Nimi: Langenneita
Kirjoittajat: R.H.E
Fandom: Varjojen kaupungit
Ikäraja: K11
Genre: one-shot, slash, angst, h/c, vähän AU
Paritus: Alec/Magnus
Summary: ”Alec, minä en osaa parantaa murtunutta sydäntä.”Varoitukset: Mainitaan alkoholin rankempi käyttö ja itsensä myyminen.
Disclaimer: Ihanat, ihanat hahmot kuuluvat Cassandra Clarelle eikä kukaan maksa tästä mulle mitään
A/N: Voi apua. Mulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa, milloin olisin viimeksi postannut tänne ficin...
Tämä pieni pätkä (noin 2 000 sanaa) syntyi muutamassa tunnissa tajunnanvirtana ilman mitään suunnitelmia omasta joulumasennuksestani, joten en nyt tiedä voiko tätä hirveän korkealla joulumielellä lukea
Pienenä pohjustuksena, että Alec on aina ollut mulle onneton ja surullinen sielu, joka tasapainoilee itsensä ja muiden kanssa. Tämä on kuitenkin joululahjani teille, viettäkää ihana joulu 2013! <3 (Huomauttakaa jos jotain on pielessä, oon vähän ruosteessa!)
LangenneitaMaailma on kultaa Alecin silmissä.
Hän herää aamulla tunteeseen, että on nukkunut kylliksi yhdelle yölle. Keho herättää aiemmin kuin mieli ehkä olisi valmis, sillä vielä tuntiessaan oman tietoisuutensa palanneen poika haluaisi vain hukuttautua takaisin lakanoihin ja palata takaisin turtuuteen, jonka uni on lohdullisesti tarjonnut. Alec painaa kasvonsa vasten tyynyä ja haukkoo hetken henkeä päänsäryn jysähtäessä takaraivon alueelta koko päähän ja säteillessä muualle kehoon lamauttaen hänet kokonaan loputtomalta tuntuvaksi hetkeksi. Hän puree tyynyä ja tuntee kuuman nesteen pyörteilevän suljettujen silmäluomien takana: kuinka kauan siitä onkaan, kun hän on viimeksi vetänyt päänsä täyteen jotain, jolla hän on yrittänyt hävittää ajatustenkulun kokonaan. Ainakin niin kauan, että hän oli ehtinyt unohtaa, kuinka kivuliasta krapula oikeastaan onkaan.
Alec puristaa silmiään kiinni ja tarttuu tyynyyn vieden sen päänsä yläpuolelle välttyäkseen ääniltä. Ne eivät tule varsinaisesti mistään, mutta ovat olemassa. Autoja ja moottoripyöriä, basson matalaa jumputusta ja keskustelun ääniä, jotka tuntuvat halkaisevan hänen kallonsa. Ja silti kipu ei lopu eikä vaimene, vaikkei pahenekaan. Mutta siihen ei totu, ja Alec alkaa miettiä silmät vetistäen, kuinka kauan kuolemaa on edes mahdollista tehdä. Peitto on valunut jonnekin selän tienoille ja tuntuu kovalta ihoa vasten. Alec myöntää hampaitaan varovasti kiristellen olevansa todella, todella kamalassa tilassa.
Tilasta puheen ollen… Vieno hedelmäinen tuoksu saa muiston aktivoitumaan Alecin mielessä. Se on tuoksu, jota hän ei osaa määritellä, mutta jonka lähteen hän kyllä muistaa. Normaalissa tilanteessa hän havahtuisi hereille ja ponkaisisi ylös sängystä varmistaakseen, että hänellä on vaatteet päällä ja muuta melko olennaista, mutta nyt se, kuten hänen olinpaikkansakin, tuntuu täysin yhdentekevältä. On joulupäivä: totta kai ainakin Izzy on hänestä huolissaan, Maryse ja Maxkin hyvässä lykyssä, mutta hän ei halua olla kotona Jacen kylmien kasvojen ja ajatusten arvosteltavana. Samapa se, onko väliaikainen majoittaja velho tai ei, kunhan hänen ei tarvitse olla kotona. Ja sitä hän on valmis vaikka rukoilemaan polvillaan.
