehdottaa vaikka illallista, mutta pelkäsi että se olisi Houselle liikaa. Hän ei tahtonut joutua särjetyksi, ei tahtonut myöntää itselleen olevansa pisteessä, jossa toinen voisi särkeä hänet.
Tohtori Wilson olisi voinut tyrkätä jouluaaton päivystysvuoron jonkun onnettoman hoitajan hoidettavaksi ja viettää juhlapäivän missä tahansa muualla kuin työpaikallaan, mutta yksi ajatus piti hänet paikoillaan. Ehkä House vielä tulisi pitämään hänelle seuraa. Ja hän tiesi harrastavansa toiveajattelua.
Keskiyö. Kellonlyönnit peittivät alleen kävelykepin kolinan. Wilson kuuli tulijan vasta silloin, kun diagnostikko nakkasi ilmoille hiljaisen tervehdyksen.
Kahden lääkärin välimatka katosi hetkessä, ja House irvisti.
”Hyi. Sinun huulesi maistuvat minttukaakaolta.”