Nimi: Vain unta
Kirjoittaja: SparrowCat
Ikärajoitus: Laitetaan K-11
Beta: Noup, ei ole
Fandom: Nälkäpeli
Genre: angst ja drama ainakin, oneshot
Paritus: Clove/Cato eli Clato
Vastuunvapaus: Hahmot ja koko Nälkäpeli-idea kuuluvat nerolle nimeltä Suzanne Collins. Minä omistan muun höskän, enkä saa rahaa tästä. En omista myöskään laulun sanoja lopussa, ne on otettu Sam Tsuin ja Christina Grimmien coverista Just a dream.
Varoitukset: Käsitellään kuolemaa.
A/N: Tällainen on muotoutunut mieleni sopukoissa jo aika kauankin. Inspistä on tuonut kappale Just a dream by Sam Tsui and Christina Grimmie. Jaja... Virheitä saattaa olla, varsinkin pilkkuvirheitä voi bongailla.
Ja mähän en oo mikään paras kirjoittaja, mutta koettakaa nauttia! (= Kommenteista tykkäisin hirrrrveästi, tää on mun eka julkaisema ficci. (=
Cato PoV
Vain untaOlen 2. kerroksessa, omassa huoneessani, istun sängylläni. Kello on kohta jo yli puolenyön, mutta olen vielä täysissä pukeissa. Minä vain istun, miettien tulevia päiviä. Minulla oli kymmeniä tunteja aikaa miettiä sitä, siitä asti kun minut valittiin Nälkäpeliin.
Ajatukseni keskeytyvät, kun joku koputtaa oveen. Katson sinne päin suunnilleen 20 sekuntia, ja koputus toistuu. Nousen ylös sängyltäni ja lähden kohti ovea. Mietin, kuka tulija mahtaa olla ja mieleeni tulee vain yksi ihminen.
Aukaisen oven, mutta vain sen verran, että näen vain tulijan kasvot. Tunnistan heti tummat, ruskeat silmät ja mustat, nyt auki olevat hiukset.
Clove. Kukapa muukaan.
Aukaisen ovea sen verran, että tyttö pääsee sisään ja siirryn itse pois tieltä. Clove pujahtaa huoneeseen. Hän kävelee sänkyni viereen tutkien minua katseellaan. Luulen, että hän panee merkille sen, etten ole edes yrittänyt nukkua.
Suljen oven hitaasti, katse koko ajan Clovessa. Tytöllä on kermanvalkoinen T-paita, harmaat housut ja vaaleanruskeat läpsykkäät. Tutkailen häntä päästä varpaisiin, samalla tavalla kuin hän tutkii minua.
Lopulta kävelen Cloven viereen ja istun sängylleni. Clove istuu viereeni. Nyt hänen katseensa on silmissäni.
“En saanut unta”, Clove rikkoo hiljaisuuden ja suuntaa tummien silmiensä katseen muualle huoneeseen.
“Ja päätit tulla häiritsemään minun?” kysyn toista kulmaani kohottaen.
Clove kääntyy taas katsomaan minua, ja virnistän saadessani hänen huomionsa taas minuun.
“Luuletko todella minua tyhmäksi ja väität, että olet nukkunut?” Clove vilkaisee epäystävällisen ja kylmän näköistä sänkyäni ja tuhahtaa.
“Totta kai, olen aina tiennyt, että olet tyhmä-” Puheeni keskeytyy, kun Clove pamauttaa tyynyn kasvoihini.
“Heh heh, tosi hauskaa…”
Lopetan virnuiluni, kun huomaan, ettei Clove ole kovin hilpeällä päällä. Päinvastoin, Clove on vakava ja (tulkitsenko hänen kasvojaan väärin?) peloissaan.
“Mikä on?” kysyn isoveljellisesti.
Clove on suunnilleen minuutin hiljaa. Katson hänen kasvoistaan niin, että hän pelkää vastaustani kysymykseen, jonka hän aikoo esittää.
“Oletko ajatellut, mitä teemme areenalla?” Clove sanoo lopulta.
Hämmästyn hieman Cloven kysymyksestä. Eikö se ollut selvää?
“No, lähdettyämme alustoilta Runsaudensarvelle, otamme aseita ja muuta hyödyllistä, jäämme sinne tappamaan muita ja sitten kokoonnumme muiden ammattilaisten kanssa päät-”
“Ei kun me”, Clove keskeyttää taas puheeni. “Sinä ja minä. Mitä me…” Mutta Clove ei sanokaan lausettaan loppuun asti.
“Minä en halua tappaa sinua”, Clove sanoo kuiskaten voimattomasti. Hän räpäyttää silmiänsä, sillä ne ovat hieman kostuneet.
“Me taistelemme kuolemaan asti”, sanon hiljaisella ja synkällä äänellä. Tuntuu kuin olisin sanonut tuon lauseen satoja kertoja näinä viimeisinä päivinä. Niinä hetkinä, kun olemme olleet Cloven kanssa kahdestaan.
Clove pelkäsi juuri tuota lausetta. Hän painaa päänsä niin kumaraan, että hänen hiuksena putoavat hänen kasvojensa peitoksi. Jotta minä en näkisi sitä tunnetta, jota Clove itse nimittää heikkoudeksi.
