Ficin nimi: The Power of goodbye
Kirjoittaja: Black rose
Fandom: Pirates of the Caribbean
Tyylilaji/Genre: PoV, pieni angst.
Ikäraja: PG / S
-jjb korjasi otsikkoon vain suomalaisen ikärajanParitus Jack Sparrow/Tia Dalma
Yhteenveto: "En voi koskaan unohtaa sitä pimeää iltaa, jona tapasin hänet viimeisen kerran... - Särjin hänen sydämensä tuhansiksi sirpaleiksi, torjuin hänet kuin ruton."
Tapahtumia ennen Mustan Helmen kirousta
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, tapahtumapaikkoja tai mitään mikä kuuluu alkuperäiseen PotC:iin. Alun laululyriikka Madonnan samannimisestä kappaleesta The Power of Goodbye.
A/N: Kirjoitettu viime kesänä
Musta Helmi-foorumin ficci-kilpailuun, ja nyt viimein uskaltauduin pistämään sen tännekin
Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, joita tekstiin on saattanut livahtaa kiireen takia. Nauttikaa tekstistä!!
Palautetta suuntaan kuin toiseen ottaisin vastaan enemmän kuin mielelläni
The Power of GoodbyeThe spell has been broken... I loved you so.
Freedom comes when you learn to let go...
Kukaan ei satoihin vuosiin ollut uskaltautunut lähellekään mökkiäni, joka sijaitsi keskellä usvaista pimeyttä ja villiä viidakkoa. Joka ikinen mies pelkäsi aavemaista hiljaisuutta ja tunnetta, että tuhannet silmäparit varjoissa olisivat tuijotelleet sekä odottaneet vain ja ainoastaan oikeaa hetkeä iskeä pahaa aavistamattoman seikkailijan kimppuun. Myös rämeikön pohjasta nouseva katkuinen suonhaju puistatti monia kulkijoita.
Jokunen tutkimusmatkailija oli joskus saattanut uhkarohkeana uskaltautua syvemmällekin kuin vain Pantanojoen suistoon. Pelko oli kuitenkin lopulta ottanut täyden vallan ja hekin olivat joutuneet pakenemaan kertoen kotiin päästyään tarinoita kauhean suohirviön hyökkäyksestä tai hurmaavan papittaren viekoitteluista.
Urhea vekkuli-Jackie oli kuitenkin se rohkea, joka eksyi luokseni ja otti päämääräkseen kesyttää villin sydämeni.
En voi koskaan unohtaa sitä pimeää iltaa, jona tapasin hänet viimeisen kerran... Särjin hänen sydämensä tuhansiksi sirpaleiksi, torjuin hänet kuin ruton.
Sieluuni on ikuisesti piirtynyt se pieni yksinäinen vene, joka lipui hiljalleen usvan peittämänä tummavetisen rämeikön lävitse. Rämeikkö oli tapansa mukaan aivan haudanhiljainen. Ainut ääni pimeydessä oli veden hiljainen liplatus sen nuollessa veneen puisia reunoja. Viidakon linnutkin olivat aivan hiljaa.
Osasinkin odottaa Jack Sparrow'n ilmaantumista jokailtaiselle visiitilleen ja tunsin sisimmässäni hänen olevan kokoajan lähempänä. En kuitenkaan vienyt soihtua laiturille, enkä sytyttänyt lisää kynttilöitä. Istuin vain mökkini hämäryydessä ja odotin. Odotin hetkeä, jonka tulemista ajankohtaiseksi olin jo pitkään pelännyt. Se oli varjostanut ajatuksiani itsepintaisesti koko viikon kuin suuri musta varjo. En kuitenkaan myöntänyt pelkääväni ilmoitusta enkä hänen reaktiotaan, vaan tulevaisuutta.
Kuinka monta kertaa joutuisin vielä tulevaisuudessa toistamaan tämän? Kuinka monen sydän raastautuisi vielä mustelmille takiani?
