♦ et kuitenkaan haluaisi soittaa mulle!kirjoittaja: jaina
ikäraja: K11
genre: slash, drama
paritus: damian/christopher (kaksikko on tuttu
Jos minuutin kanssani jakaisit (K-15) ja
Sä oot köyhinkin, heikkoluontoisin, sinut tahtoisin (K-15) -tarinoistani)
©: hahmot ja tarina ovat minun! älä koske! / the characters and the story are mine, so do not touch!
sana:
tarina kertoo siis kuinka Damian ja Christopher tapasivat! Alkuperäistä tarinaa ei tarvitse lukea, koska tämähän sijoittuu ajalle ennen sitä! "Jos minuutin kanssani jakaisit"-tarinassa Damian ja Christopher mainitsivat vain sanasen suhteensa alkamisesta ja heidän ekasta tapaamisestaan. Tämä siis siitä!
Toivottavasti pidät ja jätät merkin! Tähän tulee kolme osaa. Minkään niistä ei kuulu olla romaaninmittainen, vaan muutaman sivun pituisia. =)
Pyry kyseli tätä alkusyksystä ja minä inspiraation karatessa hermolomalle en tätä heti kyennyt kirjoittamaan. Nyt, kun inspiraatio on tullut takaisin, aloin kirjoittaa tätä! Tää on siis sulle, Pyryseni!
♦ 1/3 tapaaminenPuhdas, ruskea tukka. Vaaleansiniset, toivon täyttämät silmät. Utelias, hieman ylpeäkin katse. Vieno hymy ohuilla, vaaleilla huulilla. Innostunut, mutta hieman jännittynyt kävelytapa. Tyylikkäät vaatteet – valkoinen t-paita, korallinsininen kaulahuivi, mustat, tiukat farkut ja huiviin sopivat Adidaksen tossut. Huokuva määrätietoisuus.
Damian katsoi ohitsensa kävelevää poika kummastunut ilme kasvoillaan. Kuka ihme tuo poika oli? Oliko hän uusi? Damian siristi silmiään ja mietti. Poika ei näyttänyt tutulta. Hänen täytyi olla uusi oppilas.
Damian tunki sirot kämmenensä revittyjen, tummansinisten farkkujensa taskuihin ja maleksi käytävää pitkin kohti venäjän luokkaa. Hänen mielestään venäjä oli kiva kieli. Poika oli valinnut sen kesällä ilmoittauduttuaan lukioon, jota kävi nyt. Ykkösvuosi oli alkanut hieman kiireellisesti. Lukiota oli käyty vasta pari viikkoa, mutta poika tunsi nyt jo olevansa hieman stressaantunut. Hänellä oli ongelmia varsinkin fysiikan pakollisen ykköskurssin kanssa. Damian ei todellakaan ollut mikään ruudinkeksijä. Hänen vahvuuksiaan olivat kaikki muut paitsi matemaattiset aineet. Poikaa kiinnosti ura matkaoppaana tai edustushenkilönä.
Damianilla oli aika paljon kavereita. Hän ei ollut mikään koulun suosituin oppilas, mutta hänestä pidettiin. Hän oli avoin, hauska, rento, hieman salaperäinen ja ehdottoman ystävällinen. Damianilla oli sysimustat, melko lyhyet ja kiharaiset hiukset. Välillä hän laittoi ne geelin avulla järjestykseen, ja toisinaan antoi niiden olla vapaasti pystyssä – riippui vähän paljonko hänellä aamulla oli aikaa laittautua. Kiharat olivat Damianin ainoa päänvaiva hänen ulkonäössään. Vaikka hiukset olivatkin lyhyet, hiukset näyttivät silti hirveän vahvoilta ja hyväkuntoisilta kiharoiden takia. Damianin silmät olivat oliivinvihreät. Hän oli melko lyhyt, noin 170 senttiä. Hän sai usein kuulla pienestä koostaan.
Nyt Damiania ei kuitenkaan kiinnostanut uusien koulukaveriensa leikkimieliset kiusoittelut, vaan se chicin näköinen uusi poika, joka oli äsken ilmaantunut hänen näköpiiriinsä. Poika näytti hieman muotimaailmasta tulleelta, mutta hänestä huokui samalla tietty rento olo.
