Ficin nimi: Tummia sirpaleita
Kirjoittaja: Illusava
Ikäraja: K-11
Genre: Draama
Yhteenveto: Veri maistui suussani. Pahalle. Ja huuleeni avautui haava. Tummia sirpaleita valui puulattialle.
Varoitukset: Pienoista väkivaltaa
A/N: Tällaista tänään. Aattelin jo vähän aikaa sitten kirjoittaa tällasen "perheväkivalta"tekstin, mutta se hiukan jäi. Mutta tässä tämä nyt on. En oo täysin varma, kuinka hyvin todellisuudessa tämä onnistui - tehän sen päätätte.
Tummia sirpaleita
Viinin vahva haju täytti sieraimeni, kun astuin ovesta sisään. Voimakas. Paha. Kamala. Isä istui keittiön pöydän ääressä, otsa vaaleaa pöytää vasten. Kädet levällään pöydän päällä. Vasemmassa ranteessaan harmaa kello. Tikitys. Vaimea. Musta viinipullo kaatuneena kellon ja käden vieressä. Tyhjä. Pöydässä punertava märkä läikkä. Viini...
Jätin hiekkaiset lenkkarit kenkätelineeseen, eteisessä, muiden joukkoon ja astelin keittiöön. Varovaisin askelin. Hiljaa. Hiipien. Tartuin pulloon ja nostin sen pystyasentoon. Isä oli sammunut. Luulin niin - ainakin - ennen kuin hänen kätensä tarttui ranteeseeni. Puristi lujaa. Niin lujaa, että luulin verisuonteni katkeilevan ihoni alla. Pidin yhä pullosta kiinni. En päästänyt irti. Mieleni teki huutaa.
"Isä", voihkaisin. Kuiskaten.
Yritin riuhtoa itseäni irti hänen otteestaan.
"Sattuu."
Ote hellitti hetki hetkeltä, kunnes käsi päästi irti. Kokonaan. Ryppyiset ruskettuneet kasvot nousivat ylös. Silmien alla olivat tummat silmäpussit. Näin, että hän oli humalassa. Hän oli juonut koko pullon. Yksin. Ehkä vähän enemmänkin. Kuka sitä tietää? Mutta oliko tämä jotain uutta? Ei. Äiti pääsi vuosia sitten pakoon. Pakoon kaikkea tätä, mitä minä olen joutunut kestämään. Humalaa. Viiniä. Alkoholia. Hajua. Isää...
"Mistäs likka tullee näin myöhään?" isä kysyi humaltuneella äänellä. Kännipäissään.
Hän oli todella menettänyt käsityksensä siitä, paljonko kello oli. Todellakin.
"Isä, kello on kolme", sanoin ja osoitin valkoista suurta seinäkelloa. Hän jätti minulle oudoksuvan katseen. Pilkkaantuneen katseen. Kulmat kurtussa. Naama vääristynyt tuijottavaan ilmeeseen. Jos niin voi sanoa. Hän oli täysin paikallaan. Ei tehnyt liikettäkään. Silmänräpäystäkään.
"Luuletko sinä, että minä en tiedä, paljonko kello on?" hän kysyi, pitäen sekunnin taukoja sanojen välissä. Osoittaen minua sormellaan. Kävellen pienin askelin koko ajan lähemmäs minua. Hänen vasen silmänsä nyki. "Nyt likka kerrot minulle, missä päin olet luuhaillut!" hän korotti ääntään. Huusi ja karjui.
On iltapäivä, ajattelin peloissani.
Aurinkoinen iltapäivä.
Kesä. Aurinko paistoi.
Mutta sitä hän ei tiennyt. Hän ei tiennyt, että oli iltapäivä. Hän luuli, että oli yö. Hän oli humalassa ja luuli, että nyt oli yö. Verhot oli vedetty kiinni. Mustat vanhat samettiverhot, joista kirkas auringonpaiste ei päässyt tulemaan läpi.
"Isä, kuuntelisit nyt..." yritin, mutta hän ei kuunnellut. Minua. Koskaan.
"Se oli se poika, vai mitä? Minähän käskin sinun pysyä erossa siitä kusipäästä!" hän huusi minulle. Karjui. Huusi. Kovaa. Lujempaa.
"En ollut hänen kanssaan, ja hän on sitä paitsi kiva ja-", aloitin pehmeästi, mutta jouduin keskeyttämään lauseeni, kun isku kohdistui kasvoihini. Viiltävä kipu valtasi kehoni. Veri maistui suussani. Pahalle. Ja huuleeni avautui haava. Tummia sirpaleita valui puulattialle. Minä, vajosin puulattialle. Polvilleni. Veripisara putosi puulattialle. Punainen. Toinen ja kolmas ja neljäs. Kasvoihini sattui ja särki.
Jokin vieressäni särkyi. Lattialle. Sirpaleita. Lisää. Ja.
Pullo. Se oli poissa. Jäljellä vain, tummia sirpaleita.
Katsoin ylös. Näin kasvot kauhistuneet. Pelokkaat... itkevät. Kädet tällä tärisivät ja kyynel valui vanhuuden rypistämää poskea pitkin. Sipaisin poskeani ja huuliani. Verta. Lisää verta.
"Kris... Anteeksi", hän sanoi, mutta pudistin päätäni. Nousin ylös ja juoksin yläkertaan. Vanhoja portaita pitkin, niin lujaa kuin pääsin. Hain vessasta paperia, menin omaan huoneeseeni ja piilouduin komeroon. Pimeään komeroon. Pilkkopimeään. Pidin paperia huulellani ja itkin. Itkin kivusta. Itkin isästäni.
Mutta... hän ei ollut koskaan ennen lyönyt minua.
