Nimi: Sukeltaa
Kirjoittaja: Wild Child
Ikäraja: K11 (kaiken varalta)
Fandom: Nälkäpeli
Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.Vastuunvapaus: Suzanne Collins on luonut Nälkäpelin maailman ja nämä mahtavat hahmot, rajattomat ulottuvuudet, rakastettavuuden, liian vähän tilaa kirjoissa. Kirjoitettu omaksi iloksi paikkaamaan kaikkea ikävää ja rakkaudesta näihin kahteen ihanaan.
SukeltaaVesi ei aaltoile, se ei liplata, ei värise. Se odottaa ja se on vangittu. Kahlittu altaaseen maan uumeniin vartomaan satunnaisia vierailijoita ja kahta löytäjää.
Nuori nainen istuu sairaalapaita päällä valtavassa ruokasalissa katsellen taivaalla liiteleviä lokkeja. Hän on yksin loputtoman pitkässä pöydässä ja ainut koko salissa, mutta ei yksinäinen täällä, ei enää.
”Annie!” ruokalan ovet lävähtävät auki ja tilaan ryntää pronssitukkainen nuorimies. Sairaalan mekkoa hän ei enää ole päälleen pukenut, mutta vyöhykkeen 13 harmaat vaatteet ovat myös tainneet jäädä siististi viikattuina laatikkoon. Hänellä on yllään armeijan reisitaskuhousut ja ohut villapaita.
”Annie!” Finnick loikkaa pöydälle ja juoksee sitä pitkin kuin tuulispää. Hän istahtaa tytön eteen ja kumartuu painamaan kasvonsa tämän hiusten sekaan.
”Täällähän sinä olit.”
Annie kietoo kätensä Finnickin kaulan ympäri ja poika nostaa tytön syliinsä.
”Näitkö lokit, Finnick? Me olemme kotona taas!” Annie höpöttää nypläten villapaidan hihaa.
Finnick nostaa katseensa kohti kattoa, valtavia lamppuja, muttei näe taivasta eikä liioin lokkeja.
”Kuule Annie. Minä luulen, että lokit ovat tulleet kotoa tänne meidän luoksemme. Me olemme vyöhykkeellä 13, muistatko? Turvassa.”
Tyttö katsoo poikaa silmiin ja yksi kyynel vierähtää hänen poskelleen. Annie on niitä harvoja ihmisiä, jotka katsovat Finnickiä silmiin. Monet muut katsovat silmiä, mutta antavat katseen siitä harhailla pitkin kasvoja. Mutta Annieta syvemmälle ei kukaan näe.
Finnick pyyhkii kyyneleen tytön poskelta kämmenellään ja suukottaa otsaa. Katsoessaan taas Annieta hänen kasvoillaan on poikamainen hymy, joka sanoo ”minulla on pikku salaisuus, jonka aion sinulle kertoa”.
”Haluan näyttää sinulle jotain”, Finnick ilmoittaa, laskee Annien jaloilleen ja nousee itsekin pöydältä. Tyttö nostaa kysyvästi kulmiaan, kun taas Finnick esittää unohtaneensa edellisen lauseensa. Hän työntää kädet taskuihinsa ja viheltelee kohti varpaitaan, pidellen surkeasti pokkaansa, sillä hymy nykii hänen suupieliään. Sitten hän salamannopeasti tarttuu Annieta ranteesta ja pinkaisee juoksuun. Tyttö kirkaisee yllättyneenä ja Finnickin riemukas nauru kajahtaa seinistä, niin että linnut lamppujen päältä pyrähtävät lentoon.
***
Muutama aamuvirkku ihminen aurautuu heidän tieltään, kun nuo kaksi viilettävät nauraen pitkin käytäviä.
”Tule, Annie!” Finnick huutaa ja he kääntyvät taas yhdestä mutkasta. Keskipakovoima on heittää tytön seinälle, mutta poika nykäisee hänet lähelleen. Yhtäkkiä Annie sanoo jotain, sitten hän huutaa ja yrittää pysähtyä, mutta heidän vauhtinsa on liian kova ja Finnick ei edes ehtinyt tajuta mihin he törmäsivät. Pojan keho pehmentää tytön matkaa, mutta hän itse tekee lähempää tuttavuutta parikymmentä senttiä paksun teräsoven kanssa.
”Auts”, Finnick toteaa hetken huutamisen, oveen läjähtämisen, lattialle kaatumisen ja säikähtäneen hiljaisuuden jälkeen. He retkottavat pölyisellä lattialla käsien ja jalkojen sekasotkuna Annie jokseenkin Finnickin päällä.
”Oletko ihan varma suunnasta, herra Odair?” Annie tirskahtaa ja alkaa hihittää vasten pojan rintaa.
