Nimi: Tuntea sinut taas, juosta yhä kanssasi, jäädä viimein yhdessä bussin alle
Kirjoittaja: Sisilja
Oikolukija: Hallahäive
Ikäraja: S
Fandom: Sherlock (BBC)
Paritus: Sherlock/John
Tyylilaji: Synkistelydraama jossa ripaus romantiikkaa
Vastuuvapaus: En omista mitään Sherlockiin liippaavaakaan.
Yhteenveto: Johnin terapeutin mielestä on tärkeää, että John käsittelee traumaattisia muistojaan. John ei näe siinä mitään järkeä. Sherlock taas on epätavallisen suostuvainen auttamaan.
Alkusanat: Mattimyöhäinen tässä päivää! Eilen oli Mustekehrääjän synttäripäivä enkä minä saanut lahjaficciä ajoissa valmiiksi, voi itku. Onnea silti näin jälkikäteenkin! <3
Ennen pidin The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out –kappaletta ihan hirvittävän siirappisena ja naurettavana veisuna. No, kuuntelin sen tässä viime aikoina uudestaan, keskityin ja luin lyriikat, eikä se, kumma kyllä, ollut enää ollenkaan niin naiivin ja ylitsevuotavan dramaattisen kuuloinen kuin ennen! Se toi myös mieleeni nämä kaksi herraa.
Tämä ficci siis syntyi pitkälti The Smithsin biisin inspiroimana, mutta ei se kerro samaa tarinaa. 500 Days of Summeria mukaillakseni: Tämä ei ole rakkaustarina.
Ehkä.
Niin ja. Ficin nimi on pitkä. Tiedän.
Tuntea sinut taas, juosta yhä kanssasi, jäädä viimein yhdessä bussin alle
SHERLOCK
Sherlock mittailee katseellaan hautaa, jossa on hänen nimensä, mutta joka ei ole hänen omansa. Kirjaimet kiiltävät tummaa kiveä vasten.
John vetäisee henkeä. "Olisiko pitänyt tuoda kukkia?" Hänen äänensä on keveä, aivan liian keveä. Se ei huijaisi ketään.
"Hautausmaan porttien takana on koju", Sherlock kertoo ja siirtyy tarkastelemaan Johnin kasvoja. "Haluaisitko –"
"Se oli vitsi", John sanoo tukahtuneesti. Hänen kulmansa kurtistuvat, hän nielaisee ja rykäisee. Avaa vasemman käden sormet, puristaa ne uudestaan nyrkkiin, ja Sherlock katsoo häntä koko sen ajan.
"Ei olisi pitänyt tulla", John mutisee, kääntää päätään ja katsoo taivaalle. Sherlock palaa katsomaan hautaa, joka ei ole hänen omansa, mutta joka ei myöskään ole tyhjä. John ei tiedä. Johnin ei ehkä tarvitsekaan tietää. Ainakaan vielä.
"Terapeuttisi –"
"Minun terapeuttini", John keskeyttää painokkaasti, "saisi suksia suohon." Hänen äänensä tärähtelee, särkyy viimeisen sanan kohdalla, eikä Sherlock tiedä, mitä hänen tulisi sanoa. Mitä John tahtoisi hänen sanovan. Se on inhottavaa.
"Ei tässä ole järkeä", John sanoo ja niin he kääntyvät lähteäkseen. Sherlock ottaa lyhyitä askelia, jotta Johnin ei tarvitsisi kävellä ripeämmin. He kulkevat kohti uloskäyntiä ja ovat ohittamassa kirkkoa, kun sen kellot kajahtavat. John säpsähtää, mutta ei sano mitään pitkään aikaan. Kunnes viimein:
"Mietitkö koskaan… että olisi voinut olla… toinenkin vaihtoehto?"
Sherlock kohottaa takkinsa kaulusta, hengittää syvään eikä vastaa tarpeeksi nopeasti.
