Sateenkaarikyyneleitä (K-11, angst, masennus sekä syömishäiriö)

[Nekotorachan]

Nimi: Sateenkaarikyyneleitä

Vastuuvapaus: Kaikki minun.

Kirjoittaja: Nekotorachan

Genre: Angst

Paritus: Cármen/Miikka

Ikäraja: k-11

Beta: Ei ole.

Summary: Miten saadaan näkymätön jälleen näkyväksi?

A/N: Päätin että kirjoitan syömishäiriöstä sekä masennuksesta, kommenttia ois kiva saada.. c: Ei se mitään vaikka lukisittekin! Mä jatkan tätä silti. c:

Prologi

Miten näkymätön saadaan näkyväksi? Ei mitenkään. Jollei sitten osaa ja uskalla ottaa sitä riskiä. Sekin vaatii suurta ponnistelua. Jos on ollut näkymätön monta vuotta, miten uskaltaa olla sitten näkyvä? Uskaltaako sitä enää tehdä niitä asioita, mitä on tehnyt kun on ollut näkymätön? Siinä on riskinsä. Jotkut eivät halua tulla näkyviksi. Ne jotka eivät halua pysyttelevät piilossa. Piilossa olo on hyvä taito, taito niille jotka sitä tarvitsevat. Kuten minä. Ei vaaleanpunainen sadetakkikaan muutu purppuraksi vai muuttuuko? Muuttuuko sadetakki vaaleanpunaisesta purppuraksi? Muuttuu se jos toivot niin.

En edes minä osaa muuttua.

En ole rohkeutta nähnyt, en ole pelkoa nähnyt. Olen kokenut ainoastaan masennusta ja ahdistusta eikä pakotietä ole – ehkä – pakotietä on monia. Niin monia että pelkään itse. Pelkään paeta.
Syy miksi ei kannata muuttaa näkymätöntä näkyväksi on juuri tuo, että pakotietä on niin paljon. Sen takia kannattaa olla näkymätön.

[Nekotorachan]

A/N: Kiva kun te luette.. mutta myös niitä kommentteja olisi kiva saada. c: En kerjää kommentteja tai mitään, mutta ne tuntuvat kivoilta ja piristävät. c: Tässä eka luku! Inspiraationa Superchick beauty from pain
Luku 1

Hämärää, aamunkoittoa odottelen
aamunkoittoa jota ei tule ikinä

Hämäryys. Se sai minut havahtumaan herätyskelloni ääneen, se päästi piipitystä. Katoin ulos ja aurinko teki nousuaan, sisälläni aurinko ei noussut. Pimeys hallitsi. Nousin ja kävelin suihkuun, jouduin menemään alakerran kautta.
”Huomenta!” Reipas, huuto. Lapsen kirkas huudahdus ei saa minua heräämään, tuskin kukaan saa minua hereille. Suihku lämmittää, suljen väsyneet silmäni ja toivon veden pyyhkivän. Kivun pois. Kivun jota itse en voi pyyhkiä, en saa pyyhittyä sitä. En vain voi! En osaa ottaa apua vastaan mitä minulle annetaan. Olenkin heikko. Voimaton raukka. En saisi ajatella itsestäni näin, ajattelen silti. Kiskon toppia päälleni ja sen päälle laitan mustan hupparin, hupparin joka lämmittää minua. Farkut jalkaan. Olen valmis menemään henkiseen kidutuskammiooni – kouluun. Kouluun jossa masennukseni alkoi. Masennukseni joka tuntui jatkuvan, vuodesta toiseen. Äitini katsoo mua huolestuneena.
”Näytä ranteesi.” Se käskee. Mä ojennan varovasti käteni ja äitini katsoi ranteitani. Ei mitään. Mä syön näykkien, lähden. Ruska on vallannut alaa, pimeys tuntuu hyvältä. Mä kävelen pimeää tietä pitkin, masentuneena.  Ahdistus tuntuu pahalta, mua itkettää. En silti itke. Oon heikko, vaikka itkemistä ei pidetä heikkoutena. Antakaa mun olla. Mun tekee mieli huutaa ja kiljua. En silti ala – vaikka mieleni tekeekin. Kävelen koulun ovista sisään.
”Katsokaas kuka tuli!” Mä luon kylmän mulkaisun, sydämeni itkee verta. Niin kuin minäkin, itken verta aina yksin ollessani.
”Terve vaan!” Ystäväni, Maria, sanoo pirteästi ja kaappaa mut kainaloonsa piristävästi. Mä tiiän että mun sisällä on aina pimeää. Ei aamunkoittoa tuu.

Ja mikä, pahinta.

Mä tiedän sen itse.


