Ficin nimi: Enää kuiskaus tuulessa
Kirjoittaja(t): mischiefmanaged
Fandom: Harry Potter
Tyylilaji/Genre: angst
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Drarry
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: "Harry oli poissa"
Vastuunvapaus: Ainoastaan tarina on minun omaa keksintöäni, hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille ja en saa rahaa tästä tai mitään muutakaan.
A/N: Tää on tosiaan mun ihan eka ficci minkä koskaan kirjotin julkastavaks, ja sattumoisin tällai kahentoista jälkeen eli tekstiki vähän sen mukasta. Toivon kuitenkin että tykkäätte!
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
Draco istui sängyllään valkoiseen peittoonsa kääriytyneenä. Hän katseli ikkunaa, jota peittivät sysimustat verhot, jotka eivät olleet päästäneet valoa hänen makuuhuoneeseensa pitkiin aikoihin. Hän oli vain maannut sängyssä useita viikkoja. Draco saattoi juuri ja juuri käydä kahdesti päivässä hakemassa ruokaa ja muun ajan hän nojasi sänkynsä päätyyn ja selasi valokuvakansiota.
Valokuvakansiota, jossa pienille paperinpalasille oltiin vangittu iloisia hetkiä, hetkiä, jolloin hän oli ollut onnellinen ja jolloin hänen vaaleanharmaissa silmissään oli vielä ollut se pieni pilke, joka hänellä oli ollut vuosia sitten ennen sotaa, ennen kaikkea pahaa – pilke, joka hänellä oli ollut silloin, kun hän oli saanut herätä aamuisin mustatukkaisen pojan vierestä ja väitellä hänen kanssaan aamiaispöydässä siitä, missä he söisivät illallista. Kumpikaan heistä ei nimittäin juurikaan osannut laittaa ruokaa, Draco korkeintaan sai juuri ja juuri paistettua kananmunia. Enää hän ei tosin tehnyt niitäkään.
Draco ei halunnut syödä enää aamiaista kahdelle hengelle tarkoitetun, harmaalla pöytäliinalla päällystetyn pöydän ääressä, jonka päällä oli vieläkin valkoinen kahvikuppi. Kahvikuppi, jota se mustatukkainen poika oli pidellyt vielä muutama viikko sitten. Jonka hän oli jättänyt siihen ennen kuin hän oli lähtenyt käymään kahden kouluaikaisen ystävänsä luona. Hän oli lähtenyt, eikä koskaan palannut takaisin.
Harry oli poissa. Silloin, kun Draco oli viimeisen kerran nähnyt hänet, hänen vihreät silmänsä olivat olleet elottomat ja tyhjät ja hänen tummat hiuksensa kiillottomat. Hän ei enää liikkunut, ei puhunut, hänen kehonsa ei enää ollut lämmin – oli vain poika, jota Draco oli rakastanut ja rakasti yhä. Jonka piti elää vielä monta vuotta Dracon kanssa heidän pienessä asunnossaan, jonka ikkunoita peittivät mustat puuvillaverhot ja jossa oli iso parisänky ja pieni pöytä kahdelle hengelle, kotoisa pieni keittiö jossa he eivät koskaan laittaneet ruokaa, paksu valokuvakansio jonne ei enää tulisi yhtäkään kuvaa. Sillä, miten Harry kuoli, ei ole mitään merkitystä Dracolle. Hän ei halua edes ajatella sitä – hän ei ole valmis siihen, vaikka on pakko.
Draco avasi valokuvakansion ja selasi kuvia, katseli niitä ja Harryn vihreitä silmiä ja nieleskeli kyyneliä. Kaikki se onnellisuus ja rakastettu olo olivat lähteneet Harryn mukana, niitä ei enää ollut olemassa. Oli vain pimeä makuuhuone ja parisänky ja Draco, joka selasi valokuvakansiota yhä uudelleen ja uudelleen ja itki pahaa oloaan pois. Hänellä ei ollut jäljellä enää ketään – ne harvat, jotka hänelle jotain merkitsivät, olivat kaikonneet hänen viereltään Potterin ilmestyessä kuvioihin jonain muuna kuin ystävänä. He olivat sanoneet, että Draco on häpeäksi velhoille, häpeäksi Malfoyille, häpeäksi kaikelle. Silloin hän oli käpertynyt Harryn viereen ja miettinyt salaa mielessään, että siltäkö Grangerista oli tuntunut, siltäkö niistä kaikista joita Draco oli haukkunut kuraverisiksi oli tuntunut.
Draco ei voinut enää estää kyyneliä tulemasta, vaan hän antoi niiden sumentaa hänen näkönsä ja valua poskia pitkin kaulalle ja tipahdella valokuvien päälle. Hän puri huultaan ja yritti hengittää rauhallisesti, mutta hänen kätensä tärisivät ja valokuvakansio tipahti lattialle hänen jalkoihinsa. Draco olisi halunnut kiljua, hän olisi halunnut huutaa ja kirota kaiken elävän, kaiken elävän joka oli olemassa vaikka Harry oli poissa. Miksi muilla oli oikeus elää, miksi monilla pahoilla ihmisillä oli oikeus elää, mutta Harrylla ei? Miksi se oltiin viety häneltä pois, miksi se oltiin viety Dracolta pois, miksi ainoa asia joka hänelle kaiken muun menetettyään merkitsi piti mennä.
Eniten Draco pelkäsi unohtamista. Rakkaus oli vahvaa, mutta aika oli vahvempi ja se tulisi viemään Harryn lopullisesti jonain päivänä. Jonain päivänä hän ei enää muistaisikaan, missä he olivat syöneet ensimmäisen yhteisen illallisensa, jonain päivänä hän ei muistaisi enää mikä oli ollut Harryn lempikahvi, miten hän oli solminut kengännauhansa, jonain päivänä kaikki olisi poissa. Harry olisi Dracolle enää kuiskaus tuulessa, kuiskaus, jota ei enää pian kuulisi kukaan, ei edes Draco vaikka hän kuinka yrittäisi.
Siksi hän jatkoi kuvien katselemista, siksi hän ei siirtänyt kahvikuppia pöydältä ja siksi hän painoi iltaisin päänsä Harryn tyynyyn ja itki siihen ja tunsi hänen tuoksunsa ja itki lisää. Hän takertui Harryn jättämiin pieniin asioihin, piti hänen yöpaitaansa päällään ja piti hänen kenkiään yhä oven vieressä. Se kaikki satutti häntä, mutta se oli sen arvoista. Ainakin Draco sai pitää Harryn luonaan edes jollain tasolla. Ainakin hän sai pitää Harryn yhä muistoissaan, nyt, kun ne olivat vielä niin todellisia ja melkein käsinkosketeltavissa. Se ei ollut riittävästi Dracolle, mutta hänen oli tyydyttävä siihen. Hänen oli pakko tyytyä siihen ja yrittää selviytyä eteenpäin. Niin Harrykin olisi tehnyt ja halunnut Dracon tekevän ja niin hän ainakin yritti. Ja ehkä se kaikki tuska helpottaisikin ajan kanssa. Hän vain ei ollut vielä valmis päästämään irti.