”Minä, tuota… Olethan kunnossa?”, Finnick kysyy, mutta saa vastaukseksi pelkkää hihitystä.
”Mitä sinä muuten olit sanomassa ennen tätä… onnettomuutta?” hihitys vain yltyy.
”Hei. Älä naura siellä. Sinä et ole se, kenellä on olo kuin kahden norsun väliin jääneellä.”
Nauru loppuu ja Finnick virnuilee kohti kattoa, sillä Anniesta hän näkee vain mustan hiuspehkon.
”Kahden norsun vai?”
”No, turhaanhan minä tässä urheaa esitän. Olo on kuin kahden ryhävalaan väliin jääneellä.”
”Minä sinulle ryhävalaan välit näytän”, Annie uhoaa nauraen.
”Jokainen luuni on tainnut kahdesta paikkaa murtua. Tämä tietää ongelmia teille neiti”, Finnick härnää.
”Nyt murtuu kolmannen kerran!” Annie huitoo umpimähkään käsillään, mutta Finnick saa niistä kiinni ja pakottaa ne tytön selän taakse. Tämä ravistelee hiukset naamaltaan ja he katsovat toisiaan. ”Sinuna minä päästäisin irti, tai se, kenelle tästä ongelmia seuraa olet sinä”, tyttö sanoo.
”Kiintoisaa. Miksi näin?”
”No minä en ainakaan ollut se joka johdatti meidät väärään suuntaan ja juoksee päin ovea. Ja mitäs minä olinkaan sanomassa? Hmm. Ensin taisin sanoa, että ’Finnick, katso eteesi’ ja sen jälkeen ’Pysähdy! Seis!’ Finnick, sinun aivojesi kuuleman rekisteröintiosa käy todella hitailla. Odotan innolla sitä, kun Katniss ja Johanna saavat kuulla.”
Seuraa omituinen hetki, jolloin he kyräilevät toisiaan muka vihaisina ja tosissaan, eikä kumpikaan keksi mitään sanottavaa. Outo hiljaisuus päättyy, kun molemmat purskahtavat remakkaan nauruun.
”Jos me tästä jatkaisimme matkaa”, Finnick toteaa, kun he kyllikseen naurettuaankin jäävät lattialle loikoilemaan.
”En taida tuntea jalkojani.”
”Kitasi kiinni”, Annie tiuskaisee ja kierähtää pois pojan päältä, nousee ylös ja ravistelee pölyä mekostaan. Finnick nousee irvistäen jaloilleen.
”Tuo kyllä todellakin kirpaisi.”
”Olen pahoillani.”
”Äh. Oma vikani. Olethan sinä varmasti kunnossa?”
”Täysin, kiitos pehmeän laskeutumisalustani”, Annie sanoo ja ottaa Finnickin käden omaansa ja jatkaa: ”Minne sattuu?”
”Jonnekin vain. Mennään nyt, haluan todella näyttää sen paikan sinulle.”
”Finnick.”
”No tänne voisi vähän sattua”, poika osoittaa huuliaan.
”Senkin Finnick Odair”, Annie huokaa, mutta nostaa kätensä pojan poskelle ja suutelee tätä hetken kevyesti.
***
”Mmm. Annie?” Finnick aloittaa varovasti, kun he kävelevät käsikkäin hieman rauhallisempaan tahtiin.
”Kerro.”
”Miksi sinulla on tuo sairaalan hassu mekko päälläsi?”
Annie katsoo itseään aivan kuin hän tosiaan huomaisi sen vasta nyt.
”En tiedä”, hän vastaa hiljaa. ”En tiedä minne hukkasin vaatteeni. Joku hoitaja löysi minut hortoilemasta käytäviltä alasti ja ilman mitään tietämystä missä olin ja miksi. Ystävällisesti jutellen hän talutti minut sairaalalle, josta sain päälleni tämän. Sitten hän vei minut osastovuoteelleni, missä hän kaiketi toivoi minun pysyvän aamiaiseen asti, mutta ehkä unohdin sen, sillä lähdin etsimään meidän asuntoamme. Halusin sinun luoksesi, sillä minusta tuntui, että olin taas menettämässä kontrollini. Eksyin ja hiljalleen unohdin kaiken vaeltaessani ympäriinsä. Kaikki oli hyvin hämmentävää, sillä en tiennyt missä olin, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaani. Pakenin areenalta kotiin ja sitten sinä löysit minut.” Annie puhuu vaimeasti ja kuin häveten.
”Minua pelotti niin paljon”, tyttö saa vielä sanotuksi, ennen kuin itku vie hänen puhekykynsä. Finnick pysäyttää heidän matkansa, kääntää nyyhkyttävän tytön itseään kohti ja kätkee syliinsä.