"Olisin tullut kanssasi minne vain", John toteaa kuin puhuisi tympeästä säätilasta.
"Tiedän", Sherlock kertoo, koska se on välttämätöntä. "Minä tiedän."
Hiekka raksahtelee heidän kenkiensä alla.
"Mutta et välittänyt."
Sherlock pudistaa päätään. John luulee sitä vastaukseksi ja painaa päänsä.
Kunpa Johnin terapeutti osaisi asiansa, edes tämän yhden kerran.
JOHN
St Bart's kohoaa vasten harmaata taivasta. Johnia miltei huimaa.
He pysähtyvät toiselle puolelle tietä, Sherlock katsoo häntä kuin hän olisi vakavasti sairas ja voisi kuolla hetkenä minä hyvänsä. Kuolla. Hän.
John keskittyy pitämään ajatuksensa kurissa, upottaa kätensä taskuihin ja potkaisee terävästi jalkakäytävän reunaa. Hän voi pahoin, vatsaa vääntää ja silmissä sumenee, vaikka hän kuinka puree hammasta.
"John –"
John nostaa kätensä hiljaisuuden merkiksi ja taikoo kasvoilleen levollisen ilmeen. Kaikki on hyvin. Sherlock seisoo hänen edessään. Kaikki on ihan hyvin.
Sherlockin sormet näyttävät kohmeisilta ilman hanskoja.
John ei tiedä, miltä Sherlockin paljaat sormet tuntuvat silloin kun on kesä ja lämmin eikä kukaan ole kuollut. Hän haluaisi tietää. Hän tahtoisi pidellä kiinni Sherlockin kädestä, mutta ei pitää Sherlockia kädestä. Siinä on ero, luultavasti.
Sherlock johdattaa hänet tien yli, juuri oikealle kohdalle. Sherlock muistaa siinä missä hänkin.
John tuijottaa asvalttia, sen lohduttoman harmaata ja likaista pintaa. Hän näkee jaloissaan purukumimöykkyjä ja halkeamia, mutta ei yhtä ainutta ihmisruumista. "Miksi?" hän kysyy tietämättä itsekään, miksi.
"Sinä muistat, miksi hyppäsin", Sherlock sanoo rauhallisesti.
"Minä muistan, kuinka hyppäsit", John vastaa yhtä tyynesti, tyyneyttä tavoitellen, täristen.
"John", Sherlock huokaa niin kuin pettyneet vanhemmat huokaavat lapsilleen.
"Tästä ei ole apua", John tokaisee ja kääntyy kannoillaan. Hän ei tiedä, miksi Sherlock on suostunut tähän, tällaiseen joutavuuteen. Traumaattisia muistoja on hyvä käydä läpi, rauhassa ja vähitellen. Vieraile hänen kanssaan paikoissa, jotka tuntuvat kipeiltä, ja talleta kivun päälle uusia, onnellisempia muistoja. Niin varmaan. Kiitos Ella, kiitos kovasti.
Kulman takaa kaartaa pyöräilijä ja samassa Johnilla on vaikeuksia hengittää.
Sherlock tarttuu hänen käsivarteensa, pitää lujasti kiinni, ja John tuijottaa jalkojaan, tasaa hengitystään, hengittää, koska hän kyllä pystyy!
"Sherlock", hän kähähtää jonkin ajan kuluttua.
"John", Sherlock vastaa.
"Miksi minä?" Kysymys on hengästynyt, mutta ei maaninen. Häntä kiinnostaisi vain tietää.
Sherlock katsahtaa sairaalarakennusta päästämättä irti hänen käsivarrestaan. "Haluatko käydä sisällä?" hän kysyy ja Johnin tekisi mieli potkaista häntä. Kovaa ja suoraan haaraväliin.
"Käydään vain", John huokaa ja hieraisee kasvojaan.
