Nimi: Sininen lintu
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: angst, femme
A/N: Tälle tekstille voimakkaana inspiraationa toimi Jonne Aaronin ihana kappale
Sininen lintu ja tekstin seassa olevat lyriikkalainaukset ovat kyseisestä kappaleesta. En omista kappaletta, kaikki kunnia siitä Jonne Aaronille. Biisin säkeiden kappalejaotus on omani, halusin jakaa säkeitä eri tavalla, jotta saan niihin ehkä hieman enemmän tähän tekstiin sopivan fiiliksen.
Tämä teksti osallistuu Femme-haasteeseen, vaikka paritus tässä onkin vähän ehkä kiertotietä kuvattu. Se kuitenkin on olemassa ja pyrin sen kirjoittamaan, niin että se ei huku kielen ja muun fiilistelyn sekaan ja pystyn tämän tekstin haasteeseen liittämään. Tänään oli fiilistelypäivä ja teki mieli kirjoittaa joku herkkä, melankolinen kappale. Joskus vain on sellaisia päiviä, jolloin fiilis on sellainen että tekee mieli kirjoittaa jotain kaunista. (ja randomfaktana, halusin tämän tekstin femmehaasteeseen jo senkin takia, että olin päättänyt että kaikki siihen menevät tekstini tulevat alkamaan S-kirjaimella
) Kommentteja saa aina heitellä!
Illan tullen pieni lintu lentää ikkunalaudalle ja koputtaa nokallaan ikkunaan. Linnun tummissa silmissä asuu yksinäisyys ja hiljainen kysymys. Se ei ole samanlainen kuin vastaava katse ihmisen silmissä, linnun maailma on erilainen kuin kenenkään muun. Lintu on maailmasta poistunut sielu, sen viimeinen hahmo maan päällä – viestinviejä.
Nuori tyttö katselee ulos ja painaa kämmenensä ikkunalasia vasten. Hän on yksi niistä harvoista, jotka eivät koe iloa lintuja katsellessaan. Hän on yksi niistä vähälukuisista, jotka tuntevat sielulinnun tarinan ja tietävät se, että linnuista jokainen on ollut joskus aikanaan ihminen. Lapsen kaltaiset ovat surullisia lintuja seuratessaan, he rakastavat niitä ja samalla kai hieman pelkäävätkin. He tietävät, että kuollessaan heistäkin tulee lintuja eikä siihen voi vaikuttaa. Se on maailman laki.
”Tule pois ikkunan luota”, tytön äiti tokaisee, mutta saa vastaukseksi vain hiljaisuuden.
Sininen lintu
surulintu on
se viestin jostain kaukaa tuo
”Aasa, kuulitko sinä, kun käskin sinut pois sieltä?” äiti tiuskaisee uudelleen, tällä kertaa terävämmällä äänellä. Naista pelottaa, kun hän seuraa tyttärensä hiljaista käytöstä ja ainaista ikkunasta tuijottamista. Hän ei itse ymmärrä, mitä ihmeellistä linnuissa on eikä Aasa ole koskaan vaivautunut sitä hänelle selittämään. Äiti kuitenkin hymyilee, kun tyttö viimein nousee ikkunan äärestä ja kääntää lakonisesti katseensa äitiinsä. Aasan silmissä on tyhjä katse, joka ei kerro mitään.
Ennen kuin äiti ehtii sanoa sanaakaan, Aasa kävelee ulos eikä vaivaudu selittämään toimiaan millään tavalla. Hän ei kerro nykyään äidilleen mitään. Aasa välittää vain rakkaastaan, pienestä linnusta, joka oli joskus tyttö jolla oli hänen elämässään suurempi merkitys kuin millään muulla sitä ennen tai koskaan sen jälkeen.
”Jana!” Aasa huhuilee, kutsuu lintuaan ja rakastaan ja katselee odottavin ilmein ympärilleen talvisessa valkeudessa. Hän tietää, että jos linnun hahmon ottanutta sielua kutsuu ristimänimellä, se pystyy ottamaan ohikiitäväksi hetkeksi ihmisen hahmon. Taika kuitenkin toimii vain kerran. Aasa on varonut käyttämästä lumottua hetkeä ennen kuin on sen aika.
Puiden varjoista astelee hento ja kalpea tyttö, Jana, jonka vaaleat hiukset kehystävät enkelimäisiä kasvoja pehmeinä suortuvina. Paljaat jalat tapaavat maan hämmentyneinä – aivan kuin Jana ei olisi tottunut maahan jalkojensa alla ja pelkäisi että se pettäisi hänen altaan hetkellä minä hyvänsä. Ehkä se onkin osa totuudesta, Aasa ei osaa sanoa. Hän tietää vain, että hänellä on vain lyhyt tuokio ennen kuin hänen rakkaansa on jatkettava matkaansa. Pieni hetki ennen kuin Jana palaa linnun hahmoon ja palaa taivaiden taa, paikkaan minne Aasa ei tätä pysty seuraamaan. Tämän hetken jälkeen he eivät enää voi tavata, Jana ei enää pääsisi livahtamaan pois rajan takaa, mutta tavalliset ihmiset eivät sitä tietäisi. He vain löytäisivät lopulta pienen linnun kuolleena, Janan sielu olisi silloin jo jatkanut eteenpäin, ja ajattelisivat että lintu oli kuollut aivan luonnollisesti. Heistä kukaan ei tietäisi, että lintu ei ollut koskaan lintu tai edes elossa. Heille ei olisi totuus se, että kyseinen lintu ei oikeastaan ollut koskaan olemassa, se oli vain poisnukkuneen ihmiset sielun vaate, keino ylläpitää olevaista hahmoa siihen asti, kunnes sielu olisi saanut sanottua viimeiset hyvästit rakkaimmalleen.
Se lensi ikkunalle
lauloi tummaa sävelmää
se kertoi surevalle että emme enää nää
minä kuuntelin sen laulun kyynelin
lintu lensi sinne mistä tulikin
Jana painaa kyyneleenkylmät huulensa Aasan huulille ja hyväilee tämän ihoa huurteisilla käsillään. Aasa henkäisee, yrittää salata kyyneleensä haluttomana ajattelemaan totuutta. Hän kuitenkin ihailee Janan ihoa sormenpäillään kuin hukkuva, hän ei halua menettää hetkeäkään. Hän haukkoo henkeään kuin hukkuva, nyyhkyttää raastavasti, kun Jana irtautuu ja laskee kämmenensä kevyesti kuin henkäys Aasan poskille.
Janan huulet liikkuvat ilman ääntä, kuolleen tytön siniharmaissa silmissä on usvan häivä, kun tämä vain katsoo rakastaan. Viimeiset jäähyväiset ovat kuitenkin nopeasti ohi ja kyynelsilmin Aasa katsoo kuinka Jana painaa päänsä ja antaa hiustensa valahtaa kasvoilleen. Pieni lintu lehahtaa lentoon siniselle taivaalle ja viimeinen, mitä Aasa tietää kuulevansa on linnun laulu, joka tunkeutuu suoraan hänen sydämeensä.
Se lensi maasta josta vielä mitään tiedä en
Se kertoi kohtalosta jonka kokee jokainen
kun täyttynyt on määrä vuosien
meille viestin tuo
se lintu sininen.
