Kirjoittaja Aihe: Suden sydän on levoton |S| melankolia, romance, Aada/Mikael  (Luettu 1850 kertaa)

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 447
  • Loveatar
Nimi: Suden sydän on levoton
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: melankolia, romance
Paritus: Aada/Mikael
A/N: Tykkään liikaa näistä kahdesta, jotta voisin jättää heidät rauhaan. Siksi siis kirjoitin toisen tekstin kaksikosta. Okaketulle kiitokset ideasta kirjoittaa tähän hetkeen liittyvä teksti :) Toivottavasti joku tästä tekeleestä pitää ja kommentteja saa aina heitellä. Saa nähdä, jos tästä kaksikosta sasin jotain lisääkin aikaiseksi. Innoituksena tälle haikean melankoliselle tekstille toimi Secret Gardenin Nocturne. Osallistuu Originaalikymppiin ja One True Something20-haasteeseen (aiheella ihmissusi).


Aada istuu teekuppi käsiensä välissä piskuisen kahvilan ikkunan ääressä ja tuijottaa ulos. Tytön kellanruskeat hiukset ovat vielä hivenen kosteat aamun sadekuuron jäljiltä. Ulkona kevyt, puuskittainen tuuli riepottelee maahan varisseita lehtiä ja sisällä kahvilassa Aada on levoton. Eriväristen silmien katse on rauhaton, susi ei viihdy sisällä näin lähellä täysikuuta ja ahdistus saa sen valtaamaan mielen. Kuppia pitelevät kädet vapisevat ja Aadan sydäntä kouristaa. Hän haluaa jo metsään ja juoksemaan sen tuoksuvissa, vihreissä varjoissa. Tyttö ei ole pysyä aloillaan, jalat liikkuvat koko ajan, sormet rummuttamat herkeämättä valkoisen posliinikupin sileitä kylkiä. Aina välillä sininen ja ruskea silmä kääntyvät katsomaan kahvilan seinällä roikkuvaa antiikkista seinäkelloa ja sitten kääntyvät jälleen tuijottamaan apaattisesti ikkunasta ulos. Aadaa ei kiinnosta tarkkailla muita kahvilassa olijoita, kuten hän tekisi muulloin, nyt aika on vain väärä. Hän ei pysty keskittymään mihinkään.

Aada laskee huokaisten teekuppinsa koskemattomana pöydälle ja luo viimeisen kerran katseensa piskuiseen kahvilaan. Susi ei voi olla enää sekuntiakaan sisällä ja Aada tekee, kuten susi haluaa. Jalat haluavat jo päästä liikkeelle, Aada hytkyttää jalkojaan levottomana ylös ja taas alas. Liike saa olon tuntumaan hetkellisesti paremmalta, mutta silti jokin pieni tunne kaihertaa jatkuvasti sisällä. Aada kyllä tietää, mitä se on. Kahvilan pieni kello kilahtaa hiljaa oven avautumisen merkiksi, mutta ihmissusityttöä se ei enää tavoita. Ainoa, minkä tyttö huomaa on sisään tulijan myskinen tuoksu, joka kutittelee kurkkua ja aivastuttaa. Tuoksu ei kuitenkaan anna Aadalle tarpeeksi syytä pysähtyä. Tuoksu tunnistetaan nopeasti, mutta tarkempi prosessointi vaatisi keskittymistä, mihin tyttö ei juuri nyt kykene.

”Aada!” nuori miesääni huutaa.

Huudossa kaikuvat yksinäisyys ja epätoivo, kaksi tunnetta, jotka Aada muistaa. Nuo tunteet ovat tytölle liiankin tuttuja. Hän on aina ollut yksinäisyyden ja epätoivon ystävä. Ne ovat olleet hänen ainoana seuranaan monta vuotta, joita täysikuu ohjailee hienovaraisilla hopearihmoillaan ja kerran kuussa voimakkaammin, kehräävän lumouksensa avulla. Huudossa kaikuvat tunteet saavat Aadan kääntymään ja sininen ja ruskea silmä kohtaavat huolestuneen silmäparin. Tyttö piiloutuu hiustensa taakse ja juoksee ulos. Sisälle jääminen, edes pieneksi hetkeksi, olisi sietämätöntä.