A/N2: Comments please. c:

[Nekotorachan]

A/N: Tässä kolmas luku arvon lukijat! Se olisi nyt tässä. c:

Luku 3


Kaunis kaunein

laiha laihin

Koulu oli päättynyt, onneksi loma saapui nopeasti – saatoin hengittää jälleen. Kävelin huoneeseeni ja näin puntarin jonka olin ostanut. Kävelin sille, seisoin siinä. 56 kg.. liikaa! Aivan liikaa! Kauhu täytti sieluni ja kiskoin urheiluvaatteet päälleni ja lähdin ulos. Juoksin kunnes jalkani kiljuivat apua, aloin horjua. Kyljessäni pistävä kipu antoi minulle voimaa, voimaa jatkaa juoksua pysähtymättä. Juoksin vaikka voimat vähenivät, kotiin päästyäni olin puoli kuollut. Huoneessani alkoi jumppatuokio, tein x-hyppyjä. Tiesin että katuisin sitä myöhemmin, tai sitten en. Minusta tulee keiju. Kaunis keijukainen joka pystyy lentämään pitkiä matkoja väsymättä, se on mun tavoite. Kaunis. Lopulta riensin kylpyhuoneeseen juomaan, istuin lattialla nojaten, kaakeliseinään. Pistin kylpyveden tulemaan ja istuin pyyhe ympärilläni odottelen. Kylpyvesi oli kylmää, mä purin hammasta istuessani vedessä. Otin reunasta kiinni ja potkin vettä. Mä halusin kiljua ja huutaa riemusta. Olin varma että paino oli laskenut, nälkä kurni mahassa. Mä join vettä saadakseni itseni kuntoon, astetta täydellisemmäksi. Mä en katunut mitään tehdessäni vastalihas liikkeitä. Mä liikuin koska halusin olla täydellinen, täydellisyys oli yksi mun parantumiseleistä. Olin unohtanut ahdistavat ajatukset, ne palasivat kuitenkin puntarille mennessä, vedin vatsaa sisään ja astuin puntarille. Sydän hakkasi täysillä, se tuntui tulevan rinnasta ulos. Paino oli laskenut paljon, ei kuitenkaan niin paljon että muuttuisin laihaksi. Ei laihaksi muututa yhdessä päivässä. Se vaan tiesi töitä minulle, hymyilin onnellisena. Peittoon käpertyessäni annoin itseni sairaudelle, myin sieluni ja itseni anoreksialle joka pitäisi musta huolta. Mä nukahdin hiljaa.

Hiljaa mä toivoin olevani huomenna jo täydellinen.

[Haiko]

Tulin nyt kommentoimaan, kun mesessä pyysit. 

En tällä hetkellä taida saada mitään kovin pitkää tai rakentavaa kommenttia aikaan, mutta näin kokonaisuudessa tykkäsin ficistä ja sen ideasta kovasti! Siinä on kuvailtu hyvin masentuneen ja anorektikon ajatuksia, ja teksti on suhteellisen laadukasta, vaikka parissa kohtaa huomasinkin pieniä huolimattomuusvirheitä (muutamassa kohdassa ylimääräisiä pilkkuja, vatsalihasliikkeitä kirjoitetaan yhteen). Kolmannessa luvussa on myös pieni faktavirhe, sillä yleensä erittäin rankan liikunnan jälkeen paino pikemminkin nousee vähän kuin laskee paljon, mutta fiktiivistä tarinaa kirjoittaessa tuolla ei sinällään ole mitään merkitystä. Painon laskeminen kun itseasiassa sopii hyvin tuohon kohtaan, että Cármenimme voi mennä täksi illaksi onnellisena nukkumaan. ;3

Pakko kuitenkin sanoa, että etenkin prologi oli mieleeni, ja sivuhuomautuksena vielä se, että kun vertaa muutamien vuoden takaa oleviin kirjoituksiisi, kehitys on selkeästi huomattavissa. Kuvailu on ihanan tunnelmallista, ja pieni aikamuodoilla leikittely (imperfektistä preesensiin) sekä minä -sanan korvaaminen mä -sanalla sopii hyvin tarinan ideaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan neljättä lukua. c:

[Nekotorachan]

Haiko: Voi kiitos! Kun olen lukenut ana-blogeja syvennyn anorektikoiden mieleen sekä masennus blogeja ei tartte löytyä ku oma pää on täynnä angstia. :p 4 lukua saat odotella kyllä koska odotan inspiraation lähdettä. Jospa blogeja lukemalla löytäisi sen inspiksen. Anoreksia on kuitenkin aika paha sairaus mutta niin.. Kiitti kommentista Haikolaiseni ~ ♥

Nekotorachan ♥