Nimi: Muliebris status
Ikäraja: S
Paritukset: Lucius/Narcissa
Tyylilaji: Angst, deathfic
Varoitukset: Kuolemasta ja sairaudesta puhuminen ja syvä suru.
Vastuunvapaus: Se oli Rowling, en minä. Minulla on vain ilo kirjoittaa.
Yhteenveto: Sen kesän piti olla raikas, onnellinen ja unelmia täynnä. Se kesä meidän piti viettää yhdessä matkustaen perheen kesken ja nähdä paljon uutta. Se kesä kuitenkin vei minulta jotain tärkeää.Oma sana: Mieleni teki kovasti kirjoittaa Juha Tapion biisistä
Kelpaat kelle vaan ja sain Oi Doris-haasteen kautta sitten syyn ja ponnistuksen kirjoittaa
Johon tämä ficci siis osallistuu, ja menee moneen muuhunkin haasteeseen; sataseen sanalla
8. Viikot, OTP10 kyseisellä parituksella, Het10:n, Angst25:n sanalla
12. Kesä ja aakkoshaasteeseen M:llä.
Muliebris status tarkoittaa latinaksi (innostuin nyt käyttämään latinaa ficcieni nimissä) naiseutta ja sen merkitys selviää ficin yhteydessä. Yllättävän vaikea tämä oli loppujen lopuksi kirjoittaa, koska halusin saada tästä realistisen ja kauniin samalla aikaa, mutta tässä lopputulos.
Muliebris statusSen kesän piti olla raikas, onnellinen ja unelmia täynnä. Se kesä meidän piti viettää yhdessä matkustaen perheen kesken ja nähdä paljon uutta. Se kesä kuitenkin vei minulta jotain tärkeää.
Muistan sinun tarttuneen minun käteeni hädissäsi ja kysyneen, pystyivätkö tulokset valehtelemaan, ja sehän oli vain tavallista rintakipua, että olit ihan terve. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ollut osannut vakuuttaa sinulle katseellani, että kaikki tulisi menemään hyvin, että olisin
tiennyt kaiken menevän hyvin. Et suostunut uskomaan ketään ja kääriydyit täysin omaan maailmaasi laskematta ketään sisälle ajatuksiisi ja tunteisiisi. Et ehkä ymmärtänyt, mutta sait oloni tuntumaan hyljätyltä ja suljetulta, kuin minua ei enää olisi ollut sinulle olemassa.
Opit kuitenkin vähitellen hyväksymään sen, että sairaus oli edennyt yllättävänkin pitkälle ja tarvitsisit leikkauksenkin jälkeen paljon hoitoa; yritit ensin väittää vastaan, että paranit pelkillä hoidoilla, mutta parantajan näyttäessä sinulle kuvat rintakehästäsi purskahdit itkuun ja niin olit suostunut luovuttamaan osan itsestäsi lopullisesti.
Käteni tunsi vielä useita tuntejakin myöhemmin puristuksesi, kun olit itkenyt minulle kipuasi ja vaikerrellut, miksi kaiken piti muuttua näin ja miksi olit tuomittu niin nuorena. Selitin sinulle, että kipu hellittäisi kyllä vähitellen, mutta sinun pitäisi vaan kestää se niin kauan, kunnes leikkaus oli ohi ja olit parantumaan päin. Tosiasia oli, etten tiennyt laisinkaan tunteitasi, ettet saanut kaikkea sitä purettua ulos tai saanut minua oikeasti ymmärtämään, mitä olit halunnut. Sanani jäivät leijumaan kuuroille korville ja mitättömille lupauksille.
En enää myöhemmin muistanut, milloin olisin nähnyt sinut ilman kyyneleitä; muistan useaan kertaan tullessani luoksesi, kuinka olit vain istunut sängylläsi liikkumattomana kädet sylissäni ja itkenyt hiljaisesti. Ne kuitenkin olivat helpottavia tapaamisia; joinakin kertoina olin saada maljakon tai tyynyn päähäni sinun raivotessasi, kuinka naiseutesi oli viety rintojen mukana, ja kuinka julmaa oli edes ehdottaa mitään peruukkia, koska se ei korvaisi sinun oikeita hiuksiasi ikinä. Vieläkin näen sinun kyynelistä punaiset silmäsi ja kuulen sylkemäsi sanat, miten sinut oli pilattu kerralla.
Toisinaan viikoissa oli hyviäkin päiviä; saatoit ottaa minut hymyillen vastaan ja vaikuttaa pirteältä; muistan, kuinka ilahduit minun sinulle tuomasta violetista, paljetein koristellusta huivista ja kääräisit sen saman tien paljaan pääsi ympärille. Se kuitenkin oli niin pitkä, että teit lopusta nutturan takaraivoosi; näky toi minulle mieleen lämpimät, onnelta ja unelmilta tuoksuvat kesäpäivät, ja ajatukset paremmasta saivat meidät hymyilemään yhdessä.