Arvailujen varaan tosin jää, kuinka hän on Banen asuntoon ja varsinkin tämän lakanoihin päätynyt. Ei sillä, että se olisi ensimmäinen kerta, kun hän punkkaa kämpässä, jossa pölykin näyttää glitteriltä ja jossa ruusut ja jasmiini tuoksuvat vuodenajasta riippumatta. Tästä kerrasta hänellä ei vain ole minkäänlaista mielikuvaa, ei lyyhistymistä sateen mustaaman oven eteen tai anelevaa, itkusta tukahtunutta soittoa keskellä yötä. Kumpikin niistä on tapahtunut aiemmin, mutta olisiko Magnus oikeasti suostunut tuomaan hänet asuntoonsa tänä päivänä, kun tietää pojan varmasti olevan kaivattu kotonakin? Alec epäilee sitä, sillä jos velho rakastaa häntä yhtä paljon kuin antaa ymmärtää, hän tietää Alecin kuuluvan perheensä luokse ainakin jouluna, vaikka tämä sitä kuinka pakoilee.
Juuri kun Alec kuvittelee oppineensa sietämään oloaan, ovi aukeaa. Hiirenhiljaa, mutta ääni kajahtaa päässä kuin ukkosen jyrähdys avoimen ikkunan takana. Alec puristaa tyynyä niin lujaa korviaan ja päätään vasten, että pelkää pyörtyvänsä hapenpuutteesta, mutta toisaalta, hän ajattelee ironisesti: mikä olisi turvallisempi paikka tuupertua kuin Brooklynin päävelhon koti ja vielä suoraan tämän silmien alla? Alecin korpinmustat hiukset ovat liimautuneet hikisinä päätä vasten ja kyyneleet raidoittavat poskia, ja kaikessa kurjuudessaankin hän tuntee olonsa hämilliseksi ja toivoo Magnuksen vain katoavan. Ja silti hän tunnustaa itselleen, että on iloinen jonkun toisen, vieraamman läsnäolosta.
Kuten Alec on osannut ennustaa, Magnus ei lähde. Velho kävelee hiljaisin (Alecin päätä jomottaa enemmän) askelin keskellä violettiseinäistä, pimeää makuuhuonetta sijaitsevaa valtavan leveää sänkyä kohti ja istuu varovasti sen toiselle puolelle. Alecin sydän hakkaa kovempaa kuin päänsäryn säteilevä rytmi, mutta hän ei liikahda paikoiltaan. Häntä hävettää liikaa ja kipu tuntuu tehneen hänen kehostaan sementtiä, ajatukset pelkistyvät yksinkertaisiksi kiertoradoiksi joiden planeetat ovat ryhmittyneet kaikki yhteen ja kiljuvat kuin nurkkaan ahdistetut hiiret. Sellaiseksi Aleckin tuntee itsensä: peuraksi ajovaloissa, liian paniikissa liikahtamaan mihinkään suuntaan.
Joku vetää tyynyä pois Alecin pään päältä. Hän tarttuu siihen ensin tiukasti peläten päästää irti, sekä kivun että Magnuksen kasvojen näkemisen pelossa, mutta vedon jatkuessa hänen on päästettävä irti voimien loppuessa. Kasvojaan hän ei kuitenkaan suostu nostamaan patjasta. Alec tuntee kosketuksen päälaellaan ja menee melkein suunniltaan pelosta ajatellessaan kivun vielä pahenevan, mutta yllättäen se alkaa helpottaa tismalleen samalla hetkellä, kun pitkät sormet taipuvat hänen hikisiin, likaisiin hiuksiinsa. Sitten Alec muistaa olevansa Magnuksen, elävän ja hengittävän ihmeen, hoivissa ja kiittäisi, elleivät hänen huulensa vapisisi niin pahasti pidätellystä itkusta. Kiitollisena poika kuitenkin kääntää päätään niin, että poski painuu mukailemaan vedensinistä (tarkasti samansävyistä kuin hänen silmänsä, Alec tajuaa) kangasta ja hän onnistuu tavoittamaan silmäkulmakatseellaan tumman hahmon kumartuneena ylleen.