Oven narahdus havahdutti minut. Hän oli saapunut.
En kuitenkaan kiinnittänyt tulijaan huomiota, vaan jatkoin kuivattujen rohdosten järjestelyä. En nostanut katsettani. Tunsin miehen pistävän katseen selässäni. Hän lähestyi minua ja olin varma, että pian hän avaisi suunsa puhuakseen.
"Tia", mies sanoi hiljaisesti. En voinut olla aistimatta suunnatonta huolta hänen äänessään. "Mitä on tapahtunut? Koko tienoo on aivan pimeä."
Jack oli nyt aivan vieressäni ja asetti lämpimän, mutta karhean kätensä olkapäälleni. Nostin lopulta hitaasti katseeni ja katsoi tummilla silmilläni suoraa miehen lähes yhtä tummiin silmiin.
"Jack. Minä..."
"Etkö odottanutkaan tuloani?" Jackin ääni värähti hieman ja hänen silmänsä olivat muuttuneet huolestuneiksi.
Purin huultani mutten kyennyt saamaan sanoja suustani.
"Anteeksi," kuiskasin äkkiä tuskin kuuluvasti ja annoin taas koko huomioni yrteille.
"Sellaista sattuu," Jack hymähti. Hän vaikutti äkkiä paljon rennommalta kuin äsken. "Pelkäsin jo, että jotain olisi sattunut," mies lisäsi ja yritti naurahtaa keventääkseen varsin painostavaksi käyvää tunnelmaa.
Miehen ääni kaikui kuitenkin jossakin kaukana. Yritin olla välittämättä hänen läsnäolostaan. Nousin apaattisena seisomaan ja kurotin kädelläni viereisellä lipastolla olevaa purkkia. Äkkiä mies asetti kätensä käsivarrelleni. Säpsähdin tahtomattani ja annoin käteni laskea hitaasti alas. Sitten käännyin ympäri ja näin Jackin auringossa ahavoituneet kasvot, joille oli luotu leveä, salaperäinen virne. Virne, jota tulisin rakastamaan loppuikäni...
"Sano jotain. Puhu minulle," Jack maanitteli. Vaikka mies hymyili, näin silti hänen hymynsä takaa surun sekaisen pelon ja hämmennyksen.
"Jack, vaikka me molemmat olemme niin kesyttömiä ja rakastamme kumpikin merta. Olemme erilaiset. Niin erilaiset," ihmettelin ääneni tasaisuutta, sillä olin pelännyt sen särkyvän ja kuulostavan vain surkealta piipitykseltä.
Jack hymyili ja muutama kullattu hammas hänen suussaan välkähti kynttilän häilyvässä valossa.
"Niin, mutta etpä uskokaan Tia, kuinka samanlaisia siitä huolimatta loppujen lopuksi olemme," mies sanoi viekkaasti ja lähestyi minua niin, että jouduin peruuttamaan muutaman askeleen. "Sinä ja minä. Me olemme molemmat tietenkin omistaneet sydämemme merelle, mutta myös toisillemme. Huumorintajumme on lähes samaa luokkaa niin kuin rakastamisen jalo taito sekä notkeus. Siinäpä me molemmat vasta olemmekin vertaamme vailla."
Kuunteli Jackin puhetta kuin eräänlaiseen transsitilaan vaipuneena. Hänen äänensä kaikui korvissani ja tunsin hänen jalkansa kosketuksen. Tuijotimme toistemme silmiin kiinteästi ja äkkiä tunsi selkäni kopsahtavan seinää vasten. Tajusin, että minulla ei enää ollut pois pääsyä - ei ilma tekoja. Jack oli sulkenut pakoreitin ja käyttikin tilaisuuttaan häikäilemättömästi hyväkseen ja asetti lämpimät huulensa omien huulieni päälle. Ensin huulemme vai sipaisivat pienesti toisiaan, mutta kohta miehen huulet olivat kokonaan huulieni päällä. Hengähdin ääneen, mutta annoin miehen kuitenkin jatkaa suudelmaa. Tuntui kuin jokainen lihas minussa olisi menettänyt toiminta kykynsä niille sijoillensa. En pystynyt vetämään itseäni pois.
