Otsikko: Valheellista
Kirjoittaja: sieerra
Esilukija: Kuurankukka
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Ron
Tyylilaji: Synkistelyä
Vastuuvapaus: En tietenkään omista mitään, mikä kuuluu J.K. Rowlingille (potterversumi hahmoineen kaikkineen). Eikä tällä tehdä rahaa.
Kyyneleet polttelevat silmäkuopissani aina, kun ajatukseni karkaavat toiveeseen, että voisit rakastaa minua edes murto-osan siitä, kuinka paljon sinua rakastan. Alkusanat: Olen nähnyt jo jonkin aikaa rarrya joka paikassa, ja valtaisa inspiraatio iski, kun törmäsin Marina and the Diamondsin biisiin Lies akustisena versiona. Ihana kappale! <3 Varsinaista kliseehuttua syntyi jälleen kerran. Kuurikselle kiitokset avusta, kauniista sanoista ja rohkaisusta <3Valheellista
Näen sen silmistäsi. Huuliesi jännittyneestä kaaresta. Kireistä poskipäistä, selkeästi erottuvista jänteistä kaulallasi. Siitä, kuinka vedät kättäsi kauemmas omani kurottaessa sitä kohti.
Täytyy pitää välimatkaa. Ja kun selität, että vain muiden tähden, uskon sinua. Vaikka aavistankin, ettei se ole aivan koko totuus.
Haluan niin kovasti uskoa, enkä lainkaan nähdä sormiasi, jotka puristuvat nyrkkiin. Minulta ulottumattomiin.
En voinut uskoa sitä todeksi, kun ensimmäisen kerran jäitkin viereeni herättyäsi huutooni, ravisteltuasi minut hellästi eroon painajaisista. Kylmä sai sinut karkuun peiton alle, eikä kapeassa sängyssä ollut tilaa pitää välimatkaa. Kun heräsin hengityksesi kutitellessa korvaani, kätesi kevyesti ympärilläni, olin varma, että olin edelleen unessa. Kerrankin hyvässä sellaisessa, täydellisessä.
Ei kai koskaan keskusteltu siitä, mutta olihan se helpompaa, kun sinun ei tarvinnut joka yö kulkea huoneesta toiseen. Ja sait myös nukutuksi paremmin, häiriöttä, sillä uneni olivat huomattavasti rauhallisemmat sinun kyljessäsi.
Ei puhuttu ensisuudelmastakaan jälkeenpäin, se vain tapahtui. Tiesin muutaman tuliviskiryypyn pehmittäneen sinua tarpeeksi, ja annoin käteni nousta hartialtasi, hipaista korvanjuurta, ujuttautua laskevan auringon valossa palavien hiustesi lomaan. Katseesi ei ollut enää täysin tarkka, ja kun lähenin sinua, et väistänyt milliäkään. Kun huuleni osuivat huulillesi, tulit vastaan, kiersit kätesi ympärilleni. Mukauduit suudelmaan. Heti seuraavana aamuna vetäydyit suukosta pikaisemmin, mutta uskoin sinulla olevan vain kiire tapaamiseen.
Kun iltasi alkoivat venyä, ja vietit kaikki viikonloppuvapaat liigasarjan perässä ympäri maata kiertäen, näin enemmän painajaisia kuin koskaan, mutta en vieläkään halunnut antaa aavistuksille sijaa. Palasithan aina, hymyilitkin. Annoit suudella, tulit viereen.
Et kuitenkaan halunnut kertoa perheellemme, ja välillä aloin uskoa siihen, mitä näin suudelman tieltä kääntyvissä kasvoissasi. Huuleni kohtasivatkin poskesi, ja korvissani kaikui
virhe.Jospa vain tahdonvoimalla saisin kaikesta totta… Kyyneleet polttelevat silmäkuopissani aina, kun ajatukseni karkaavat toiveeseen, että voisit rakastaa minua edes murto-osan siitä, kuinka paljon sinua rakastan. Olet ollut minulle aina se tärkein, turnajaisten toinen koetus oli enemmän kuin totta; se, mitä kaipaan aina.
Kun tunnut kaikkein etäisimmältä, olet taas työporukan seurassa jossakin päin Walesia, epävarmuus vangitsee minut, ja istun yöt keskellä tyhjänkylmää sänkyä. Vilusta tai epätoivosta täristen katson auringonnousua ohuen ikkunaverhon läpi, ja näen sen punaisessa vain sinut. Vaikka jokainen soluni tuntuu taistelevan ajatusta vastaan, päätän, että minun on saatava vastaus. Jospa sinulla olisi selkärankaa totuuteen.
Tietysti minä rakastan! Tavallaan. Kuin ystävää.Ja sanat viiltävät syvältä.
Puhallat kuitenkin pelkällä läsnäolollasi liekkiä sammuvaan hiillokseen, jota olisin saattanut joskus elämänhalukseni kutsua. Saat jaksamaan silloin, kun en oikeastaan haluaisi nousta sängystä lainkaan. En halua tietää, en halua uskoa! Takerrun siihen pienimmästäkin tuulenvireestä sortuvaan kyhäelmään, joka välillämme on. Haluan teeskennellä sen olevan rakkautta, viimeiseen hengenvetoon saakka.
Nukut edelleen vieressäni, silität hiestä märkää selkääni keskellä yötä, kuiskaat korvaani jotain rauhoittavaa, kaunista.
Aamulla olet keittänyt kahvin ja jättänyt viestin, jonka mukaan saavut tänään ajoissa, jo illalliselle. Haluan luottaa siihen vielä silloinkin, kun kaksi lautasellista ruokaa on jäähtynyt koskemattomina edessäni. Odotan yhä ruokapöydän ääressä, kun saavut iltaa istumasta – huulipunaa välkkyy poskillasi, huulillasi. Kaihdat katsettani.
Lopulta minäkin uskon.
Valheita.