Jalat kantavat Aadan kohti metsää ja metsän rajojen sisäpuolella tyttö huokaisee helpotuksesta. Silmät painuvat raukeasti kiinni ja tyttö alistuu hitaasti nousevan täysikuun viettelevälle kutsulle. Suden aistit ottavat vallan, mutta kiireiset askelet saavat Aadan avaamaan silmänsä. Mikael tuijottaa suoraan tytön sudensilmiin, näkee sen pohjattoman kaipuun metsään, jonka vain täysikuu pystyy herättämään. Aika alkaa valua hiekkaan ja Mikael tietää sen. Suden eriväriset silmät ovat ilmeettömät, sille ihminen on vieras. Mikael ei hämmenny suden katseesta vaan istuutuu pehmeille sammalille ja on vain hiljaa.

Susi tuijottaa. Lopulta Mikael on se, joka ei enää kestä kohdata toisen katsetta. Poika kierähtää polvilleen ja on hiljaa. Hänen läsnäolonsa saa suden vingahtelemaan. Suden tarkka kuono poimii kyynelten suolaisen tuoksun ja vieras tuoksu saa sen varuilleen. Aada suden sisällä kuitenkin haluaa lohduttaa. Kaksi halua taistelee keskenään ja kompromissina susi pysyy paikoillaan hievahtamatta ja uikahtaa. Ääni on sanaton anteeksipyyntö. Anteeksi, että olen ihmissusi. Anteeksi, että nyt on täysikuu. Mikael ei kuitenkaan ymmärrä, hän ei ole susi. Kukaan ei ymmärrä.

Susi nousee pystyyn ja kohottaa kuononsa kohti taivasta. Jossain kaukana horisontin alapuolella täysikuu kutoo hopeista lumoustaan, jonka pauloihin Aada ei voi olla lankeamatta. Se on surun lumous, yksinäisyyden lumous, joka saa jokaisen ihmissuden unohtamaan itsensä ja ystävänsä. Kaikki ne, jotka tässä elämässä ovat tärkeitä ja tekevät elämästä elämisen arvoista. Se on lumous, joka kerran kuukaudessa tekee Aadasta pedon, eikä sitä lumousta kukaan pysty vastustamaan. Kaikkien on pakko totella ja alistua. Ja alistuminen on jotain, mitä Aada vihaa.

”Aada”, Mikael kuiskaa, ei ymmärrä lähteä. Susi murahtaa. Ihmispojan järjenvastainen toiminta saa sen ymmälleen. Susi ei osaa selittää itselleen, miksi poika ei pakene. Jossain suden sisällä Aada hymyilee. Hän ymmärtää Mikaelia, joka on yhä metsässä vain tytön takia.

Mikael siirrähtää hieman. Pieni liike saa suden huomion kiinnittymään poikaan ja susi on varuillaan. Se ei tunne ihmisten tapoja, eikä ymmärrä varsinkaan tämän yksilön käyttäytymistä. Susi tarkkailee ihmistä epäluuloisena ja valppaana, sille Mikael on vihollinen. Aada on jo melkein kadonnut täysikuun kietoessa silkkisiä, hopeisia kehriään hitaasti hänen ympärilleen voimistaen sutta ja suden vaistoja. Aika alkaa loppua nopeasti. Pian tyttö katoaa kokonaan kuutamon katkeransuloiseen lumoukseen ja ihmissusi saa täydellisen vallan.

”Aada, mä haluan vain sanoa, että mä kyllä odotan sua. Aina, kun on tää aika kuusta, mä odotan. Odottaisin, vaikka tietäisin, että et koskaan tulis takasin.” Mikaelin ääni on karhea ja vapisee. Susi huomaa senkin.

Eläin murisee hiljaa, paljastaa hampaansa, kun ihmispoika ei osaa lähteä. Susi varoittaa, sen purema ei ole vielä vaarallinen, mutta täysikuun lähestyessä puremasta tulee koko ajan vaarallisempi ja Aada menettää koko ajan enemmän otteensa itseensä ja ympäristöön. Ei kestä enää kauaa ennen kuin tyttö ei muista enää mitään. Mikael tietää sen, mutta ei halua vielä lähteä Aadan viereltä. Joskus rohkeus voi mennä yli ja siitä tulee uhkarohkeutta.