”Shh. Hei, Annie- kulta, shh”, hän heijaa, kun Anniesta purkautuu kerralla koko hänen aamulla harhamaailmassaan kokemansa pelko ja ahdistus.
”Sinun pitää saada purkaa sitä ja sen takia minä kysyinkin. En vain uskonut että olisit itse muutoin puhunut siitä. Olen tässä kulkemassa perässäsi painajaisiin ja kantamaan sinut sieltä pois. Minä vain… Olen niin pahoillani, pahoillani enemmän kuin voi kuvitellakaan, rakas Annie, kun päästin sinut aamuyöstä katoamaan”, Finnick kertoo, kun tyttö ajallaan hiljenee katkonaiseksi hengitykseksi kuumien kyynelten kastelemaa villaa vasten.
”Kun heräsin siihen, että et ollutkaan siinä, missä olit ollut koko yön, lähdin heti etsimään sinua”, poika jatkaa puhe vailla nuottia.
”Kun ajattelin sinua eksyneenä käytävillä ja sotkeutuneena painajaisiin, huoli ja syyllisyys veivät minulta kyvyn ajatella selkeästi, mikä oli tyhmää, sillä se vain vei lisää aikaa löytää sinut. En voi uskoa että vain jatkoin uniani sinun kadottua. Ja kun lopulta menin osastolle, olit sieltä jo kadonnut. Olin niin helpottunut, kun lopulta löysin sinut.”
Aamiaiselta töihinsä kulkevat ihmiset ohittavat heidät peitellen uteliaita katseitaan. Komean pronssitukan ja henkisesti hauraan neidon kaunis rakkaustarina on kaivattua viihdettä vyöhykkeen 13 harmaassa ja järjestäytyneessä arjessa.
”Tämä on niin epäreilua”, Annie sanoo ääni käheänä sen jälkeen, kun käytävässä on jälleen tyhjää.
”Epäreilua sinulle ja noloa minulle. Olen sinulle kuin mikäkin koliikkikakara; huudan yöt läpeensä ja vaadin täyspäiväistä hoitoa ja valvontaa. Saat vaihtaa kohta vaippojani, hitto vie. Missä on minun tukeni sinulle?”
”Annie hei…”
”Hei itsellesi, Finnick. Tiedät kyllä mistä puhun. Sinusta. Sinun painajaisistasi. Siitä pojasta, joka tahrasi kätensä vereen areenalla. Sieltä ei koskaan palaa onnellisia voittajia, ei, vain vaurioituneita sieluja painajaisineen. Häviäjiä. Ja kuin se ei riittäisi. Capitol teki pojan ruumista tälle ovettoman vankilan ja pojasta huoran rikkaille paskiaisille.”
”Nyt minä muistan. Mennään vähän matkaa takaisinpäin ja siitä hissillä alas”, sekä Finnickin ääni, että hymy on ontto, mutta se saa molemmat kauemmaksi ahdistavan aiheen ääreltä. Siihen tultaisiin palaamaan vielä ja monesti, muttei liikaa kerrallaan. Se nyt vaan olisi… jotenkin liikaa.
He eivät puhuneet kävellessään, miettivät vain omiaan sormet kevyesti toisten lomassa.
”Perillä”, Finnick sanoo kun he pysähtyvät metallioven eteen. ”Pistä silmät kiinni.” Ovi kolahtaa avatessa, kun Finnick johdattaa Annien otsonin hajuiseen tilaan.
”Avaa nyt.” Annien kasvot käyvät läpi hämmästyksen ja kipeän muiston nähdessään altaan, syvän tumman veden, joka kätkee sisäänsä kuoleman ja viimeisen henkäyksen, ennen kuin keuhkot täyttyvät vedellä. Hän kääntää varautuneen katseensa Finnickiin.
”Huono idea”, tyttö sanoo ja kääntyy kannoillaan lähteäkseen, mutta poika ei päästä häntä menemään. Finnick tarttuu Annieta olkapäistä ja pakottaa tämän katsomaan itseään silmiin.
”Kuuntele – ”
”Ei! En kuuntele. Finnick minä en halua, en tahdo, en uskalla, en voi… Ei, ei, en pysty.”
”Minä autan.”
”Ei se riitä. Olen pahoillani, mutta et voi auttaa minua tässä. Sinä ehkä nautit siitä, kun pääset maan päältä veden syleilyyn. Tunnet olosi painottomaksi ja vapaaksi. Voi kyllä minä tiedän. Rakastin sitä, mutta areenan jälkeen jouduin opettelemaan jopa suihkussa käymistä; kyllähän sinä sen muistat.”
