Nimi: Tähtivarkaat
Fandom: Kreikan mytologia
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst, inhorealismi, hämyisä femme
Paritus: Hekate/Nemesis
Haasteet: Fanfic-bingo sanalla
näiden tähtien alla ja
Kaiken maailman ficlettejä 3 (Vko 6: Angst + pakolliset sanat: talviyö, särjetty, unohdettu)
Oma sana: Päätin laajentaa vähän sitä skaalaa, mistä yleensä kirjoitan. Palautetta saapi antaa
TähtivarkaatKeskitalvi, ja lämpötila oli plussan puolella. En pitänyt siitä. Olin mieltynyt hyisiin talviin, jolloin pakkanen nipisteli iholla ja henkäyksestä tuli valkoista huurua. Tällainen sää tuntui likaiselta ja inhottavalta. Rauhaa ei saanut toisin kuin kylminä öinä, mutta vaikka minä hallitsin monenlaisia taitoja, sään kontrolloiminen ei kuulunut niihin.
Kävelin törkyisiä katuja pitkin ja korkokenkäni kopisivat asfaltilla. Perääni huudeltiin törkeyksiä, mutta en ollut kuulevinani. Yritin nauttia hämärästä ja pimeydestä, mutta ihmisyyden löyhkä ryömi nenäonteloitani pitkin suuhuni ja maistoin sen vastemielisenä kielelläni. Minua oksetti. Meidän ei olisi pitänyt asettua kaupunkiin. Eihän täällä nähnyt edes tähtiä järkyttävän valosaasteen vuoksi. Minä pidin tähdistä ja hyytävän kylmistä talviöistä, jolloin niitä näki parhaiten. Vaan ei New Yorkissa. Ihmiset olivat tehneet siitäkin lopun.
”Hei, tytsy. Miten olisi pari dollaria bussirahaa?” eräs pultsari kysyi tunkien eteeni. Nyrpistin nenääni haistaessani hien, vanhan viinan ja eltaantuneen virtsan. Miehen katse harhaili, mutta hänen kätensä oli ojossa ja kieli nuoleskeli ylähuulta, jättäen sen syljestä märäksi.
Olisin voinut saada kadun roskat tanssimaan valssia hänen kanssaan, jos olisin halunnut tai laittaa katulamput laulamaan kansallislaulua, mutta ukko olisi tulkinnut sen kaiken ainutlaatuisen taikuuden humalan piikkiin. Olisin voinut hallita varjoja, kävellä ilmassa ja tuo saasta olisi vain hekotellut itsekseen ja todennut, että viimeinen huikka oli ehkä ollut hieman liikaa.
Olisin voinut ohittaa hänet, mutta jotenkin en pystynyt. Tuijotin vain häntä ja hänen ojennettua kättään. Äkkiä hänen pyyntönsä suututti minut melkein järjiltäni. Keskityin. Taikuus oli ehkä suurimmilta osin unohdettu, mutta se ei tarkoittanut, ettei sitä olisi ollut silti olemassa. Useimmiten ihmiset vain olivat todella lyhytnäköisiä kaiken yliluonnollisen suhteen.
Alkoholi haihtui kohisten pultsarin verestä ja hän oli täysin selvä. Ukon silmät suurenivat olotilan muuttuessa, mutta hämmästys vaihtui kauhuun, kun hän tajusi, millaista oli seistä vääristyneessä todellisuudessa yhdessä taikuuden jumalattaren, mahtavan Hekaten, kanssa. Hänen mielensä ei kestänyt sitä vaan hän alkoi huutaa. Painoin käteni hänen otsalleen ja pakotin hänet katsomaan maailmaa minun silmieni kautta. Hän kiemurteli ja tutisi, mutta en päästänyt irti.
Lopulta ei ollut enää mieltä, jota piinata ja mies putosi maahan. Hän oli enää pelkkä särkynyt ihmisraunio. Jäin siihen tuijottamaan häntä, tietämättä miksi.
Etovaan hajuun liittyi ulosteen vahva lemahdus, kun ukonrahjus paskansi housuihinsa. Haju ympäröi minut, mutta en siltikään kyennyt kääntämään katsettani.
”Hekate?”
Ääni tuntui tulevan jostakin hyvin kaukaa, mutta räpäytin silmiäni muutaman kerran ja näin Nemesiksen, joka seisoi vieressäni ja näytti huolestuneelta. Olin aivan kotimme nurkalla enkä ollut edes tajunnut sitä.
Vetäydyin kauemmas hänestä ja irrotin käteni hänen otteestaan. Loin viimeisen katseen mieheen, joka oli nyt kuollut, sameat silmät tuijottaen likaisenoranssia, tähdetöntä taivasta. Sylkäisin hänen päälleen ja kävelin rivakasti eteenpäin. Nemesis seurasi minua.
”Hekate!” hän huusi. ”Mitä hän teki?”
Nemesis sai minut kiinni kerrostalomme rappukäytävässä. Olin jo hieman rauhoittunut, joten kotona annoin Nemesiksen riisua takkini ja sipaista hiuksiani hellästi.
”Kaikki hyvin”, hän mumisi minulle rauhoittavaan sävyyn ja sipaisi huulillaan poskeani.
”Ei mitään”, vastasin hänelle pitkän ajan kuluttua, kun seisoimme asuntomme parvekkeella katsellen unetonta kaupunkia allamme. ”Sehän se suurin rikkomus onkin.”
Nemesis äännähti ymmärtäväisesti ja kietoi kätensä vyötäisilleni. Kohotin katseeni taivasta kohti, joka oli valosaasteesta likaisenoranssi.
”Katso nyt”, sanoin ja ääneni oli katkeruudesta tumma.
”He ovat vieneet meiltä tähdetkin.”