Siirryin hyvin harvoin viereltäsi; saatoin istua päiväkausia katsoen nukkumistasi, kuunnellen aina vain raskaammaksi muuttuvaa hengitystäsi ja silittäen kuivia kämmenselkiäsi. Joskus kuitenkin jouduin lähtemään käymään asioillani ja kun palasin, näytit heikentyneen enemmän sinä aikana, kuin minun istuessa vierelläsi.
Vaikka laihduitkin paljon entisestäkin solakasta kehostasi, näytit minusta aina yhtä kauniilta; hyvät päivät pilattiin usein uusilla, huonolta vaikuttavilla diagnooseilla, etkä saattanut enää puhua minun vierailuni aikana ja jäit monesti istumaan yksinäiseen hiljaisuutesi. Olisin halunnut vahvistaa sinua sanoillani, tehdä sinut onnellisemmaksi ja yhtä varmaksi kuin ennenkin, mutta turhauttavinta oli, etten pystynyt siihen. En pystynyt täyttämään vuosia sitten antamani lupauksen, että tukisin sinua myös ylä- ja varsinkin alamäissä; rinnassani painoi hyödytön tarpeeni auttaa ja viha itseäni kohtaan.
On vielä aikainen aamu, ja istun vierelläsi kovalla sairaalapenkillä; viime aikoina kuntosi oli huonontunut rajummin ja sinua hoitava parantaja oli kertonut minulle, että korjaavaa leikkausta ei kannattanut tehdä, koska sairautesi ei ollut lähtenyt ja tällä kertaa he eivät voineet enää pelastaa sinua. Olin tuijottanut sinun täriseviä käsiäsi yrittäessäsi syödä normaalisti ja olin sulkenut silmäni. Jossain kaukana mieleni sopukoissa olin kuitenkin tiennyt tämän, vaikken ollut halunnut sitä myöntää; monet viikot sairaalassa pääsemättä kotihoitoon tahtoivat kuitenkin ennustaa sen, että mahdollisuudet kotiin ja normaaliin arkeen palaamisesta olivat mitättömät.
Vaikkei sinulle koskaan kerrottu tuloksia, oli kuin sinä olisit tiennyt niistä jo valmiiksi; heikennyit nopeammin kuin alkuaikoina, koska et tahtonut pitkittää kipujasi, ja minä pelkäsin sinun luovuttavan liian aikaisin ja liian masentuneena tuntematta itseäsi ehjäksi.
Katson päässäsi olevaa violettia huivia, olit alkanut pitää sitä säännöllisemmin ja viime viikkoina koko ajan. Se toi sinulle turvaa ja peitti omasta mielestäsi ruman ulkomuotosi, sillä enää vain mielesi oli pysynyt naisellisena.
Liikahdat levottomasti ja käännähdät hieman minuun päin; herään mietteistäni ja katson sinun kuoppaisia poskiasi, rohtuneita huuliasi ja harmaata ihoasi. Sairaana ja kuihtuneenakin muistutat minua siitä naisesta, johon rakastuin ja jota rakastin edelleen kaikesta huolimatta.
Avaat silmäsi ja katsot minuun pitkään ennen kuin hymyilet ja sanot nimeni. Otan sinua kädestä kiinni ja kysyn, tarvitsetko jotain. Pudistelet päätäsi ja huokaiset syvään; ehkä kuitenkin, jos ikkunan olisi saanut auki.
Nyökkään ja nousen raottamaan hieman verhoja ja avaamaan ikkunan; lintujen aamulaulu kantautuu sisälle, raikkaat ja vehreät tuoksut täyttävät pienen huoneen ja aurinko paistaa suoraan sinuun. Huokaiset tyytyväisenä ja minun tullessani takaisin luoksesi sanot, että haluaisit päästä istumaan.
Istahdan vierellesi sängylle ja autan sinut pystyyn; nojaudut väsyneesti vasten minua ja minä silitän sinun luista selkääsi. Hengität vaikeasti ja olen kuulevinani pienen sivuäänen. Aurinko paistaa laimeanlämpimästi ikkunaverhojen välistä ja lämmittää sinun kylmää ihoasi, saa väriä naamallesi ja sinut hyrisemään pehmeästi. Heikko puristuksesi kädessäni tuntuu
minusta turvalliselta ja rahoittavalta, kuin energia sinusta siirtyisi minuun.
Liikahdat hieman ja minä painan pääni vasten sileää otsaasi; alat keinua hiljaisesti ja suljen silmäni kuten sinäkin nähden sinut kuitenkin edelleen ja tuntien kevyen kehosi vasten minua. Yskäiset ja sanot hieman rahisevalla, mutta kuitenkin onnellisella äänellä, että sinulla on nyt hyvä olla.
Keinuminen lakkaa vähitellen ja tunnen, kuinka heikko otteesi päästää hiljalleen irti.
