Kirjoittaja Aihe: Kaaoksen keskellä, K-11 (Katastrofihaaste)  (Luettu 1521 kertaa)

Drakness

  • Sanataikuri
  • ***
  • Viestejä: 331
  • "Madness is genius."
Kaaoksen keskellä, K-11 (Katastrofihaaste)
« : 11.12.2012 17:34:30 »
Nimi: Kaaoksen keskellä
Kirjoittaja: MasterSkald
Ikä: K-11
Genre: Angst
A/N: Tämä siis kertoo supermyrsky Sandystä. Ensin ajattelin kirjoittaa tarinan myrskyn itsensä näkökulmasta, mutta päätin kuitenkin käyttää sitä ideaa jossakin toisessa ficissä. Toivottavasti kuitenkin nautitte tästä ;) Tällä ficillä osallistun Tsunameja ja atomipommeja aka Katastrofihaasteeseen.



Kaaos oli ainoa oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta. Kaaos oli myrsky, sen sielu ja ruumis: tuuli vei kaiken mikä oli irti ja tarpeeksi sen kannettavaksi. Ei ollut järjestystä, ei oikeaa suuntaa. Eteenpäin ei päässyt, takaisin ei voinut palata sillä vastaan hyökyi tulviva vesi. Ihmiset juoksivat paniikissa, huusivat rakkaidensa nimiä. Minulle sellaista ei suotu, en tuntenut epäilystä, en kasvavaa huolta sinusta. Millään ei enää ollut väliä.
Sinä olit kuollut.
Kuin unessa muistan kalpeat kasvosi veden alla, syvänsiniset silmäsi iäksi sammuneina, ainaiseen pimeyteen tuomittuna. Äänesi kaiut ovat kaikonneet, lämpösi enää vain haalea muisto.
Tuivertava tuuli sai hiukseni sekaisin enkä kyyneleiltäni nähnyt eteeni. Jostakin välähti sähkönsinistä valoa. En välittänyt siitä, en välittänyt tuhansista ihmisistä joita tiesin ympärilläni olevan, toiset paniikissa ja loukkaantuneina, osa varmasti kuolleina ja kadonneina.
Raskaat sadepisarat lankesivat myllertävien myrskypilvien sylistä ja saatoin nähdä tuulen pyörivän liikkeen. Meri oli tummanharmaa ja raivokas, sen kahleet olivat murtuneet aikaa sitten ja nyt aallot vyöryivät armotta kauas rantaviivan ylitse. Jonkun kaunis keltainen talo oli lähtenyt niiden mukana kellumaan ja se ajautui kiinni naapuriinsa. Autot liikkuivat veden mukana, niitä ei ollut tarkoitettu tällaiseen. Vaikka kahlasin vyötäröäni myöten vedessä, en kuitenkaan pelännyt sen vaaroja.
Elämänhaluni oli kuollut, sydämeni jäästä veistetty. Tämä oli elävää helvettiä.
Saatoin vain kohottaa kasvoni taivaisiin ja raivota voimattomasti luonnonvoimille, joita kukaan ei hallinnut. Miksi kohtalo päätti näin?

Kaukana tyhjyydessä, mustan avaruuden keskellä jota vastaan tähtien heikko valo yritti taistella, mahtavatkin planeetat olivat vain pieniä kivensiruja äärettömyyden tilassa.
Maapallo näkyi sinivihreänä helmenä, se hohti auringonvalossa kauniina ja elävänä, pinnalla kulki valkea pyörre, osittain maan ja meren yllä.
Ilkeä, voitonriemuinen nauru kaikui pimeydessä, paikassa jossa ei pitäisi olla elämää.



" Weird is just a side effect of being awesome."