Author: Inu-chan.
Beta: ei ole.
ikäraja: K-11 flawless nosti
Genre: Drama, angst, het.
Paritukset: Poika/Tyttö. Aika anonyymiä meininkiä.
Varoitukset: Kiroilu, ahdistavuus(?)
Summary: Itkiköhän se pieniä jääsiru kyyneleitä?
A/N: Joo, sain inspiraation ulkona lumisateella taapertaessani. ^^ Tuli tämmöinen pieni tekstin pätkä. Tässä saattaa jäädä aika paljon avoimeksi ja voi olla aika random, mutta jaah…
¨
Jääsirukyyneleitä
Mun elämä oli pelkkää nopeaa vilinää, joka seurasi mua mihin ikinä mä meninkin. Kukaan ei pysynyt mun tahdissa, en mä itsekään tainnut. Mä keikuin tuoleilla, naputtelin sormiani pulpetin puista pintaa vasten niin, että opettajalla meni hermot. Se kai luuli, että mä tein sitä tahallani. En mä tehnyt, en mä halunnut.
Mun kaveritkin oletti näin ja virnisti typerästi jos mun huomio herpaantui ja mä menin tekemään jotain, mitä ei olisi pitänyt, ihan vain koska oli tylsää. Ne ei tienneet mitään, eivät yhtikäs mitään musta. Niille mä olin kai joku sirkusapina, jonka toilailuille ne sai nauraa milloin halusivat.
Miks ne edes hengaili mun kanssa?
Koska mä olin suosittu, koska mä olin siisti tyyppi. Sekin taisi johtua mun tatuoinneista ja lävistyksistä ja mun ”hyvästä läpän heitosta.”
Vittu, ne ei tienneet mitään.
Ne ei olleet mun kavereita, ne oli vaan jotain… en mä tiedä. Nuoleskelijoita, jotka halusi osan mun suosiosta. Kai nekin olisivat halunneet, että langanlaihat pissikset tulisivat niiden luo kikatellen ja hiussuortuvia pyöritellen.
Mutta ne ei tienneet, että nekin oli mulle vaan pelkkää vilinää, ohi meneviä häivähdyksiä, joihin mä kiinnitin huomioni vain hetkelliseksi ennen kuin siirsin sen toisaalle.
Mä inhosin tätä. Mä todellakin inhosin tätä. Miksi kaikki kulki eri tahtiin mun kanssa? Miksi mä en vaan voinut ottaa itseäni niskasta kiinni ja pysäyttää itseäni?
Tai no, oli kyllä yks asia, joka sai mut seisahtumaan paikoilleni. Ja se oli tyttö.
Se seisoa törötti joka välitunti ulkona, vaikka olis sisälläkin saanut olla. Se piteli aina käsiään punaisen takkinsa taskussa, enkä mä ikinä nähnyt, miltä sen hanskat näytti, vai oliko sillä hanskoja ylipäätään. Sillä oli valkoinen pipo ja sen lisäksi se oli vetänyt hupun syvälle päähän. Sen platinan vaaleet hiukset oli kasvojen verhona.
Aika tuntui pysähtyvän, kun mä näin sen. Enkä mä tarkoita tällä mitään imelää romantiikkahöttöä, vaan mä ihan oikeesti pystyin hillitsemään itseni paremmin, kun mä näin sen tai olin sen lähellä.
Se näytti aina ihan joltain lumikuningattarelta seisoessaan siellä ulkona. Yhtä kylmältä ja tavoittamattomalta ja ihan hemmetin yksinäiseltä.
Se vihas mua.
Sen näki sen katseesta, aina, kun me kohdattiin käytävällä. Sen hailakan siniset suttuisen kajaalin reunustamat silmät tuijotti mua murhanhimoisesti. Eikä se katse ikinä jättänyt rauhaan edes kotona. Ne silmät oli pureutuneet mun mieleen ihan liian hyvin.
Senkin mä tiesin, miksi se katsoi mua tolleen. Koska mun ”kaverit” kiusas sitä. Vaikka se olisi paennut ulos, ne seuras sitä, heitti sen pipon maahan, töni sitä, haukku sitä…
Kai se luuli, että mä olin antanut niille suostumukseni. Ehkä se oli katkera. Olinhan mä se stereotypinen suosittu jätkä ja se oli se syrjitty muija.
Jos mä olin sirkusapina, niin se oli kuin liian pieneen häkkiin teljetty kissaeläin, joka kierteli ahdistuneena ympäriinsä etsien ulospääsyä.
Kissaeläin ja sirkusapina… meistä olis saanut vitun köyhän eläintarhan.