“Clove…” sanon samalla hiljaisella äänellä kuin äsken ja kiedon käteni hänen ympärilleen.
Nämä ovat niitä hetkiä, joissa me kummatkin olemme sellaisia kuin pitäisi olla. Me emme ole murhanhimoisia ja Nälkäpelistä innostuneita ammattilaisia, vaan ihmisiä, jotka oikeasti pelkäävät lähimmäisensä puolesta. Emme halua mennä kahdestaan peliin, jossa tiedämme, että jommankumman on pakko kuolla.
Miksi me? Niin kuin ne Vyöhykkeen 12 tribuutit. Olisimme oikeastaan voinut tehdä kuten he, mutta sitten kaikki luulisivat, että Vyöhykkeen 2 tribuutit ovat heikkoja. Se ei tee hyvää maineellemme.
En tiedä, kuinka kauan me vain istuimme siinä hiljaa. Lopulta vain sanon: “Kuule, mitä jos me pysymme toisistamme hieman erossa areenalla? En tarkoita sitä, ettemme olisikaan liittolaisia, mutta… Kun jompikumpi kuolee, se tekisi vähemmän kipeää.”
Clove on vieläkin hiljaa. Sitten hän nousee äkkinäisesti ylös.
“Hyvä on”, hän sanoo ja ottaa pari askelta ovelle ennen kuin minä nousen myös ja tartun hänen käteensä.
“Clove…”
“Kai meidän on parasta aloittaa heti, Cato”, Clove sanoo. “Ollaan erossa. Mitä jos sinä alkaisit olemaan sen Glimmerin kanssa, niin tekisi vähemmän kipeää tappaa minut? Hyvä on, hyvä on…”
“En, minä, Clove…” sanon, mutten oikeastaan keksi mitään järkevää sanottavaa. Clove yrittää rimpuilla kätensä otteestani, mutta minä en päästä irti. Hän kääntyy katsomaan minua päästä - irti - nyt - heti -katseella. Katson hänen silmiinsä, joista kuvastuu kiukku ja pieni epätoivo.
“Cato, päästä irti”, Clove sanoo kuin en ymmärtäisi häntä ja hän lakkaa riuhtomasta kättään. Hänen tummat silmänsä ovat taas uhkaavasti kosteat.
Päästän irti, annan hänelle mahdollisuuden mennä. Hänellä on mahdollisuus häipyä ovet paukkuen, mutta hän ei liikahdakaan, vaan aikoo sanoa jotakin. Pelkään, mitä hän aikoo sanoa, joten otan askeleen eteenpäin ja vaiennan hänet suudelmalla.
Clove ei enää välitä siitä, mitä aikoi sanoa, vaan hän vastaa suudelmaan. Hänen huulensa maistuvat appelsiinilta, muuta hän ei ollut syönytkään illallisella. Tarkoitan suudelmalla selvästi:
En halua päästää irti.*****
Aukaisen silmäni kuullessani Capitolin tunnusmusiikin. En tajua ensin, missä olen. Pomppaan pystyyn lehtisestä maasta ja katson taivaalla, jossa on heijastettu Capitolin vaakuna.
Ai niin. Olen areenalla.
Vilkuilen ympärilleni tajutessani, etten näe Clovea missään. Vain oman reppuni ja hänen reppunsa.
“Clove?” sanon tunnustellen.
Olen jo kutsumassa häntä lujempaa, kun katseeni kääntyy taas taivaalle, jossa näen hänen kuvansa. Totuus mätkähtää vasten kasvojani ja minun täytyy ottaa puusta tukea. Totuuden tajuaminen ja kuvan katsominen sattuu uskomattoman paljon. Kuin hän heittelisi veitsiä juuri tarkalleen sydämeni kohdalle.
Clove on kuollut. Vaivun polvilleni maahan uskaltamatta enää katsoa taivaalle. Yritän taistella, jotten itkisi tai huutaisi tai viskoisi tavaroita. Onnistun, mutta sisältä olen aivan rikki.
Hipaisen Cloven reppua vierelläni ja päässäni soivat sanat, jotka hän sanoi viimeisenä iltana Capitolissa. Ja viimeiset sanat täällä.
“Cato! Cato!” Ne soivat päässäni varmaan koko loppuelämäni.
Miksen ehtinyt ajoissa? Nyt kun kummallakin oli mahdollisuus palata kotiin. Menisinkö minä nyt kotiin yksin? Ennen siihen oli selvä vastaus: “Totta kai, minähän voitan.” Mutta nyt en osannut sanoa. Olin haavoittunut. Paljon heikompi kuin ennen.
Siirrän katseeni jälleen nyt kuvattomalle taivaalle.
Se oli vain unta, toitotan itselleni.
Minulla on vielä mahdollisuus voittaa. Harmi vain, ettei se ollut
minulle ainoastaan
vain unta.
I was thinking about you,
thinking about me,
thinking about us,
what we gonna be?
Open my eyes, it was only just a dream...
I travel back
down that road.
Will you come back?
No one knows.
I realize, it was only just a dream...