”Dami, teitkö venäjän läksyt?” eräs Damianin uusi koulututtavuus, Sakarias, kysyi hieman hätääntyneellä äänellä. Pojat olivat juuri istuutuneet pieneen venäjänluokkaan, joka oli kakkoskerroksen perimmäinen luokkahuone. Siellä oli aina kovin viileää. Ikkunat olivat isoja ja näkymä ulos oli kaunis ja avara. Damian kärsi lievästä paniikkihäiriöstä, mutta siellä luokassa kohtauksista ei ollut pelkoa. Seinät olivat haalean harmaat ja pulpetit kauniin, vaaleanpuun väriset.
”Mitä?” Damian älähti hajamielisenä kaverilleen ja kaivoi venäjän kirjat mustasta koulurepustaan, jonka asetti lattialle. Sakarias katsoi häntä kiinnostuneena.
”Läksyt? Saanko katsoa?”
”Ai, joo”, Damian sanoi äkkiä ja ojensi keltaisen
Mošno-tehtäväkirjansa ruskeatukkaiselle Sakariakselle. Damian ei kiinnittänyt vieressä istuvaan kaveriinsa mitään muuta huomiota, vaan tuijotteli tyhjällä katseella suoraan opettajan pulpettiin. Tunti ei ollut alkanut vielä, eikä opettajaa siis näkynyt missään.
”Onhan täällä venäjän ykköskurssi?” soinnikas, kirkas ääni kysyi yhtäkkiä. Damian oli puoliksi maannut pulpetillaan ja nosti nyt äkisti päänsä käsiensä lomasta. Se chicinnäköinen poika seisoi oviaukon luona toinen jalka puoliksi luokan puolella. Hänen käsissään oli valkoinen A4-paperi, jossa näkyi pojan melko täynnä oleva lukujärjestys. Hän antoi katseensa kiertää luokkaa ja pysäytti silmänsä sitten Damianiin, joka istui keskirivissä.
”On”, Sakarias ehti sanoa kirjansa lomasta ja kumitti jotain merkintäänsä kovaa vauhtia. Damian tuijotti silmät pyöreinä elegantinoloista poikaa, joka asteli tyytyväisennäköisenä luokkaan. Hänen kengistään kuului vaimea tömähtely.
”Voinko istua tähän?” hän kysyi ja osoitti Damianin vieressä olevaa pulpettia. Damian katsoi häntä typerästi ja kohautti sitten olkiaan.
”I-ihan sama”, hän vastasi ja tuijotti edelleen poikaa, joka nyökkäsi ja asettautui istumaan pulpetin ääreen.
Damian katseli uutta poikaa kiinnostuneena, kun tämä keräili kirjansa pulpetille ja hyräili hiljaa. Damian räpytteli silmiään ja kurtisti hieman tuuheita kulmakarvojaan. ”Mikä on nimesi?” elegantti poika kysyi samalla kun kaivoi harmaansinisen penaalinsa pöydälle. Damian käänsi päänsä äkkiä takaisin ja katsoi suoraan eteensä. Hän ei halunnut, että uusi poika luulisi hänen olevan jokin outo tuijottaja.
”Damian”, hän sanoi karhealla, hieman epävireisellä äänellä ja yskäisi. Hän pyöräytti nolostuneesti silmiään. Hänen äänensä kuulosti kitaralta, josta meni yksi kieli rikki. ”Anteeksi, olin tosi kipeä torstaista sunnuntaihin asti eikä ääneni ole vielä ihan palautunut – ”
”Ei se mitään”, uusi poika sanoi huvittuneena ja nauroi kepeällä äänellä. Hän loi katsekontaktin Damianiin, joka häkeltyi lisää. ”Minullekin on sattunut niin. Rakastan laulamista, ja jos olen ollut kipeä ja yritän laulaa pian parantumisen jälkeen, en kuulosta kovin kauniilta.”
”Ai”, Damian sanoi vaimeasti ja pakotti pienen hymyn huulilleen. ”Sepä kivaa. Tai siis…”
”Niin”, toinen poika naureskeli ja laittoi laukkunsa takaisin lattialle. ”No, minun nimeni on Christopher Hiekkamäki, mutta voit kutsua ihan vain Chris. Ihmiset eivät oikein pidä pitkästä nimestäni, mutta omasta mielestäni se on kiva.”
”Onko se K:lla?” Damian kysyi kiinnostuneena ja leikki samalla kuminsa kanssa. ”Tai on se varmaankin – ”
”Itse asiassa se kirjoitetaan C:llä”, Christopher korjasi vienosti hymyillen ja avasi penaalinsa. Hän otti sieltä esiin muutaman kynän. ”Minut adoptoitiin pienenä Venäjältä, ja adoptiovanhempani halusivat antaa minulle hieman erikoisemman nimen.”
