Ficin nimi: Onko pakko valita? (jep, aika mielikuvituksellinen)
Kirjoittaja: Nintsu
Beta: Ei
Genre: fluff, romanttiikka (?)
Ikäraja: K-11
Paritus: Hermione/Ron/Harry/Draco/Kalkaros/Lupin
Tiivistelmä: Mutta kuinka valita, kun hän halusi heidät kaikki?
Varoitukset: Pieniä viittauksia jästimaailmassa alaikäisten väliseen seksiin.
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa henkilöt ja maailman.
A/N: Jäiks, ensimmäinen fic jonka tänne laitan! Kirjoitustaukoakin ollut ihan kiitettävästi ja tämän kanssa tulikin sitten tapeltua. Idea tuli yksi ilta, kun lueskelin erilaisia parituksia Hermionella ja aloin pohtia mikä loppujen lopuksi on oma suosikkiparitukseni Hermionelle. Ja no, en osannut päättää, joten ei osaa Hermionekaan tässä.
Hermione livahti yön pimeydessä takaisin Rohkelikkojen seitsemännen vuosikurssin tyttöjen makuuhuoneeseen. Nopeasti ja äänettömästi Hermione vaihtoi yöpuvun päälleen ja sujahti sänkyynsä lakanoiden väliin. Hölmösti hymyillen tyttö kosketti kevyesti huuliaan ja muisteli miltä nukkavierun miehen sydäntä särkevän hellä suudelma oli viisitoista minuuttia sitten Kielletyn metsän suojissa tuntunut. Sitten hän laski kätensä hitaasti kylkeä sivellen lantiolle ja vihreät silmät täyttivät Hermionen muistot. Nyt käsi eksyi reiden sisäpinnalle ja erään luihuisen toispuoleinen, ivallinen hymy nousi nuoren naisen mieleen saaden aikaan nautinnollisia väristyksiä. Nopeasti nainen siirsi käden turvallisemmille vesille tyynynsä alle ja tunnusteli halpaa kaulakorua. Sitä ei kehdannut käyttää, mutta sillä oli tunnearvoa. Hermione kääntyi onnellisesti huokaisten kyljelleen ja katse osui yöpöydällä olevaan selontekoon kattilanpohjien paksuudesta. Raportistaan hellyttävän innostuneen miehen innostuksesta sädehtineet silmät ja punaiset posket olivat saaneet Herminen sydämen täyteen tunnetta. Papereista silmät eksyivät ikkunaan, jonka takana näkyi vain mustaa. Mustuus nosti Hermionen mieleen erään mustan silmäparin, joka sai hänen polvensa pehmeiksi. Hermione huokaisi ja sulki silmänsä. Järkevänä ihmisenä hän tiesi jonain päivänä joutuvansa valitsemaan. Mutta kuinka valita, kun hän halusi heidät kaikki?
Oli Ron, hänen ensimmäinen vakava ihastuksensa. Punaiset hiukset, pisamien peittämä iho. Tahditon, lapsellinen, mustasukkainen Ron, joka sai Hermionen tuntemaan itsensä samanaikaisesti turhautuneeksi ja toivottaman ihastuneeksi. Oli niin ihanaa nalkuttaa pojalle tämän lauottua tahdittomuuksia ja sitten saada myöhemmin pieni, vaatimaton lahja pojalta vilpittömänä anteeksipyyntönä. Ron oli myös toivottaman mustasukkainen, mutta se ei hermostuttanut Hermionea. Se sai hänet tuntemaan itsensä halutuksi. Ronin vilpittömyys ja aito välittäminen olivat hurmanneet Hermionen. Miten hän muka voisi elää ilman Ronista välittyvää aitoutta?
Kuuluisa Harry Potter, poika joka elää. Miltä tuntuisi roikkua Voldemortin voittaneen miehen käsipuolessa, hymyillä valokuvaajille ja vilkaista halveksuvasti kateellisia tyttöjoukkoja? Ja olihan Harry niin huomaavainen, vaatimaton ja rohkeakin! Hermione tiesi, että Harryn kanssa hän olisi aina turvassa. Harry ei koskaan pettäisi häntä, ei koskaan jättäisi eikä koskaan antaisi kenenkään muun satuttaa häntä. Kuka nainen voisi vastustaa vaatimatonta kuuluisuutta, joka oli kuin hevoskotkalla ratsastava ritari pelastamassa rakastamaansa neitoa lohikäärmeen armoilta? Oli niin ihanaa käpertyä Harryn kainaloon ja tietää nukahtaessaan, että vierellä makaava nuorimies oli valmis kuolemaan naisensa puolesta.
