Nimi: Crescendo
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: S
Tyylilaji: Kevyttä angstia ja h/c:tä
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Sherlock/John
Vastuunvapaus: BBC omistaa Sherlockin, kaikki alkuperäisjutut taas Arthur Conan Doylelle
A/N: Mikäs onkaan parempi päivä korkata OTP10 kuin ”I Believe In Sherlock Holmes" –päivä? Sen lisäksi tämä osallistuu myös Tajunnanvirta- haasteeseen. Ei ensimmäinen Johnlock ficcini, mutta ensimmäinen finiin asti päässyt kuitenkin. Taustalle kannattaa laittaa
tämä, eli Beethovenin Moonlight Sonata. Vaikkei ficissä mainita kuu kuin kerran, ajattelen itse Sherlockin soittavan tässä jotain tuon biisin kaltaista. Niin ja omistan tämän
fiertélle, joka on edelleenkin ihana muusa
Kommentit ovat kultaakin kalliimpia, tietenkin. Lukuiloa!
Ja tosiaan, ficin nimi on musiikkitermi, ja tarkoittaa "voimistaen".
CrescendoHarmaata, sade on happoa joka syövyttää, keltainen ja oranssi kuolevat, ei ole edes valkeaa tai pelkkää mustaa, vaan pelkkää harmaata, harmaata, harmaata. Tuuli repii tukkaa kuin puun herkkiä juuria, raastaa näkymättömät tikkaukset punaiseksi puroksi, se on sydänverta. Aurinkokaan ei paista pihlajapuiden tai vaahteroiden raoista, yöllä ei näy tähtiä eikä kuuta. Tuuli alkaa taas, polttava sateen harja sen mukana.
Yksinäistä. Miten silloin muka voi olla onnellinen?
Joku astuu huoneeseen, elämänäänet ovat hyvin varovaisia, tarkkailevia. Hän ei osaa sanoin kuvata mitä tuntee, joten hän alkaa säveltää. Ääni on puhdas, mutta paholaismainen. Siinä laulussa ei ole loppua, ei varsinkaan kun hän alkaa taas ajatella sadetta.
Häntä kuunnellaan, mutta hän ei itse kuuntele. Käsissä on synkän hukuttava virtaus, joka ei lakkaa, vain yksi mies kuulee sen, eikä koskaan unohda, vaikka myöhemmin tahtoisikin.
Se kulkee syvissä, äänettömissä rotkoissa, varjoisissa notkoissa, viistää jäätyneen veden tummaa kalvoa eikä koskaan tavoita aurinkoa. Vain harmaata ja nykyään myös mustaa. Se jatkuu vielä unettomassa unessakin, unen ohuen ja herkän verhon takana, kun vieressä ei yhtäkkiä olekaan ketään. Se hioutuu ja terävöityy, tekee jonkun ehkä murheelliseksi, se on ääni ja välähdys pimeässä ja lopulta se on valmis. Juuri kun kuuntelija seitsemännen päivän iltana tokaisee, juuri ennen viimeistä sointua:
”Sinä ajattelit sadetta, joka syövyttää. Yksinäisyyttä. Vuoria. Pimeyttä. Eikö niin?”
Coda ei olekaan puhdas vaan särähtää molempien korvissa kipeästi.
”Mistä sinä tiesit?”
”Minä näin sen kaiken mielessäni. Alusta asti.”
Pitäisi kai sanoa jotain teestä joka ei ole kiehunut kahteen päivään, sillä hänen musiikistaan on vaarallista puhua. Koska se on yhtä kuin hän, ja jotain on jo paljastunut jollekin toiselle.
”Se oli parasta, mitä olen milloinkaan kuullut.”
Hänelle sanotaan vielä muutakin, se on jotain todella tärkeää johon tulevaisuus ripustautuu, mutta hän ei kuule, koska on jähmettynyt suolapatsaaksi.
Yläkerran sängyn jouset narisevat ja kitisevät, joten hän tietää, että joku muukin, hänen huonetoverinsa, valvoo myös. Hän nukahtaa ensin, musiikin kiihkeät, tummat verta vuotavat sävelet kuuluvat unissakin ja sekoittuvat verisimpään ja kammottavimpaan painajaiseen mitä kuvitella saattaa.
Hän kuolee painajaisessaan, kaikki muutkin kuolevat, hän huutaa vaikkei edes aikonut tehdä niin. Ulkona alkaa taas sataa, portaikossa juoksee joku.
Lämpimät kädet hänen kasvoillaan, huuto haihtuu vähitellen höyryksi ikkunanlasiin, tuska ei katoa, ainoastaan hiipuu... Jonkun kädet pitävät häntä aloillaan, otsa painuu hitaasti hänen otsaansa vasten. Hän on yhä puoliksi keskellä painajaista, hän pyristelee vastaan, ajan viisari on pysähtynyt odottamaan.
Taas hänelle puhutaan, huudetaan, jotain tärkeää ehkä, mutta vieläkään hän ei kuule mitään. Ei tunne mitään. Sama näky joka syövyttää kaiken värin maailmasta palaa, hengittäminen on vaikeaa koska hän vajoaa itse musiikillaan luomaansa kuiluun.
Paitsi että... ajan viisari loikkaa eteenpäin, joku suutelee häntä pitkään ja syvään, huulet ovat tutut vaikka kohtaavatkin ensimmäistä kertaa.
John.
A/N: Coda on myöskin musiikkitermi, ja meinaa siis loppusointua