Enkö muka oikeasti halunnut tätä?
Enkö kuitenkaan nauti tästä? Suudelma tuntui huumaavalta ja tajusin, etten haluaisi lopettaa sitä. Halusin vain lisää... Silloin kuitenkin muistin. Muistin, miksi en saisi enää nauttia tästä.
Irrotin huuleni Jackin huulilta ja riuhtaisin itseni irti hänen otteesta. Miehen katse oli hämmentynyt ja hän jäi hetkeksi seisomaan aloilleen seinän viereen.
"Miksi?"
Pettymystä viestivä vaitonainen kysymys soljui ilmoille miehen suusta. Se pysäytti minut aivan tahtomattani. Seison vähän matkan päästä miehestä, mutten kääntynyt ympäri. Pyörittelin hetken muutamia vastaukseksi kelpaavia sanoja mielessäni, mutta en kuitenkaan kyennyt avaamaan suutani. Jos vastaisin hänelle, mitä oikeasti sanoisin...
"Tia. Miksi teit minulle näin?" Jack oli ehtinyt luokseni ja käänsi minut kovakouraisesti ympäri.
Jack asetti kätensä leualleni ja nosti sitä aavistuksen verran ylöspäin. Huokaisin hiljaa, sillä tajusin, etten enää voisi lykätä pitkään mieltäni painanutta asiaa.
"Jack, olen pahoillani. Tämä ei enää toimi välillämme," ääneni kuulosti omituiselta, jotenkin niin epävarmalta, vaikka olikin jo monesti ehtinyt käydä tämän läpi mielessäni.
Jack katsoi minuun kysyvästi.
"Kuinka niin. Juuri äskenhän me.."
"Kuten sanoin, olen pahoillani, Jack. Lähde pois äläkä enää palaa."
Jackin katse muuttui särkyneeksi ja hän tuijotti minua hetken epäuskoisena.
"Enkö riittänyt sinulle? Vai onko sinulla jo joku uusi."
Pudistin tarmokkaasti päätäni ja tartuin miehen ranteesta kiinni.
"Ei. Tämä ei ole sinun syytäsi, usko pois. Tämä liittyy vain minuun."
"En... en kuitenkaan edelleenkään käsitä. Miksi?" Jack toisteli hiljaisesti ja laski katseensa.
Olimme pitkään vaiti. Yritin löytää oikeita sanoja, mutta lopulta päädyin kuitenkin ilmaisemaan vain omat tuntoni sellaisina kuin ne olivat.
"Oletko koskaan kuullut tarinasta, joka kertoo merimiehen ja hänen rakastettunsa tarinan?" kysyin hiljaisesti.
Jack nosti kummastuneena katseensa, muttei sanonut mitään. Hän pudisti hitaasti päätään.
"Oli merimies, joka rakastui kerran tulisesti naiseen. Nainen oli kuitenkin yhtä ailahtelevainen, raju ja kesytön kuin meri. Mies ei kuitenkaan lakannut rakastamasta naista, vaikka tämä toikin hänen elämäänsä enemmän suunnatonta tuskaa kuin onnea. Edes tuska ei kuitenkaan riittänyt tappamaan miespoloa."
Olin hetken hiljaa ja annoin tarinani vaikuttaa hetken Jackin mielessä. Tiesin, että se saisi miehen lopulta tajuamaan...
"Haluan vain sanoa, että minä olen liian kesytön vakiintumaan. Ethän halua Jack, että riudut suhteessamme niin kuin tarinan merimies. Riutuisit kuoliaaksi tuskasta, jota suhteemme toisi."