”Oho”, Damian sanoi yllättyneenä ja puri huultaan hennosti. Uusi poika vaikutti aika kiinnostavalta. Tavallaan.
Damian vilkuili edelleen sivusilmällä vieressään istuvaa Christopheria. Olikohan poika homo? Hän näytti ainakin siltä. Eihän Damian sitä voinut tietää, mutta hän vain vaistosi sen. Jotenkin. ”Olet siis uusi oppilas”, hän sanoi ja toivoi Christopherin olevan kiinnostunut jatkamaan keskustelua.
”Kyllä, olen”, toinen vastasi ja hymyili pienesti.
”Oletko jo tutustunut muihin opiskelijoihin?” Damian kysyi ja toivoi, ettei hänen johdattelunsa paljastuisi. Christopher hymähti.
”En oikeastaan vielä. Jotkut pojat olivat vähän teräväsanaisia, haukkuivat heti aamutervehdyksenä homoksi. Ei se minua kuitenkaan haittaa. Minkäs minä itselleni voin.”
Damian kohotti kulmiaan. Jes! Hän oli tiennyt!
”Niin”, hän sanoi ja pyöritteli kynäänsä. ”Täälläpäin ei kannata näyttää sitä piirrettään. Oikeastaan koko Suomessa ei kannata näyttää sitä”, hän jatkoi mietteliäänä. Christopher näytti tuumivalta.
”Niin, ehkei. En vain näe siinä itse mitään pahaa.”
”No eihän siinä olekaan”, Damian sanoi heti ja tunsi pienen jännityksen kutkuttavan mahanpohjaansa.
Jos totta puhuttiin, oli Damianilla salaisuus. Kukaan ei tietystikään tiennyt siitä – ei edes hänen oma isänsä. Isä oli oikeastaan vihoviimeinen ihminen, jolle hän edes voisi kertoa heikkoudestaan.
Damianin heikkous oli hänen erilaiset ajatuksensa, jotka olivat vaivanneet häntä jo useiden kuukausien ajan.
Damian oli nimittäin aika varma, että hän oli homo.
Sitä ei voinut kieltää. Ei vain voinut. Hän ei ollut seurustellut kuin muutaman kerran – niistäkin oli aikaa – eikä vain tuntenut kiinnostunut tyttöjä kohtaan. Tytöt olivat kivoja ja tuoksuivatkin hyvälle, mutteivät vain saaneet tiettyä kipinää heräämään Damianissa. Se hävetti poikaa itseään, eikä hän voinut ajatellakaan kertovansa jollekulle tunteistaan. Hän oli aika varma, että hänen salaisuutensa oli osasyy paniikkikohtauksiin. Hän olisi halunnut jonkun, jolle puhua.
Christopher vaikutti kuitenkin kivalta. Damianille tuli heti mieleen ajatus, että ehkä he voisivat tutustua enemmän. Christopherista sai luotettavan kuvan ystävällisen hymyn ja sirojen liikkeiden perusteella. Damian tiesi, etteivät hänen vaistonsa olleet väärässä. Häntä kuitenkin mietitytti Christopherin homous. Jos poika oli kerta jo aamulla saanut kuulla homoudestaan, seuraisivat huutelijat häntä varmasti joka paikkaan jatkossakin. Damianille maine oli kaikki kaikessa, eikä hän halunnut tuhota sitä huhuilla.
Damian katsoi mietteliäänä Christopheria, joka vihelteli ja katseli luokkaa kiinnostuneena.
Ehkei Christopherista ole haittaa. En tunne koulusta ketään muuta, joka olisi omanlaiseni. Minulle tekisi hyvää päästä tutustumaan hänen kanssaan jollain tavalla. Ehkä minun pitäisi pyytää häntä…”Hei, Christopher”, Damian päätti sanoa äkkiä ja katsoi vieressään olevaa poikaa jännittyneenä. Christopher käänsi päänsä Damianin suuntaan ja hymyili pienesti. ”Haluaisitko, että esittelisin koulua sinulle tämän tunnin jälkeen?”
Christopher näytti aidosti ilahtuneelta ja pieni hymyntapainen vaihtui iloisiin kasvoihin. Hän naurahti ujosti ja nyökkäsi. ”Tietysti! Se olisi mukavaa. Kiitos!”
”Eipä mitään”, Damian vastasi naurahtaen hänkin ja katsoi jälleen kynäänsä.
Onnistuihan se.
