Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Angst, Fluff
Rating: S
Pairing: Rory/Kurt
Disclaimer: Glee ei kuulu minulle
Summary: Kurt hymyilee tavalla, joka saa Roryn rypistämään otsaansa kummastuneena.
Kirjoitin tämän kun katselin kolmoskautta DVD:ltä, siirappia (::
Vastaväri
Roryn sormet lipsahtavat kännykän näppäimiltä käsien tarttuessa hänen olkapäihinsä ja tönäistessä hänet päin punaista kaapinovea. Kännykkä putoaa lattialle ja koululaukun hihna valahtaa alas hänen olkapäältään ja sen sisältö leviää käytävän lattialle. Hän nojaa hetken kaapin oveen ja ajattelee olevansa vihreine paitoineen ja irlantilaisaksentteineen pelkkää vastaväriä koulussa, jossa kaikki on punaista jalkapallojoukkueen takeista huutosakkilaisten hameisiin. Hän ei sovi joukkoon. Hän on liian vihreä, liian kummallinen.
Rory liukuu lattialle istumaan, vetää polvensa vasten rintaansa ja kietoo käsivartensa niiden ympärille. Se helpottaa, vähän. Hän tekeytyy pieneksi ja vihreäksi mieheksi niin kuin on tehnyt jo kerran aikaisemminkin. Tällä kertaa se vain sattuu enemmän. Tällä kertaa hänen todella tarvitsee olla se pieni ja vihreä mies. Mitä pienempi ja vähemmän vihreä hän on, sitä vähemmän kummallisena muut häntä pitävät.
Ihmiset kävelevät Roryn ohitse käytävällä, muutama vilkaisee, mutta ei kiinnostu tarpeeksi pysähtyäkseen ja kysyäkseen, miksi hän istuu siinä. Eikä Rory pyydä ketään pysähtymään, sillä silloin tämä vain sanoisi hänen puhuvan kummallisesti ja jatkaisi matkaansa. Sellaisia kaikki ovat, ja hän on ainoastaan kummallinen. Hänen kännykkänsä lojuu lattialla kahdessa osassa, ja hänen kirjansa ja värikynänsä ovat sikin sokin, akvarellikynätkin, mutta hän antaa niiden olla ja painaa leukansa polviensa varaan.
Hän on kyllästynyt kaikkeen.
Jalat pysähtyvät Roryn eteen. Hän kohottaa katseensa lattiasta ja katsoo sen sijaan vaaleanharmaita kangaskenkiä, jotka jaloilla on jalassaan. ”Rory?” jalat sanovat ja lisäävät varmuuden vuoksi nimen perään kysymysmerkin, koska eivät ole varmoja, onko se sittenkään hänen nimensä.
Rory katsoo puhujaa. Tällä on omituiset kasvot ja niillä huolestunut ilme. ”Hei, Finnin veli.”
”Kurt”, Kurt sanoo ja huokaisee sitten itsekseen. ”Kysyisin, miksi istut siinä, mutta minulla oli viime vuonna sama tapa, enkä tuntunut saavan tarpeekseni käytävillä istuskelusta.” Kurt keinuttelee edestakaisin kangaskengillään. ”Kuka se oli tällä kertaa?”
”Joku punainen”, Rory sanoo ja miettii, mahtaako Kurt ymmärtää.
Kurt nyökkää. ”Kaikki jalkapalloilijat ovat kamalia. Paitsi Finn. Ja Mike. Ja Artie. Ja – tai on Puck oikeastaan välillä aika kamala.”
”Finn on mukava”, Rory sanoo, kun ei keksi muutakaan sanottavaa, eikä tahdo keskustelun loppuvat vielä. Jokin Kurtissa saa hänet tuntemaan olonsa paremmaksi eikä ollenkaan niin pieneksi kuin miksi hän on yrittänyt tekeytyä kaapin oveen nojaten.
”Niin”, Kurt sanoo ja hymyilee tavalla, joka saa Roryn rypistämään otsaansa kummastuneena. ”Mitä sanot jos kerättäisiin sinun tavarasi?” Kurt ehdottaa ja alkaa kerätä värikyniä lattialta.
”Onko sinulla lempiväriä?” Rory kysyy Kurtin poimiessa monta akvarellikynää yhtä aikaa käteensä.
”On, mutta se vaihtelee päivittäin ja joskus useamminkin”, Kurt sanoo ja hymyilee iloisesti.
”Mikä se on nyt?” Rory kysyy ja hymyilee hänkin varovaisesti.
Kurt vilkaisee hänen paitaansa ennen kuin vastaa: ”Vihreä.”
