Name: Meri
Writer: Natabogi
Rating: K-11
Genre: Angst, draama
Warnings: Itsemurha (ei kuitenkaan tarkasti kuvailtuna)
Summary: Elyse on menettänyt vanhempansa jo nuorena ja lopulta täysi-ikäisenä muuttaa takaisin vanhempiensa kartanoon.
A/N: Sain yhtäkkisen inspiraation ja päätin kirjoittaa tämän hätiköidysti. Se saattaa olla hieman lyhyt & sekava, mutta halusin kirjoittaa hetkellisesti hieman synkästä aiheesta.
MERI
Että mitäkö muistan lapsuudestani? Ihanat vanhempani, kaiken sen rikkauden. Ja tietenkin rakkauden. Ehtymättömän rakkauden.
Menetin vanhempani ollessani vasta viisi. Se oli minulle liian kova pala selvitettäväksi, olin shokissa lähes kaksi kuukautta, jonka jälkeen aloitin kolme vuotta kestäneet terapiakäynnit. Mutta mikään ei poistanut suruani, joka tuntui hukuttavan minut. Niin kuin myrskyävä meri.
En pystynyt unohtamaan vanhempiani, jotka taputtelivat minua olalle painajaisissani ja muistan heränneeni aina sen jälkeen hikisenä ja hengästyneenä. Ja sen jälkeen itkin lopun yön, kunnes aurinko nousi.
Elimme kolmestaan suuressa kartanossa eristyksissä muista. Kartano sijaitsi suuren kallion päällä, jossa alati myrskyävä meri hakkasi sitä alhaalta kuluttaen sitä vuosi vuodelta enemmän. Ja ne ihanat omenapuut ja niiden ihanalta tuoksuvat kukat, muistan ne vieläkin. Äitini keräsi niitä aina ja pujotti niitä vaaleisiin hiuksiinsa, ja minunkin. Nauroimme iloisesti ja leikimme yhdessä prinsessaa. Isäni nauroi meille ja kaappasi minut syliinsä ja olin onnellinen. Kunnes eräänä surullisena iltana sain kuulla vanhempieni kuolleen auto-onnettomuudessa eräänä sateisena iltana.
En ole ikinä ajanut autolla. Kummivanhempani, jotka ottivat minut asumaan vanhempieni kuoleman jälkeen, yrittivät saada minua autokouluun, mutta kieltäydyn. En vain voi ajaa autolla, sillä silmiini tulvahtaa loputtomat kyyneleet vanhempieni muistosta. Yritin kyllä, mutta en voinut.
Lopulta täytin kahdeksantoista ja perin valtavan omaisuuden, jonka vanhempani jättivät jälkeensä. Ja tietenkin perin myös kotikartanoni.
Kummini yrittivät sanoa minulle, että voisin myydä kartanon pois ja asua heillä. Mutta en halunnut. Halusin muuttaa takaisin kotiin, takaisin vanhempieni kartanoon. Minun kartanooni.
Näin, kuinka taksi kaarsi pois suuresta pihasta ja kaasutti lujaa vauhtia pois, kuin peläten. Katsoin surullisena kartanoani ja pihaa, joka rehotti valtoimenaan.
Jälleen kerran kyyneleet pyrkivät silmiini kun katsoin, kuinka rapistuneen näköinen kartano oli. Valkoinen maali lohkeili joka paikasta ja ikkunalaudat olivat hieman mädäntyneet. Joskus se oli ollut upea, silloin kun vanhempani elivät. Heidän kuoltua sekin rapistui. Aivan kuin minäkin.
Otin maasta laukkuni ja laitoin avaimen kartanon oven ruostuneeseen lukkoon ja kuulin kovan loksahduksen joka kieli oven auenneen.
Vanha eteinen oli yltä päältä pölyssä ja haistoin ummehtuneen ilman. Talo oli ollut koskematon kolmentoista vuoden ajan. Tunsin syvällä sisimmässäni, että loukkasin vanhempieni muistoa asettumalla asumaan kartanoon. Tämän talon olisi pitänytkin pysyä koskemattomana, vanhempieni muistona.
Kävelin vanhan mahonkisen kirjahyllyn luokse ja hymyilin surullisesti sille. Se oli isän rakentama, sekin yltä päältä pölyssä. En ollut halunnut poistaa mitään huonekaluja kartanosta, vaikka kummisetäni yrittikin taivutella minua vaihtamaan mielipiteeni. Ne olivat vanhempieni, ei niitä saanut viedä pois.