Kiitos, Alec muodostaa huulillaan ja nostaa tunnotonta kättään, vie sen varovasti Magnuksen sängyn pintaan nojaavalle kädelle ja puristaa sormensa parhaansa mukaan omaa ihoaan tummempisävyisen kämmenen ympärille. Äänet hänen päästään katoavat, mutta hän ei jaksa edes hämmästyä, ei Magnuksen kanssa – mikä se sellainen velho on, joka ei osaa krapulasta parantaa. Alec tiedostaa olevansa ilkeä ja kiittämätön näine ajatuksineen, mutta samalla vilpittömästi onnellinen Magnuksen olemassaolosta. Magnus on niin paljon enemmän kuin Alec käytöksellään ansaitsisi, ja vaikka hän ei haluaisi käyttää toista hyväksi, niin hän kuitenkin tekee, koska ei voi muuta.
Kullanruskea käsi siirtyy Alecin päälaelta kaulalle parantaen sinisillä kipinöillään myös omituisen kurkkukivun, jonka poika on onnistunut hankkimaan muiden oireiden lisäksi. Vaikka Alecin ylävartalo on paljas ja Magnuksen käsi siirtyy vielä alemmas, rintakehälle asti, korpinsulkahiuksinen poika ei tunne oloaan epämukavaksi. Kaikki, mitä hän sillä hetkellä tuntee, on hänen oman sydämensä kipeät iskut, sen toivottomat yritykset pyristellä pois kylkiluiden muodostamasta häkistä.
”Alexander…” Magnus sanoo käheällä äänellä, joka saa puhutellun nostamaan katseensa tämän silmiin, jotka hohtavat pimeässä kieppuvaa, sulaa kultaa ja metsänvihreää jalokivimuodossa. Alec näkee surun kissamaisissa silmissä ja tietää velhon tuntevan samalla tavalla kuin hän itse, ja mikä kamalampaa, hänen
vuokseen. ”Alec, minä en osaa parantaa murtunutta sydäntä.”
Osaathan, Alec haluaisi väittää vastaan taistellessaan yhä kyyneleitä vastaan. Osaat, mutta et halua. Muistinmenetystaioissa ei ole mitään kunniakasta, mutta onko heissä, varjometsästäjissä, ja alamaailman olennoissa koskaan? Alec kääntää kiiltelevän katseensa pois Magnuksen epätoivoisista silmistä, mutta kuljettaa kättään ylemmäs 19-vuotiaan näköisen miehen mustan pukukankaan verhoamalla käsivarrella. En minä vielä ole kuollut, Alec lisäisi jos voisi, sillä takki näyttää sopivalta ainoastaan hautajaisiin.
Alec tuntee Magnuksen värähtelevän kosketuksen alla, luultavasti sekä vaivaantumisen että hetken intiimiyden vuoksi, mutta Alec ei välitä, vaan jatkaa. Käden saavuttaessa takin kauluksen hän puristaa sormensa kankaan ympärille ja vetää Magnusta heikosti mutta määrätietoisesti alemmas, itseään kohti. Magnus epäröi ensin, mutta antaa sitten myöten, niin kuin hän aina tekee. Alecin vuoksi. Hän laskeutuu pojan vierelle, pojan, jonka onnistuu vaivalloisesti (lihasten ja koordinaatiokyvyn haratessa vastaan) kääntyä kyljelleen rintakehä ja vatsa kohti velhoa.
Täysin vastoin Magnuksen oletuksia Alec alkaa napittaa auki hänen takkiaan silmät edelleen kyynelissä mutta niiden sininen katse jähmettyneenä teräksenlujaksi, suu tiukkana viivana, ja vaikka sormet hapuilevat, ne tietävät päämääränsä. Magnus pysäyttää Alecin kädet epävarma ilme kasvoillaan.
”Ei”, velho sanoo, mutta molemmat tietävät sen olevan enemmän kysymys kuin kielto.
Alec, mitä sinä teet? Alec ei halua ajatella, vaan pudistaa päätään, ja Magnus antaa hänen jatkaa, liikahtelee vain paikallaan hämillisenä ja surullisena. Tällä tavalla hän ei Alecia halua, ei, vaikka poika on kaikki, mitä hän elämältä pyytää.