Mä kuulin, että sillä oli aspergerin syndrooma. Joku neropatti selitti siitä ja kaikki mun ihanat seuralaiset rämähtivät nauruun.
”Mikäs vittu se sellainen on?!” Joku heitti.
Viha läikähti mussa. Ai mikäs vittu? Mä olisin voinut selittää. Mä tiesin näistä asioista enemmän kuin kukaan, vaikkei mulla sitä ollutkaan.
Sen jälkeen, mä menin taas ikkunaan katsomaan sitä. Siellä se oli, puristi pipoa käsissään. Musta tuntu, että se itki, vaikken mä kovin tarkasti voinutkaan nähdä.
Itkiköhän se pieniä jääsiru kyyneleitä?
Mä painoin otsani ikkunalasiin ja suljin silmäni.
Mä olin vitun pelkuri. Miks mä en ollut mennyt auttamaan? Miks mä en saanut suutani auki ja kieltänyt niitä lopettamaan?
Yhtäkkiä mun sydän tuntui ihan jäiseltä kiveltä.
Yhden raskaan koulupäivän jälkeen mä olin menossa koulusta kotiin ja pari mun nuoleskelijakaveria totta kai seuras mua kuin koulutetut koirat. Mä en enää muista, mistä ne puhu, kun yhtäkkiä ne jähmetty.
”Hei, katsokaa, tuolla se autistilesbo on!” Toinen niistä huusi.
Mä jähmetyin ja käännyin hitaasti katsomaan. Siellä se tosiaan oli. Tulossa meidän takana. Sen silmät laajeni hieman kauhusta ja sen askeleet hidastui vastahakoisiksi laahustamiseksi.
Ne idiootit hihkaisi innosta ja kävi sen kimppuun. Tunki sen huppuun lunta, heitti taas sen pipon maahan, tuuppas sen lumihankeen.
Viha ja kuvotus kasaantui kasaantumistaan, kunnes mä en yhtäkkiä kestänyt. Jokin pato murtui mun sisältä. Mä harppasin sen toisen kiusaajan luo ja repäisin sitä rajusti takista. Se päästi yllättyneen älähdyksen ja pyllähti rajusti lumihankeen.
Kaikki pysähty. Niiden kolmen pienen ihmisten katseet oli kiinnittyneet muhun. Hetkeen, mä en tiennyt, mitä tehdä.
Sitten mä liikuin hitaasti, paljon hitaammin kuin yleensä ja nostin sen jääsirutytön pipon maasta ja ojensin sen sille. Sen katse singahteli epäluuloisesti siitä piposta mun kasvoihin ja takaisin.
”Tässä”, mä sanoin hiljaa. Sitten mä käännyin katsomaan niitä kahta, ja mun olis tehnyt mieli hakata ne palasiksi. Jotenkin ihmeellisesti mä onnistuin hillitsemään itseni. ”Painukaa nyt helvettiin täältä”, mä ärisin matalasti.
Jotenkin ihmeellisesti, ne totteli. Ne kipitti rivakasti tiehensä jättäen mut kahden sen tytön kanssa.
Se tuijotti mua tosi epäluuloisena ja sen asento oli jännittynyt. Mä huokaisin. ”En mä sulle mitään tee.”
”Miksi?” Sillä oli tosi hauras ääni, ihan kuin kämmenelle sulava lumihiutale tai jotain.
Kohautin olkiani. ”Siksi. Missä päin sä asut?”
Sen katse muuttui entistä epäilevämmäksi. ”Onks tää nyt jotain sairasta läppää?”
Mä pudistelin päätäni ja emmin hetken. Miten ihmeessä mä saisin tän tytön luottamaan itseeni? Jostain syystä se oli mulle tärkeetä. Oli ollut jo varmaan alusta asti. ”Mulla on ADHD”, mä lopulta sain sanottua.
Sen silmät laajeni ja hetken se tuijotti mua hämmästyneenä. ”Sulla?” Epäily sen äänessä sai mut naurahtamaan katkerasti.
”Joo, mulla. Oikea onnen poika”, lausahdin hymyillen vinoa, sarkastista hymyä.
”Mä asun tuolla päin”, Se viimein sano osoittaen vasemmalle. Mä panin merkille, että sillä oli lapaset. Se uskalsi jopa hymyillä varovasti.
Mä vastasin siihen hymyyn. ”Sepäs sattu, niin mäkin.”
A/N: Näin. Olen pahoillani, jos olen kuvaillut ADHD:n jotenkin väärin, tai antanut siitä virheellistä tietoa. Saa toki korjata, jos olen käsittänyt jotain väärin ^^