He astelevat rinta rinnan, Sherlock avaa Johnille oven ja John pysähtyy katsomaan häntä.
"Sinä ja minä", Sherlock sanoo merkitsevästi ja harkitun hitaasti, "meidät oli tarkoitettu."
John tyrskähtää epäuskoiseen nauruun ja Sherlockin ilme valahtaa. Johnista tuntuu, että Sherlock on harjoitellut peilin edessä oikeanlaisia vuorosanoja, jotka miellyttäisivät Johnia eniten. Se olisi Sherlockin tapaista. Kaunopuheet eivät. John ei ole ikinä luottanut kaunopuheisiin. Hänen sisarensa on sentään kyllästetty niillä (ehkä sen vuoksi Clara on ymmärtänyt pysyä poissa sen jälkeen kun sai mahdollisuuden lähteä).
John astuu peremmälle ja Sherlock sulkee oven hänen takanaan. Hiljaisuus humahtaa heidän ylleen samalla tavoin kuin mies putoaa korkean rakennuksen katolta. Raskaasti ja väistämättä.
SHERLOCK
Laboratorio on tyhjä. Mollylla on tänään vapaata.
John vetää tuolin esiin tiskin alta ja istuu alas. Sherlock jää oven luo epävarmana liian monesta asiasta. Ainakin kahdesta.
"Onko sinulla… jotain kesken?" John kysäisee ja viittaa varastohuoneeseen päin.
"Ei", Sherlock toteaa.
"Ei mitään käsivarsien tai korvanlehtien kanssa?"
Sherlock kohottaa huvittuneesti suupieltään. "Ei."
"Miksi sitten olemme täällä?"
"Ajattelin että täällä käyminen… kuuluu asiaan", Sherlock sanoo ja päättää siirtyä Johnin viereen.
John tuhahtaa. "Sherlock, se että Ella kehottaa tekemään jotain ei todellakaan tarkoita –"
"Sinä pelkäsit, että olisin valinnut hänet sinun sijastasi", Sherlock keskeyttää. "Kolme vuotta sitten."
"Hänet?" Johnin kasvot ovat kiehtovan epäuskoiset.
Sherlock nyökkää.
"Moriartyn?"
Sherlock ei naura, vaikka häntä ärsyttää ja hänen tekisi mieli naurahtaa sille, kuinka yksinkertaisesti John tahtoo toisinaan ajatella.
John räpyttelee silmiään, katsahtaa alaviistoon ja puristaa kätensä nyrkkiin. "Olisitko sinä?" hän kysyy yllättävän hiljaa. "Jos… jos asiat olisivat olleet toisin?"
"Sinä tunnet minut", Sherlock sanoo ja laskee kätensä pöydälle heidän väliinsä, "sataprosenttisesti."
John pyörittää päätään. "Luulin niin. Hyvin pitkään. Sitten –"
Sherlock napauttaa hermostuneesti sormillaan pöydänpintaa ja John virnistää kireästi. Sherlockia vapisuttaa. Miksei John voi vain päästää irti ja antaa heidän olla niin kuin ennen? Mikä siinä on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa?
"Et sinä ole mikään sydämetön kone. Tulit sentään takaisin", John toteaa ja ponkaisee jaloilleen. Hän astelee selkä suorana ovelle ja avaa sen taakseen katsomatta. Viime hetkellä hän pysähtyy ja huikkaa olkansa yli: "Mutta ajattelematon mulkku olet edelleen."
Ovi paukahtaa kiinni, ja Sherlock lyö nyrkkinsä pöytään niin kovaa että huutaa ääneen.
JOHN
Hän odottaa ulkona kaksikymmentä minuuttia, ennen kuin Sherlock tulee ulos ja he voivat jatkaa matkaa. Sherlockin suu on tiukka viiva, eivätkä heidän katseensa kohtaa. John muistelee, millaista oli suuttua pelkästään bakteerien saastuttamasta maidosta tai pilalle menneistä treffeistä. Hassua sellainen.