Alec pysähtyy saatuaan takin auki ja Magnuksen riisuttua sen yltään pojan katsetta häpeissään väistellen. Alecia sattuu nähdä mies näin haavoittuvana ja hänen armoillaan, valmiina tekemään mitä tahansa hänen hyväkseen, ja samalla hän nauttii siitä: olla kerrankin vallan käyttäjä eikä sen kohde, kykeneväinen vaikuttamaan johonkuhun eikä ottamaan siipeensä niin kuin aina ennen. Egoistinen mielihyvä haihtuu kuitenkin nopeasti ja Alec huomaa johtaneensa heidät tilanteeseen, jota ei halua tai osaa käsitellä millään tavalla. Sinisten silmien katse muuttuu taas pelokkaaksi ja ahdistuneeksi ja Alec tosissaan pelkää, mitä tapahtuu, jos he jatkavat tästä eteenpäin tai, ehkä vielä enemmän, jos he eivät. Mitä Magnus hänestä ajattelee tällaisen käytöksen perusteella? Alec kiroaa itsensä alimpaan helvettiin, mutta on liian voimaton ja turta edistääkseen hanketta.
Magnus on kuitenkin samanlainen kuin on ollut siitä lähtien, kun ahdistunut ja ulkopuolinen poika sattui ensimmäisen kerran katsomaan häntä silmien läpi suoraan hänen perimmäiseen olemukseensa (sillä sielua hänellä ei ole). Velho ei voi olla yrittämättä suojella Alecia kaikelta, varsinkaan tältä itseltään, vaan hän antaa välittömästi anteeksi harhailun ja epämääräisen käyttäytymisen ja vetää pojan varovasti kehoaan vasten. Alec ei vastustele, vaan ihon koskettaessa toista hän ripustautuu Magnuksen kaulaan kuin hengenhädässä, puristaa itseään niin tiukasti toista vasten, ettei saa kunnolla happea.
Ja sitten hän alkaa itkeä, ei kauniisti ja arvokkaasti vaan ravistellen ja henkeään haukkoen, sydän hakaten yhä kuin viimeistä päivää. Alec haisee vanhalta viinalta ja poskia koristavat edelleen mustat, kuivuneet purot, joita Magnus ei ole saanut hangattua pois. Mutta Magnukselle Alec on kaunis ja rakas, vain paljon todellisempi hieman viallisena, eikä Magnus tunne syyllisyyttä ajatuksistaan: Alec kelpaa hänelle vikoineen kaikkineen, vaikka kuka tahansa muu hylkäisi pojan tällaisten hetkien vuoksi. Niin Magnus ainakin uskoo.
”Älä tee sitä enää”, Magnus pyytää Alecin itkun vaimetessa, puristaen poikaa yhä rintaansa vasten ja painaen poskensa Alecin päälakea vasten.
”Mitä?” Alec kysyy lopulta hiljaa ja käheästi, hädin tuskin ääneen. Muistikuvat eilisestä eivät ole valjenneet, jos tulevat koskaan niin tekemäänkään virranneen alkoholin määrän huomioiden. Hän ei tiedä, haluaako Magnuksen kertovan vai ei, mutta odottaa vaiteliaana.
Magnus muistelee näkyä, jonka on kohdannut kotiovensa rappusilla palatessaan uuvuttavalta yökeikalta. Lolita-asuun ja mustaan peruukkiin pukeutunut tärisevä hahmo, likomärkänä sateesta ja mekon helman sivu revenneenä, toisen kengän korko puuttuen. Magnus muistaa kasvoille valuneen mustan meikin ja korsetin painaumat Alecin valkealla iholla sekä jalkapohjien verestävät hankaumat, viinan luotaantyöntävän löyhkän ja kidutetun eläimen katseen akvamariininsinisissä silmissä, Alecin pyörtymisen Magnuksen huolehdittua pojan sisälle. Magnus ei tiennyt, ettei Alec muista.
”Jätä se klubi”, hän sanoo pojalle ja sulkee silmänsä. Vaikka eihän Alec oikeasti ole enää poika vaan mies, oikeutettu tekemään omat valintansa, joiden hyvyydestä Magnus ei ole vakuuttunut tippaakaan.
Alec ei tiennyt Magnuksen tietävän ja vaikenee pitkäksi aikaa, pitkäksi ikuisuudeksi.
”Minä en voi”, poika vastaa väistellen. Tosiasiassa hänellä ei ole valinnanvaraa, jos hän haluaa pitää kiinni ihmisluonnon tiettyjen tarpeiden täyttymisestä. Alec ei ole ylpeä siitä, mitä tekee, mutta pysyy sen avulla järjissään ja kohtalaisesti rahoissaankin. Vanhempiensa rahoihin hän tuntee joka päivä kasvavaa vastenmielisyyttä, joka ulottuu omaankin tienestiin, mutta se on sentään tullut työstä, ei Klaavin lahjuksina. Ylpeys on kaikki, mitä Alecilla on jäljellä – Magnuksen lisäksi. Viimeisimmät asiakkaat vain ovat olleet tavallista hankalampia, Alec ajattelee muistaessaan naarmut selässään.