Hermione oli aina vihannut Draco Malfoyta. Tai ainakin siihen saakka, kunnes oli parin ylimääräisen tuliviskipaukun jälkeen ajautunut nuorukaisen kanssa sänkyyn. Se oli ollut upeaa. Upeampaa kuin mikään muu mitä Hermione oli koskaan kokenut. Hän tunsi vieläkin miehen vaeltelevat kädet rinnoillaan, ahneat pehmeät huulet omillaan. Sittemmin pelkästään jo miehen itsevarmuus, ylpeys ja iva saivat Hermionen värisemään halusta. Oikeastaan jo pelkkä vaalean, jäntevän miehen näkeminen sai Hermionen polvet veteliksi. Kuinka niiden harmaiden, kylmien mutta silti niin tunteikkaiden silmien kutsua voisi vastustaa? Draco esitti kovaa, esitti pahaa. Silti Hermione oli varma, että Draco oli pohjimmiltaan lempeä ja välittävä. Ja eivätkö kaikki naiset muka haaveile pahoista pojista? Niin hän ainakin teki haaveillessaan Draco Malfoysta.
Hän tiesi heti tavatessaan Percy Weasleyn ensimmäisen kerran, että oli juuri tavannut kaltaisensa. Percy ei ollut komea, hän ei ollut karismaattinen. Mutta Percy oli kuin Hermione: älykäs, kiinnostunut asioista, innokas keskustelemaan ja erittäin kunnianhimoinen. Hermione ihaili miehen sinnikkyyttä, tämän valmiutta tehdä kovasti töitä haluamansa eteen. Nuori nainen muisteli monia tulikivenkatkuisia väittelyitä joita hän Percyn kanssa oli käynyt. Ne kestivät usein monta tuntia ja saattoivat vielä jatkua pöllöpostin välityksellä monta jalkaa pergamenttia. Hän ei osannut kuvitella elämää ilman niitä keskusteluja. Lisäksi Percy oli ainoa joka ymmärsi Hermionen ihastuksen kirjastoon. Kuinka monet illat he olivatkaan istuneet yhdessä kirjastossa, pitäneet toisiaan kädestä pöydän alla, keskustelleet välillä hiljaa keskenään ja vaihtaneet hellän, ujon suudelman ja jatkaneet sitten molemmat oman kirjansa lukemista!
Professori Severus Kalkaros. Hänen ilmeettömyytensä, hänen ainainen synkkyytensä ja jäätävyytensä. Jokainen pieni, huomaamaton välittämisen ele Kalkarokselta, oli harvinainen ja siksi sitäkin merkittävämpi. Kalkaroksen nopeat, huomaamattomat vilkaisut Hermionen suuntaan, jolloin miehen mustat, pohjattomat silmät näyttivät täyttyvän lämmöllä niiden tavoittaessa nuoren naisen omat ruskeat silmät. Ne lyhyet, varastetut hetket, nopeat mutta sitäkin arvokkaammat suudelmat, joita vaihdettiin salaa suljettujen ovien takana. Miten Hermione voisi luopua kaikesta siitä? Hän halusi Kalkaroksen, hän halusi synkän liemimestarin, jonka jokaisesta hellyydenosoituksesta oli taisteltava. Mustatukkaisen miehen kanssa Hermione ei pääsisi pitämään mitään itsestään selvyytenä, mutta se tekisi elämästä täydempää ja arvokkaampaa.
Hermione ei ajatellut Remus Lupinia viimeisenä, koska välittäisi tästä vähiten, vaan koska mies itse ei pitänyt meteliä itsestään. Remus oli ihanan romanttinen. Hän saattoi lähettää ruusun tai runon aamupostissa, kuiskata ”minä rakastan sinua” jossakin tuiki tavallisessa arkitilanteessa tai viedä naisen kuutamokävelylle tyynen lammen rantaan ihastelemaan kuunsirppiä pidellen häntä hellästi kädestä ja ollen aivan hiljaa. Eikä ollut vain kerta tai kaksi, kun mies oli yllättänyt hänet itsekokatulla kynttiläillallisella tai muulla vastaavalla romanttisella eleellä. Sitä paitsi Hermione tiesi ettei ihmissusi koskaan tulisi sitomaan Hermionea liian tiukasti itseensä. Jos Hermione valitsisi Remuksen, hän olisi vapaa ja silti rakastettu.
Niin, jonain päivänä Hermionen olisi valittava. Mutta hän toivoi, ettei se päivä olisi ihan vielä.