Sherlock viittoo heille taksin yhtä vaivattomasti kuin ennenkin, ja John nousee kyytiin tietämättä, minne he ovat matkalla. Se ei ole mitään uutta ja tuttu jännitys läikähtää Johnin vatsassa. Hän vilkaisee Sherlockia silmäkulmastaan. Tämä katsoo visusti ulos taksin ikkunasta. John kaipaa Sherlockin loppumatonta puhetulvaa, joka ei ole päässyt entisiin mittoihin ja vauhtiin vielä kertaakaan, ei sen jälkeen…
John sulkee silmät ja hengähtää syvään. Hän järkeilee, että mikä tahansa on parempaa kuin paluu turtumuksen täyttämiin päiviin Sherlockin... lähdön jälkeen. Jopa se, että he joutuvat Sherlockin kanssa opettelemaan uudelleen, kuinka olla toistensa seurassa. Kolme vuotta on kuitenkin pitkä aika.
Sherlock pyytää taksia pysähtymään ja nousee autosta. John seuraa perässä ja katselee ympärilleen. "Sherlock, miksi –" hän aloittaa, mutta huomaa sitten talorivin ja hiljenee.
Sherlock on tuonut heidät Kitty Rileyn asunnon luo.
John pyörittää päätään. Hän tahtoisi kaatua maahan ja kieltäytyä enää nousemasta ylös. Tai kenties lähteä matkoihinsa sanaakaan sanomatta, pysyä poissa vuosikaudet, tulla sitten ilmoittamatta takaisin ja juoda teetä aamukahdeksalta kuin siinä ei olisi mitään kummallista. Hän on niin täynnä pettymystä, ettei tiedä mihin sen purkaisi.
Mustelma Sherlockin nenänpielessä on jo paljon hailakampi.
"Miksi täällä?" John kysyy ja harhautuu silmäilemään talojen ikkunoita. Niistä monissa on kodikkaat verhot, parissa jopa kukkia ikkunalaudalla.
"Olisimme voineet myös jäljittää salamurhaajia, joita ei enää ole, mutta ajattelin että tämä on olennaisempaa", Sherlock selittää ja kallistaa hienoisesti päätään kuin laskelmoiden.
"Millä tavalla?"
"Täällä sinä epäilit minua eniten."
Johnin maailma tärähtelee. "Minä en ikinä epäillyt sinua!" hän karjaisee ja tökkää Sherlockia rintaan niin että tämä horjahtaa taaksepäin. "En. Ikinä. Saatoin huolehtia puolestasi ennen kuin teit sen mitä teit ja surra sinua sen jälkeen kun olit poissa, mutta en milloinkaan epäillyt. Minä tunsin sinut, tiesin kuka olit."
Sherlockin ilme pehmenee äkisti. "John, minä –"
"Ole hetki hiljaa! Edes hetki!" John käskee vaikka tietää, että se on turhaa, sillä paluunsa jälkeen Sherlock on ollut paljon hiljaisempi kuin John olisi hurjimmissakaan haaveissaan toivonut. "Anna minun ajatella." Ne ovat outoja sanoja hänen suustaan, ne kuuluvat ennemmin Sherlockin suuhun, ja se on saada Johnin lopullisesti pois tolaltaan.
Sherlock pysyy vaiti pitkän tovin ja John puhisee suuttumuksensa väsyksiin. "Hitot tästä, hitot kaikesta", hän huoahtaa ja kätkee kasvot käsiinsä.
Sherlock ottaa askeleen häntä kohti, mutta John kavahtaa oitis kauemmas. "Älä."
"John", Sherlock sanoo tyynnyttävästi. "Kaikki on hyvin. Ei hätää."
"Et taida tajuta, mistä tässä kaikessa on kyse?" John sanoo kireästi ja katsoo Sherlockin oikean olkapään yli.
