Nimi: Posliininukke
Kirjoittaja: Tiukurinja
Genre: öhh fluff, angst?
Ikäraja: K-11
A/N: Hmm. Tää on miun ensimmäinen teksti yay!:D Oon siis vielä aika amatööri, mutta saa silti sanoa suoraan, jos tekstissä mättää jokin. Otan kaiken negatiivisenkin kritiikin mielelläni vastaan.
Kommenttisi olisivat kultaakin kalliimpia!
Heräsin.
En tiedä mihin, mutta johonkin hyvin lämpimään ja suloiseen. Avasin vain yhtäkkiä silmäni, kuin olisin jo ollut täysin hereillä aamun riipaisevaan valkeuteen. Kuulin kaukaista lintujen laulua ja näin huojuvien lehtien varjoja valkoisella seinälläni. Olin yllätyksekseni onnellinen, vastasyntyneen oloinen; tuntui, kuin olisin ensimmäistä kertaa aukaissut silmäni ja nähnyt huoneeni valkean katon kaikkine koruttomine kauneuksineen. Olin virkistynyt ja tunsin ulkoa tulvivan talvisen valon lämmön ihollani. Pieni hymyn kare karkasi tahtomattani vasempaan suupieleeni.
Mietin sinua. Olit vaivannut minua koko yön, vieraillut mielessäni, ja aina, kun päätit lähteä, tulitkin takaisin. Kutittelit ja kiusasit. Härnäsit päästämättä minua otteestasi. Kiemurtelin ja kikattelin, tuskastumiseen asti. Ja sitten, kun kurkotin käteni vihdoin ja viimein tarttuakseni sinuun, olit poissa. Suututit minut.
Takana nauroit ilkeästi ja omahyväisesti. Piilouduit varjoihin, mutta putkahdit aina takaisin esiin ja tuijotit vaativasti suoraan minuun. Ahneesti.
Minä kurkotin ja hapuilin, kopeloin ja haparoin, mutta lipesit aina otteestani kuin käärme. Kiemurtelit vähän matkan päähän, juuri sellaiseen kohtaan, jossa olet aivan lähellä mutta silti en ylettänyt sinuun. Käteni kutistui ja kutistui. Minusta oli vihdoin tulossa nukke, se, joka olin sinulle ollut jo pidemmän aikaa.
Katselit rimpuiluani ja tirskuit. Rakastit minua, leluasi.
Lopulta posliiniset kasvoni eivät voineet muodostaa enää ilmeitä. Istuin, tyhjänä, tunnottomana. Hymyilin, koska minut oli pakotettu siihen. Päälläni olivat nätit vaatteet, koska ne oli puettu päälleni. Pieni kyynel poskellani oli muuttunut maalatuksi.
Silloin tulit, tartuit minua kainaloista ja asetit polvellesi istumaan. Hihittelit ja suuret, säihkyvät silmäsi olivat täynnä riemua. Kumarruit hymyillen kasvojeni tasolle ja puraisit. Säryin moniksi, arvottomiksi posliininpalasiksi.
Heräsin säpsähtäen.
Olin nähnyt hirveää painajaista. Olin pettänyt sinut. Käytin sinua hyväkseni.
Kylmänviileä henkäys kiiri avonaisesta ikkunasta hikiselle ruumiilleni, ja värisin. Inhosin itseäni, niin suunnattomasti, kuolettavasti.
Olit ollut kaarella. Olin piiskannut sinua sanoillani, härnännyt. Saanut suunnatonta mielihyvää alistamisestasi. Varastellut suukkoja, varkain, kuitenkaan sinun tuntematta niitä ja minun niitä tarkoittamatta. Olin silpunnut jäätynyttä pintaa, saanut jäästä rikkonaista ja rumaa. Mutta varmasti eniten sinua satutti pinnan alla.
Vihasin sinua, mutta rakastin sitä hetkeä. Villi riemu kiemurteli seinissä, tuntui ahtaana ilmassa. Mutta sinun olemuksesi tuntui sammuvan, kuin viimeisiään vetelevä hehkulamppu. Valkeutesi häälyi, välillä sammuen. Huohotit ja vavahtelit, kärsit. En koskenut sinuun sormellakaan, minun ei tarvinnut. Olit minun. Uhrini.
Herätessäni kaikki oli toisin. Voi miten vihasin itseäni.
Matkasin leijumalla luoksesi. Tällä kertaa annoin sinulle puhtaan suukon vasempaan suupieleesi.
