Tuntemattomat (kahden elämän palapeli) S

[Vanilje]

Kirjoittajat: Lils ja Vanilje
Ikäraja: S
Genre: angst, draama, synkistelyä
Hahmot: Sirius ja Regulus
Haasteet: Aakkoshaaste (Sirius Musta), Albumihaaste (Mazzy Star - So Tonight That I Might See), FF100 (82. jos), OTS20 (kelmit) / Aakkoshaaste (Regulus Musta), Yhtyeen tuotanto (Blackfield - Go to Hell), OTS20 (luihuiset), Pimeän tuolle puolen (Regulus Musta) / Kuukausittainen Oneshot-haaste (marraskuu)
Vastuuvapaus: J.K. Rowling omistaa kaiken, minkä hänelle kuuluvaksi voi tunnistaa.

A/N Lils: Tämä ficin rakenne oli ihana ja Vaniljen siitä keksimä palapelijuttu oli siisti, tykästyin tämän tunnelmaan ja tarinaan ja kaikkeen ja oli ihanaa kirjoittaa pitkästä aikaa yhteisfic. Toivottavasti muutkin tykkäätte. ♥
A/N Vanilje: Tätä ficciä oli kiva kirjoittaa, tykkäsin tämän ideasta alusta asti. Tämä taitaa olla ensimmäinen yhteisficci jossa olen ollut mukana niin, että teksti on päätynyt julkaisuun asti. Itse olen tyytyväinen lopputulokseen, toivottavasti tekin pidätte. ♥

Tuntemattomat (kahden elämän palapeli)

Taikasauvan kärki tuntuu viiltävänä kyynärvarren iholla. Regulus puristaa oikealla kädellään huomaamattomasti tuolin reunaa poltteen levitessä vasempaan. Poskien sisäpinnat hän on jo purrut rikki. Päässä tuntuu sumuiselta, pyörivältä, mutta mitään siitä ei näytetä ulospäin. Se olisi liian heikkoa, eikä kukaan enää sen jälkeen ottaisi tosissaan.

Sekunnit tuntuvat matelevan hitaammin kuin koskaan ennen. Lopulta kuitenkin kipu hellittää ja taikasauva nostetaan hänen iholtaan pois. Regulus nousee tuolista ja katsoo käsivarttaan. Outo helpotuksen ja pelon sekainen aalto humahtaa hänen lävitseen. Vihdoinkin siitä kaikesta on tullut todellista. Peruuttamatonta.


”Oletko yrittänyt puhua sille siitä?” James kysyy, ja kuten aina samasta asiasta puhuttaessa, Sirius on vaitonainen. Tuhahtaa ja kohauttaa harteitaan.
”Se vaihtaa puheenaihetta tai vain hiljenee”, hän sanoo ja tuhahtaahymähtää uudelleen. ”Ei se ymmärrä järkipuhetta. Enää.” James nyökkää osaaottavana ja laskee käden Siriuksen hartioille. Hän haluaisi auttaa Siriusta repimään toisen pois hämäriltä sivukujilta takaisin heidän maailmaansa, mutta aika on pysähtynyt toisaalle. Täällä se juoksee ja pakottaa heidät ryntäämään perässä, valinnat on tehty jo.

Sirius on hiljaa seuraavat viisi minuuttia. Hän ei tiedä mitä ajatella: hänellä on ikävä veljeä, mutta onko se enää veli vai pikemminkin tuntematon, onko se enää ikävää vai tarvitseeko hän vain. Kylmä tunne sydämen paikalla muistuttaa, ettei ole enää mitään, minne hän kuuluisi – palaset kodista on revitty irti toisistaan, hukattu sänkyjen alle. Hajonneet pölyksi.


Regulus istuu sängyllään, tuijottaen tummien verhojen rajaamasta ikkunasta ulos. Kauempana pihatiellä hän näkee Siriuksen, on kai lähdössä jonnekin, ehkä Jamesin luo. Hän kurtistaa ajatuksissaan kulmiaan ja jokin tuntematon läikähtää hänen sisällään. Epävarmuus?