Magnus miettii hetken, mutta sanoo sitten: ”Voit. Anna minun auttaa, edes tässä asiassa. Minä en halua, että sinä…” Kuolet, Alec täydentää mielessään. Ei hänkään sitä toivo, ainakaan useimpina päivistä.
Alec ei myönny, ei sano lopettavansa välittömästi ja hankkivansa paremman työpaikan, mikä saa surun muuttamaan pysyvästi Magnuksen silmiin.
”Kerro minulle. Miksi sinun pitää tehdä se heidän kanssaan? Tiedäthän… Minä teen sinun vuoksesi mitä tahansa”, Magnus sanoo hitaasti, avautuu enemmän kuin koskaan ja antaa epätoivonsa näkyä. Hän suorastaan anelee, mikä tuntuu heistä molemmista vieraalta ja pelottavalta, varsinkin Alecista iskuna vasten kasvoja, kovana ja kirvelevänä. Hän vetäytyy hieman kauemmas velhosta ja kääntää jälleen katseensa sivuun.
”Sinä et ole samanlainen kuin he”, Alec toteaa ääni kevyesti täristen. ”Minä en… Sinä et…” Oikeiden sanojen löytäminen tuntuu mahdottomalta ja Alec arvelee, ettei sellaisia olekaan. ”Minä en anna sinun loukata itseäsi sillä tavalla”, hän myöntää lopulta huultaan purren.
”Entä jos minä haluan?” Magnus melkein tivaa ja pakottaa Alecin katsomaan itseään silmiin. Pihkanväriset silmät leiskuvat nyt ja iirikset näyttävät teräviltä ja epäinhimillisiltä. Velhon sormet tarttuvat varjometsästäjapojan leukaan ja kohottavat sitä, sinisellä maalatut huulet painautuvat vasten vaaleanpunaisia ja Magnus vetää Alecin pitkään, vaativaan ja epätoivoiseen suudelmaan, jonka tarkoituksena ei ole niinkään rakkaudentunnustus vaan suostuttelu, Alecin pelastaminen omalta itseltään ja virheiltään. Vaikka tietäähän Magnus, ettei se ole niin helppoa. Jos olisi, ei suostuttelua ja taivuttelua enää tarvittaisi.
Alec vastaa suudelmaan halukkaana ja vielä sen loputtuakin pitää huuliaan Magnuksen huulia vasten ja silmät kiinni, haluttomana kohtaamaan maailman Magnuksen kultaisissa silmissä, joissa yhä nykyäänkin viipyy pala ohutta toivoa, jota Alec itse ei enää tunne. Hän ei edes tiedä, mikä meni pieleen: Jace, tietenkin, mutta ei pelkästään se, vaan kaikki, jossain välissä.
”Älä…” Alec pyytää ja likistää itsensä vasten velhoa, hengittää sisään makeansuloista tuoksua tämän iholta ja yrittää ikuistaa hetken mielensä syövereihin, kaivettavaksi esiin yön pimeinä hetkinä ja jonkun muun koskettaessa hänen kehoaan sillä tavalla, jonka pitäisi kuulua vain Magnukselle. Mutta Alec ei anna itsensä langeta ja satuttaa velhoa vielä pahemmin, vaikka tietää jo satuttavansa kaikkina niinä kertoina, joina turvautuu tämän apuun antamatta itse mitään takaisin. ”Minä…”
Rakastan sinua, Magnus. En kestäisi tehdä sinulle niin. ”Sinä olet minulle liian tärkeä. Ja aivan liian hyvä.”
He suutelevat vielä uudestaan, mutta sitten Magnus jättää Alecin nukkumaan valmistaakseen tälle sillä välin mukillisen kuumaa kanelikaakaota, joulun kunniaksi.
Sillä se näyttää olevan enin, mitä voin hänen vuokseen tehdä, Magnus ajattelee, rojahtaa nojatuoliin hiipuvan takkatulen ääreen ja hautaa kasvot käsiinsä kyynelten virratessa ja levittäessä mustaa ja vedensinistä hänen poskilleen.
*