Kirjahyllyn päällä oli vanha valokuva. Naurava perhe. Minä, isä ja äiti, jolla oli pari omenapuun kukkaa vaaleissa hiuksissaan. Tumman isäni toinen käsi oli äitini kapealla vyötäröllä, minut oli nostettu isän selkään. Olimme niin onnellisia. Purskahdin lohduttamaan itkuun ja ryntäsin ulos talosta, joka tuntui pilkkaavan minua koko ajan.
Istuin vanhalle kivelle, joka oli kallion reunassa ja kurkistin sieltä alas merelle. Se oli jälleen myrskyävä, sillä kylmä viima puhalsi lujaa ja tarttui vaaleisiin pitkiin hiuksiini ja pyöritti niitä miten halusi. Aivan kuin elämä minua, enkä voinut sille mitään.
Tunsin, kuinka minua kutitti mahan pohjasta kun tuijotin alas merelle. Yhdeksän metriä jyrkästi alas kallioilta mereen. Viima yritti työntää minua mereen, mutta hankasin vastaan. Elämä saattoi yrittää tappaa minua, mutta periaatteesta pistin vastaan. Halusin pistää kaikelle vastaan.
Lopulta perehdyin pieneen, surkeaan elämääni. Kaikki ihmissuhteeni kummejani lukuun ottamatta olivat katkenneet enemmän tai vähemmän myrskyävästi.
Pienenä olin menettänyt kaiken ja kasvettuani kymmenen vuotta halusin taas saada kaiken. Sain lempinimen jääprinsessa, sillä muut käsittivät, että minulla ei olisi tunteita ollenkaan. Olin varma, ettei minulla olisikaan muuta kuin suru. Leikin muiden tunteilla, he eivät olleet minulle mitenkään läheisiä. He olivat vain shakkinappuloita isossa pelilaudassani ja kun he tajusivat sen, he jättivät minut yksin. Niin kuin isä ja äitikin.
Kyyneleet virtasivat tummista silmistäni ja tajusin, etten ikinä voinut elää normaalisti. En rakastanut ketään.
Rakkaus pitää maapalloa yllä, ettei kaikki tuhoutuisi. Ja se pitää ihmistäkin otteessaan, ettei tekisi mitään typerää. Toiset rakastivat vanhempiaan, toiset luontoa, eläimiä, mitä tahansa. Minä en rakastanut kuin merta, ja sitäkin liian vähän. Elämälläni ei ollut arvoa.
Musta perhonen lensi kivelle viereeni ja haistoin tuulessa omenapuun vienon tuoksun. Omenapuutkin oli kuihtunut äidin jäljessä, niissä ei ollut mitään jäljellä. Niin kuin ei ollut minussakaan.
Musta perhonen laskeutui paljaalle säärelleni ja mekkoni liihotti tuulessa. Perhonen katsoi minua surullisesti. Pahaksi onneksi minä uskoin enteisiin.
Kävelin jälleen kalliolle ja katsoin alas, enkä tuntenut enää mitään mahanpohjassani. Ehkä en sittenkään tuntenut mitään, en enää edes surua. Tiesin näkeväni vanhempani pian.
Perhonen oli vieläkin kiinni sääressäni, haluamatta lähteä siitä. Se halusi tulla mukaani. Tiesin, että tein oikein. Minulla ei ollut mitään ilman vanhempiani, halusin nähdä heidät.
Otin yhden ainoan omenapuun kukan ja laitoin sen kiinni hiuksiini. Menin kallion reunaan ja hymyilin merelle. Olihan se ainoa, johon olin kiintynyt. Se oli kuin minä, tuulen vietävissä ja sitä ei voinut kesyttää eikä auttaa.
"Rakastan sinua, meri", kuiskasin hennosti, kuin tunnustellen miltä tuntuisi sanoa, että rakastaa. Se tuntui hyvältä ja häkki sydämeni ympärillä, jonka vanhempani olivat siihen kuolemallaan lukinneet, tuntui aukeavan. Astuin yhden askeleen lähemmän kallion reunaa ja levitin käteni ja hymyilin. Hymyilin leveästi, mitä en ollut tehnyt pitkiin aikoihin. Hymyilin jopa sille pienelle mustalle perhoselle sääressäni, joka oli tiukasti siinä. Se oli ainut, jonka annoin olla niin lähellä minua.
Sitten en muistanut enää mitään, kuin huiman pudottautumisen tunteen ja märkyyden. Meri piti minusta tiukasti kiinni ja pimeys lankesi aivoihini. Viimeinen asia, minkä muistin, oli vanhempieni hymyilevät kasvot ja se, että saatoin kuolla ainoan rakkauteni syliin. Meri rakasti minua.