Vastausta Regulus ei jaksa jäädä miettimään, sillä polttava tunne alkaa levitä hänen käsivarttaan pitkin. Hän nousee sängyltä, astelee ikkunan luo ja vetää verhot eteen pimentäen koko huoneen. Hetkeksi hän puristaa silmänsä kiinni. Edessään hän näkee Siriuksen ilmeettömät kasvot, vaikka tietääkin, että oikeasti veli on surullinen. Samalla hän kuulee isänsä etäisen äänen ajatuksissaan: "Olen ylpeä sinusta, poika.”


Reguluksen huoneessa on varjoja ja hiekkaa lattialla (kengänpohjista), kun Sirius astuu sisään. Varjot väistyvät, kun hän osoittaa sauvallaan lamppuja ja saa ne syttymään hidastuen. Hän ei oikeastaan tiedä mitä etsii, ja huomatessaan istuvansa Reguluksen sängyllä ja aikaa on kulunut kymmeniä minuutteja, hän ymmärtää, miksi on siellä.

Sängyn alta löytyy (perimmäisenä) pahvilaatikollinen valokuvia ja lehtiartikkeli, jossa koko perhe hymyilee ankarasti. Sirius heittää sen takaisin laatikon pohjalle ja tarttuu valokuvanippuun. Ne ovat yhteen liimaantuneita, pinoa eritellessä kuuluu kiinnitarttumisen ja irtoamisen ääniä.

Regulus raahautuu huoneeseen ja pysähtyy pari askelta oven eteen. Sirius ehtii nostaa katseensa, kun Regulus lähtee.


Kesäyön aurinko on jo laskenut Reguluksen istuessa yksinäisellä puutarhapenkillä. Ulko-ovi narahtaa, mutta Regulus ei käännä katsettaan. Vasta Siriuksen istuutuessa penkin toiseen päähän hän kysyy: ”Nukkuvatko Orion ja Walburga jo?”

Sirius hymähtää myöntävästi, mutta ei sano sanaakaan. Tuuli havisuttaa puiden lehtiä, ikään kuin hukuttaen kaiken muun alleen. Vasta minuuttien hiljaisuuden jälkeen Sirius avaa suunsa. "Joskus kaipaan menneitä aikoja, se kaikki vain tuntuu hirveän etäiseltä.” Regulus katsoo veljeään, muttei osaa sanoa mitään. Hän ei kuule Siriuksen puhuvan usein sillä tavalla. Se tuntuu niin etäiseltä.

"Nykyään kaikki on vain niin – erilaista, tiedäthän.” Regulus on juuri nyökkäämäisillään, kunnes Sirius jatkaa: ”Ei sillä, että se sinua kiinnostaisi.”

Yhtäkkinen raivo pyyhkäisee Reguluksen yli ja hän nousee penkiltä ylös. ”Älä sinä sano minulle, mikä minua kiinnostaa ja mikä ei.” Sillä Regulus tietää täysin, mitä Sirius tarkoittaa. On hänkin sitä joskus ajatellut. Nykyään hänelle ei vain anneta siihen mahdollisuutta, hän ei yksinkertaisesti voi enää ajatella niin. Hän ei saa ajatella sitä, miten asiat voisivat olla, jos hän ei koskaan olisi liittynyt kuolonsyöjiin. Se kaikki on myöhäistä ja hänen tulee olla ylpeä siitä, mitä hänellä on.

Regulus istuutuu takaisin penkille, eikä kumpikaan sano enää sanaakaan.


Päivät ovat nykyään juuri sellaisia, hiljaisia. Sirius ei vietä paljoa aikaa kotona, ja kun hän sattuu samaan huoneeseen ja joutuu avaamaan suunsa, sammakoiden tilalta sieltä pääsee vain pettymyksiä, katkeruutta ja syytöksiä. Hän ei osaa olla Regulukselle enää veli, eikä Regulus enää antaisikaan. Se on varmaankin vain alitajuntaa, vahinko, mutta sitä ei saa tekemättömäksi. He ovat toisilleen tuntemattomia.

