Otsikko: Puhdasverinen
Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: K-11
Hahmot: Regulus & perhe
Tyylilaji: Proosarunoficci (jos sellaista lajia ei ollut ennestään, niin nyt on!) On tämä varmaan myös vähän darkfic.
Yhteenveto: Kaikki veri ei ole puhdasta, ja puhdasverisen velhon on tärkeää tuntea oma arvonsa.
A/N: Tämä osallistui Luihuisten joulukalenteriin 2017 (vaikka ei oikeastaan ole erityisen jouluinen). Ajattelin, että voisi olla kiva laittaa tämä ihan omana aiheenaan, kun kuitenkin tekstistä ihan pidän, ja palautekin olisi kivaa. Sijoittuu Reguluksen ja Siriuksen lapsuuteen.
***
Puhdasverinen
”Velhon on tärkeää olla puhdasverinen. Puhdasverisen on syytä tuntea oma arvonsa.”
Isä seisoo isona ja harmaana, kaappikellona joka ei tikitä, vaan kumisee.
Sirius irvistää ja isän kämmen veljen poskelle läiskähtää kuin veteen putoava leipä.
Kunnioitus.
Regulus painaa katseensa alas.
Puhdas. Verinen.
Regulus kulkee seinän viertä käytävällä, sydän korvissa, kantapäissä jännityksen väpätys. Tämä on kuurupiiloleikki, vaikka isä sanoo, ettei saa.
Jästilapset leikkivät ulkona, laulavat ja taputtavat käsiään nopeassa rytmissä. Sisällä Sirius ajaa Regulusta rappusissa takaa.
Kulman takana kauhu, isä, äiti, Sirius, joka nauraa. Aina Siriuksen nauru, joka saa Reguluksen hetkeksi uskomaan, että tämä on hauskaa.
Sitten hän muistaa veren.
”Luihuisen tupa on ainoa oikea paikka puhdasveriselle”, äiti sanoo, ja äiti on kristallilasien kilinää, arvokasta ja rikkimenevää. Sirius irvistää taas ja Reguluksesta tuntuu, että Sirius haluaa rikkoa.
Äidin käsi ei ole lasia, kun se osuu Siriukseen.
Veri on punaista, kiiltävää, ja Regulusta hämmentää.
Punainen on Rohkelikon väri.
Lattialla veri on liukasta, ja sen haju nostaa Reguluksen vatsan kohti suuta. Punainen on liimautunut Siriuksen iholle ja vaatteisiin. Se maistuu samalta kuin lunaskooppi, jota Regulus kerran nuolaisi, kun kukaan ei nähnyt.
Siriuksen kädessä on pala jästipojan raitaista paitaa.
”Jos veri on puhdasta, miksei siinä peseydytä, miksi se pestään pois?”
Isä sanoo, että kaikki veri ei ole puhdasta.
Isä on vähän ylpeä.
Sirius sulkee silmänsä hiljaa.
”Se oli vahinko.”
Regulus ei ymmärrä. Ei vielä silloinkaan, kun seisoo Siriuksen ammeen vieressä ja auttaa veljeä kuuraamaan punaista pois rystysistä ja taitekohdista.
Myöhemmin verilammikko eteisaulasta on kadonnut.
Jästilapsia leikkii pihalla yksi vähemmän.
Verinen. Puhdas. Sirius. Regulus.
Onko sanojen järjestyksellä väliä?
Sirius pitää raitaista paidanpalaa aina mukanaan. Vähän niin kuin rättiä, jollainen Reguluksella oli vauvana. Mutta kangas ei rauhoita, vaan tekee Siriuksesta surullisen ja rikkovan.
Kun aika koittaa, Sirius menee Rohkelikkoon.
Regulus ajattelee, että likaista verta jäi kai veljen kynsien alle.
***