Jack nyökkäsi lopulta hitaasti ja katsoi minua syvälle silmiin.
"Ymmärrän, jos todellakin asianlaita on näin. Suhdehan ei saisi olla kidutusta."
Mies yritti virnistää lauseensa loppuun, mutta se näytti olevan hänelle kuitenkin vaikeaa.
"Ota tämä kompassi muistoksi minusta. Sen avulla todella löydät sen, mitä sydämesi eniten halajaa," sanat tuntuivat soljuvan suustani turhankin normaalisti - Ilman haikeutta tai pahoittelua.
Otin vaivihkaa selkäni takana olevalta pöydältä ruskeaan nahkanyöriin sidotun pienehkön kompassin. Ojensin sen miehelle hellästi hymyillen. Jack avasi kompassin kannen ja tutki sitä katseellaan.
"Tämähän on rikki! Se ei osoita pohjoiseen lainkaan!" Jack huudahti ja loi minuun ärtyneen katseen.
"Sinne sen ei kuulukaan näyttää, ellet todella itse sinne eniten halaja," sanoin salaperäisesti. "Niin kuin jo sanoin, se näyttää sinne mitä eniten halajat koko maailmassa."
Jack katsoi hetken mietteliäänä kädellään lepäävää esinettä, kunnes hymyili sitten haikeaa hymyä.
"Kiitos. Tulen aina muistamaan sinut."
Virnistin salaperäisesti.
"Näemme nopeammin kuin uskotkaan, Jackie."
Mies nyökkäsi ja laittoi kompassin harmaan takkinsa sisätaskuun.
Hiljaisuus valtasi mökkini hetkeksi. Näytti siltä, että jäähyväisten jättäminen olikin vaikeampaa kuin olin osannut kuvitella. Tiesin Jackin pian avaavan suunsa ja lähtevän, mutta vaikutti siltä, että mies kamppaili tahtonsa kanssa. Sanoako vai eikö sanoa...
Pian Jack käänsi selkänsä poistuakseen.
"Pärjäile!"
Se oli viimeinen haikeahkon särkynyt sana, jonka hän päästi ilmoille ennen lopullista lähtöään. Ovi paiskautui kiinni ja painostava hiljaisuus kietoutui ympärilleni. Tuijotin suljettua ovea hetken, kunnes painoin pääni käsiin. Tunsin kuinka kaipaavat kyyneleet alkoivat kutitella silmäkulmissani. Päätin kuitenkin etten itke, vaikka vaikeaa se olikin. Tiesin, että loppujenlopuksi tämä päätös oli oikea, sillä sekä Jack että minä olisimme kituneet kahlittuina kuoliaaksi tässä suhteessa. En halunnut, että hän olisi toinen jonka olisin tehnyt riivatuksi tuskasta. En voisi tehdä niin Jackille. En koskaan. Nyt kumpikin meistä olisi vapaa elämään niin kuin haluaa.
Vaikka Jackista luopuminen tuntuu edelleenkin pahalta, tiedän, että hän ei lopullisesti jätä minua. Tiedän, että kohtaamme vielä... Olen nimittäin aivan varma, että tuuli tuo hänet vielä tyköni jonakin päivänä.
Tunnen sen.
B.RA/N2.: En nyt varsinaisesti haluaisin mankua kommenttia, mutta haluan vain korostaa sitä, etten
koskaa ole saanut tästä tekeleestä
yhtään mitään palautetta, vaikka se onkin pyörinyt useammallakin foorumilla, joten palaute olisi mukavaa!
Eli... Mistä pidät? Mistä et? Ja miksi? Jotain muuta oleellista? Jos tämä on oikeasti aivan *askaa tekstiä, sanokaa se suoraan, kiitos!
Kommentti mihin suuntaan tahansa kelpaa, jotta tiedän mitä korjailla. Kiitän ja kuittaan.