Susi nousee ja kävelee hitaasti kauemmas. Sen askelissa kaikuvat kaipaus, yksinäisyys ja pohjaton suru. Se on tuomittu olemaan yksin jokaisena kuukautena ja silloinkin, kun täysikuu ei loista, Aada ei voi olla epäilemättä, että hänen kuuluisi sittenkin vain olla yksin ja hyväksymättä ketään lähelleen. Muutaman askeleen jälkeen susi kuitenkin kääntyy ja kohtaa Mikaelin lempeän katseen. Suden eksyneen katseen rohkaisemana Mikael pyyhkii viimeisen kerran välimatkan ihmisen ja ihmissuden väliltä ja tarttuu epäröiden suden päähän ja painaa otsansa sen karvaista otsaa vasten.

”Mä odotan. Sen mä voin luvata.”

Susi pakenee. Näin lähellä täysikuuta se ei enää kestä olla niin lähellä ihmistä. Varsinkaan sellaista, jonka myskinen tuoksu on sille niin tuttu ja kuiskailee salaisuuksiaan suden kolmionmuotoisiin pystyihin korviin. Susi loikkii kohti metsää ripeästi, häviten puiden varjoihin.

~*~*~

Aada raottaa raukeasti silmiään. Tytöltä vie hetken aikaa ennen kuin hän alkaa hahmottaa olinpaikkaansa. Tyttö näkee koivujen paljaat rungot yläpuolellaan ja vähitellen hän tajuaa olevansa yhä metsässä. Aadalla ei ole muistikuvia metsään pääsemisestä, joten siitä hän tietää, että eilisyönä oli täysikuu. Unohtaminen on tavallista sudenhetkien jälkeen. Se ei siis saa tyttöä levottomaksi, vaan tällä kertaa levottomuudelle on toinen syy. Tämä syy on lähtöisin Aadasta itsestään eikä niinkään sudesta.

Tyttö yrittää kömpiä ylös maasta, mutta lysähtää takaisin, kun polttava kipu kiitää pitkin selkärankaa. Aada oli ehtinyt jo unohtaa, että häneen sattuu aina sutena juoksemisen jälkeen. Hän ei vieläkään ole saanut selville miksi häneen sattuu. Hän ei koskaan muista yöstä mitään, eikä siksi muista myöskään tekemisiään. Juuri unohdus on yleensä syynä levottomuuteen. Hän ei koskaan muista onko purrut ketään.

Kiireiset askelet kantavat Mikaelin maassa retkottavan tytön luo ja poika alkaa auttaa varovasti Aadaa ylös maasta. Hiljainen valitus karkaa tytön yhteen puristuneiden huulien lomasta, mutta Mikaelin myskintuoksu rauhoittaa. Tyttö kietoo sormensa pojan sormien lomaan ja ottaa tukea Mikaelista ottaessaan ensimmäisiä askeliaan sutena vietetyn yön jälkeen. Suden sydän sykkii yhä hänen rinnassaan, mutta sen se on tehnyt aina puremasta asti.

”Kiitos”, Aada kuiskaa. Mikael tietää heti, mistä tyttö puhuu.
”Mä lupasin.”
”Niin. Olisit kuitenkin voinut jättää tulematta.”
”En ikinä”, Mikael murahtaa ja kietoo pitkät käsivartensa Aadan heiveröisen vartalon ympärille ja sulkee tytön halaukseen, jossa tällä on kerrankin hyvä olla.
« Viimeksi muokattu: 17.01.2013 15:59:33 kirjoittanut Vlad »
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 447
  • Loveatar
Renneto, mun teksteissä kyllä ihmissusia on aika paljon, tää ei ollut ihan sitä tyypillisintä mua, mutta olkoon. Toi lainaamasi kohta on kyllä näin myöhemmin luettuna vähän hämärä, ehkä korjaan sen jossain vaiheessa kunhan keksin, miten. Ja tsekkaan muutkin tuollaiset hämäryydet pois, pois. :D ehh, kai tämä sitten on romanttinen, vaikka pohjimmainen tarkoitus oli melankolisuus :) noo, molempi parempi tai jotain.

Anyways, kiitos kommentista :)
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016