”Annie – ”
”Ei. En halua kuulla niitä. Nähdä lasittuneita silmiä, näkymättömiä portaitaan kiipeäviä hukkuvia. Sinun on ymmärrettävä tämä. Lähdetään nyt. Pyydän.”
”Luota minuun”, Finnick sanoo rauhallisesti ja lähtee hitaasti, askel askeleelta, viemään Annieta lähemmäs altaan reunaa. Pakokauhu iskee tyttöön hallitsemattomana. Hän tuijottaa veteen kauhun laajentamin pupillein ja yrittää tuloksetta rimpuilla itsensä irti. Finnickin käsivarret ovat tiukasti tytön vyötärön ympärillä, kun hän puhelee rauhoittavasti käytännössä kantaessaan tämän veden äärelle.
Altaan partaalla Annie jähmettyy. Hänen koko olemuksensa kuvastaa puhdasta pelkoa, kun hän keskittää anovan katseensa Finnickin silmiin, niin että pojan tekee mieli luovuttaa, viedä tyttö heti pois täältä, pyytää anteeksi, mutta ei – hän ei voisi tehdä sitä, ei kun he ovat jo tässä.
Finnick höllentää otettaan Anniesta; ranteista kiinni pitäen hän astuu itse altaaseen.
”Tässä on vettä nilkkoihin asti”, poika selittää lempeästi, aivan kuin tyttö ei ymmärtäisi. Eikä välttämättä ymmärräkään. Anniesta ei tietyssä tilassa voi sanoa, mitä hän näkee. Nytkin hän katsoo Finnickiin särkyneesti ja ymmällään.
”Tule tänne seurakseni”, hän jatkaa ja Annien silmät kääntyvät pojan jalkoihin, kastuneisiin lahkeisiin. Omituisesti äännähtäen hän yrittää vääntää käsiään – mutta ei irti, niin kuin Finnick ensin kuvittelee ja tiukentaa otettaan – toisin päin: tarttuakseen pojan ranteisiin. Tämän tajutessaan Finnick päästää irti ja antaa Annien tukeutua käsiinsä niin kuin haluaa. Hämmästyneenä tästä edistyksen askeleesta hän ei osaa aavista kahta seuraavaa, jotka tyttö ottaa hengitettyään hetken syvään.
”Tämä on vähän viileää”, saa Finnick sanotuksi. Mutta siellä tyttö nyt on. Pojan kanssa. Vettä nilkkoihin asti ja korkeimman kynnyksen yli astuneena. Huojennus näkyy Annien kasvoilla rauhoittuneena katseena ja helpottuneena pikku hymynä. Jostain hänen jännittyneistä piirteistään voi nähdä, että hän ymmärtää että tämä ei ollut vielä tässä.
”Mennäänkö?” Finnick kysyykin, ”ihan varovasti ja hitaasti.”
Niin he etenevät, kun allas syvenee ja vesi kurottuu yhä korkeammalle. Muutaman kerran Annie näkee veden alla hukkuneen kasvot, pinnan alle vajoavan pään, käden. Kuplan viimeisestä henkäyksestä. Silloin hän kirkaisee ja yrittää paeta, mutta Finnick painaa heidän otsansa yhteen ja selittää että se oli vain karannut paha uni.
Kun vettä on rintaan asti, Finnick pysähtyy.
”Menemmekö vielä eteenpäin? Me olemme jo nyt aika syvällä. Meidän ei ole pakko mennä pidemmälle.”
”En kutsuisi tätä vielä uimiseksi”, Annie toteaa, ottaen pari askelta, pakottaen näin myös Finnickin syvemmälle. Vesi yltää kainaloihin. Tytön tekee mieli veden alle, niin kuin silloin joskus. Sen pehmeään syleilyyn ja rauhoittavaan hiljaisuuteen. Samaan aikaan hän pelkää ajatusta kuollakseen. Ääniä ja harhoja tukehduttavassa pimeydessä. Finnick näkee Annien sisällä tappelevat tunteet.
Kolme pientä pyöriäistä pinnan alle katoaa
kaksi lokkia valkoista pitkät päivät kalastaa
tuuli puhuri yltyvä, purjeeseen kun puhaltaa
Vanha lastenloru kotivyöhykkeeltä puskee itsensä alitajunnasta Finnickin huulille. Hän ei ole kuullut sitä vuosiin, mutta joka ikinen neloselta osaa sen. Kuten myös Annie. Sanat rauhoittavat häntä ja tyttö tajuaa sen, mitä poika ajaa takaa.
nyt on, kulta, vuorosi, sinunkin jo sukeltaa.