Sherlock ei sano mitään.
"Et tietenkään", John hymähtää. "Ei se mitään. Olet Sherlock Holmes. En ymmärrä mitä ajattelin. Saanko lähteä nyt kotiin?"
Sherlockin kasvot kirkastuvat. "Tuletko sittenkin?"
"En Baker Streetille. Omaan kotiini."
"Ei se asunto ole sinun kotisi. Sinä tiedät sen", Sherlock sanoo vaativasti.
"Ehkä ei, mutta siitä tulee sellainen."
"Milloin?"
"Joskus", John sanoo kohauttaen hartioitaan.
"Minä tahtoisin sinut kotiin. Minun kanssani", Sherlock sanoo, eikä se kuulosta laskelmoidulta.
"Tiedän", John vastaa, koska se on totta.
"Eikö sillä ole mitään merkitystä?"
"On sillä", John myöntää.
"Mikä sitten on ongelma?"
"Sinä olet. Ja minä olen."
"En ymmärrä."
John hymyilee heikosti. "Ei sinun kuulukaan. Se ei olisi tapaistasi." Hän kääntyy ympäri ja lähtee kävelemään eteenpäin. Katu on valoisa, sillä on kesäkuu eikä kello ole paljoakaan. Johnin olo on tyhjä, mutta ei yhtään sen kevyempi kuin ennen heidän kierroksensa alkua.
Hänellä on ikävä Sherlockia, kaiken aikaa, eikä Sherlock osaa ymmärtää sellaista.
Juuri kun John on ylittämässä tietä, hänen taskussaan alkaa väristä voimakkaasti ja ilmoille helähtää duurivoittoinen soittoäänenpätkä, joka on aivan erilainen kuin se standardipirinä, jonka John on itse valinnut:
"And if a double-decker bus crashes into us, to die by your side is such a heavenly way to die…"
Näytöllä vilkkuu yksi ainoa nimi: Sherlock.
John ei käänny katsomaan vaan nostaa kännykän suoraan korvalleen.
"Sherlock?"
"Älä lähde."
John pysyy hiljaa.
"Tai jos lähdet, tulen mukaasi."
"Ei se ole niin helppoa", John sanoo vaikka se voisi olla. Se oli joskus.
"221B on tyhjä ilman sinua. Rouva Hudson näyttää vanhemmalta ja hauraammalta kuin ennen. Hän ei pärjää yksin."
John hymähtää itsekseen.
"Mieti asiaa."
John ei sano siihen mitään.
"John?"
"No?"
"Kun olin poissa… pysyit silti kanssani."
"Mitä tarkoitat?"
"Sitä mitä ihmiset tarkoittavat."
"Milloin?"
Sherlock huoahtaa puhelimeen niin että linja rätisee. "Silloin kun he eivät osaa sanoa sitä suoraan", hän lausahtaa.
"Sher-" John aloittaa, mutta puhelu katkeaa. Hän kiepsahtaa ympäri vain huomatakseen, ettei Sherlockia enää näy.
John kiroaa.
Puhelin on lämmin hänen kämmenellään. John miettii hetken, avaa netin ja sen jälkeen tekstiviestikentän.
Sanat eivät ole hänen omiaan, mutta hän toivoo viestin menevän silti perille. Edes tämän yhden kerran.
To die by your side, well, the pleasure – the privilege – is mine.
Ja sen perään lisäys: Mietin asiaa.
Sherlockin vastaus tärisyttää hänen kännykkäänsä lähes välittömästi, jo kauan ennen kuin John on ehtinyt valita, lähteäkö asunnolleen taksilla vai metrolla.
Minä odotan. Kiitos. S
Ja Johnin olo keventyy niin kuin miehen olo keventyy tämän nauraessa parhaan ystävänsä rinnalla. Kuplien ja sydän täynnä toivoa.
Hän päättää suunnata suoraan Baker Streetille.