[flehi]

Heipsan! Surullista ettei tässä ole enempää kommentteja, koska itse tykkäsin tästä todella. Tuntuu että toistan itseäni jokaisessa kommentissa jonka kirjoitan, mutta hei kommentoin sitten varmaan vain loistavia ficcejä. Tai sitten ihmiset kirjoittavan vain loistavia ficcejä.. no kuitenkin pidemmittä löpinöittä aiheeseen.

Tässä oli hieno tunnelma joka tavoittuu kyllä tännekin puolelle. Siinä oli se Siriuksen jonkin asteinen tuskastuneisuus ja Reguluksen ahdistus. En kauheasti lue enää nykyään Potter -ficcejä, mutta kun luin niin Mustan veljekset olivat kyllä kovassa käytössä. Vaikka Regulus oli tässä ehkä se the hahmo, pidin siitä että Sirius oli ehkä enemmän päänsisäinen fandomini mukainen itsensä enemmän. Regulus taas jäi ehkä vähän kylmästi. En tiedä miksi, mutta se oli vähän äkkipikainen ja jotenkin ristissä omien ajatustensa kanssa.

En ole oikeastaan erityisemmin lukenut kummankaan ficcejä, mutta jo se fakta että tässä on kaksi kirjoittajaa eikä tyylin vaihtuminen näy missään on tosi ihailtavaa sillä teidän kirjoitustyylit sopii selvästi yhteen. Pakko komppaa myös Rennetoa alempaa että tässä tekstissä kursiivin käyttö, ei pelkästään ns. jakamaan kohtauksia ja hahmojen kohtaamisiin mutta myös tuolla välissä nostamaan esille asioita oli hienoa.
Tykkäsin erityisesti dialogista sillä se oli hoidettu yksinkertaisilla lauseilla ilman pidempiä selittelyjä eikä niitä tässä oikeastaan kaivattukaan. Kuvaamanne etäisyys juuri veljesten välillä tuli esille hyvin näiden puheessa ja käytöksessä eikä tarvittu minkäänlaisia selittelyjä

Tässä selvästi oli olemassa juoni vaikkei se kulkenutkaan pisteestä a pisteeseen b ja tykkäsin siitä juuri tuollaisenaan. Lopetus jäi kuitenkin ehkä vähän vaisuksi. En tiedä, mutta en saanut siitä oikein kunnolla kiinni. Vaikka viimeisessä pätkässä taitaa olla itseasiassa koko ficin nerokkuus ja pidän erityisesti Siriuksesta tässä ja siitä kuinka se jää kerrankin pohtimaan, silti loppu jotenkin töksähti. Tai siis tämä oli lyhyt teksti, mutta samalla tekstissä oli paljon asiaa. Olisin mielelläni lukenut pidempääkin.

Sirius ei vietä paljoa aikaa kotona, ja kun hän sattuu samaan huoneeseen ja joutuu avaamaan suunsa, sammakoiden tilalta sieltä pääsee vain pettymyksiä, katkeruutta ja syytöksiä

Pakko lainata tämä, koska kiinnitin huomiota siihen miten olitte kirjoittaessanne valinneet sanoja. Siriuksen sanoista saa sen kuvan nimittäin että pelkkä veljensä alentaminen ei enää riitä vaan kyse on suuremmasta. Pettymys ja katkeruushan tunnetusti osuvat kovempaa ja uppoavat syvemmälle.

Tuntuu nyt ihan siltä etten osaa ollenkaan muotoilla ajatuksiani tähän kommenttiin. Haluaisin sanoa että tykkään tästä tekstistä, mutta se tuntuu tosi pliisulta. Olen kiitollinen vaikka sitten siitä että tämä on edes olemassa joten kiitos ja kumarrus. Ja pahoitteluni epämääräisistä mietteistä ja palasista mielipiteistäni.