Nimi: Herttuatar
Beta: Winga ♥
Ikäraja: K-11
Hahmot: Daphne ja muu luihuisporukka
Summary: "C'est un rêve"Kirjoittajan huomautukset Tämä ficci aloittaa
"Kalvaa verta pitkin"-ficcisarjani, jota olen kaavaillut jo jonkin aikaa. ”C'est un rêve” = "Se on unelma". Lisäsin tämän myöhemmin myös toiseen ficcisarjaan, "
Kuinka käärmetytöt palavat". Nämä kaksi ficcisarjaa periaatteessa kuuluvaat samaan maailmaan (koska mulla on vain yksi headcanon tästä luihuisten ryhmästä ja elämästä jne.).
Haasteet: Tutut ja tuntemattomat tuvat (luihuiset), FF100 (kuka?), Ficlet300 (katkeruus)HerttuatarKaiken piti olla niin vapauttavaa, piti kiljua sitä kiirivää kauhua ja maistella kaikkea, olla paha ja vääränlainen. Kaatuilla tulileiskan takia portaissa, haparoida sanoissa ja huulille asti, unohtaa kaikki ja koskettaa sieltä syvältä. Koskettaa niin kovaa että sattui –
”ihan sama, en minä tunne mitään kuitenkaan”. Vaikka verta valui pitkin reisiä, kaikki piti kieltää loppuun asti.
Meidän piti olla täydellisiä, Pansy pumppasi rintojaan suuremmiksi, Millicent ei syönyt ikinä mitään, Tracey harjasi tummia kihariaan sata vetoa päivässä ja sitoi niiden avulla kaikki kiinni itseensä. Minä istuin sängyn laidalla ja selasin kirjoja herttuattarista, mietin miltä tuntui pukea korsetti ja seisoa ryhdikkäästi, tuntea oma arvonsa. Paljon puuteria, kylpeä parfyymeissa ja saada poskisuudelmia, sirotella ranskaa sinne tänne –
”c'est un rêve” – valkeita ratsuja, prinssejä rivissä, oi miksi synnyin satoja vuosia myöhässä?
”Et sinä ole myöhässä.” Ne olivat kosteat juhlat taas kerran, minä vaivuin hiljaiseen epätoivoon ja valutin kaiken Theon päälle, hän kuunteli ja minä itkin. Kyyneleet mursivat selkärankani, käperryin itseeni ja tuijotin tyhjiä pulloja lattialla: jos pyörittäisin yhtä niin löytäisinkö itseni kävelemästä niityiltä, kauniita mekkoja ja runokirjoja hiirenkorvilla – en, vain lisää pisaroita poskilla ja epätoivoa.
Me istuimme hiljaa, aina me,
aina aina aina. Suihkutiloista kuului voihkintaa ja naurahduksia, sängyt takanamme heilahtelivat, mutta me vain aina istuimme. Minä vaivuin suruun ja annoin kaiken sen mennä ohitseni, Theo istui siinä vieressä, en minä tiennyt mitä se edes minulta odotti, odottiko mitään.
Meidän porukan juhlat olivat aina samanlaisia, me juotiin itsemme humalaan, polteltiin, suudeltiin ristiin rastiin, vääriä ihmisiä oikeisiin kohtiin. Lopulta pojat veivät tytöt yksi kerrallaan yksityisempiin paikkoihin, minä istuin siinä samassa kohtaa koko illan, polvet vasten sitä vartaloa, jota en halunnut kenellekään koskaan paljastaa. Minä olin niin vääränlainen koko porukassa, yksin vasten heitä kaikkia, vaikka olimme kaikki yhdessä vasten maailmaa.
”Älä ole noin tylsä aina”, Pansy oli sanonut ja mutristanut söpöjä huuliaan. Hänellä ei ollut paitaa, täydelliset rinnat kiinnittivät kaikkien katseet ja hän ojensi kättään kohti minun paitaani. ”Mä olen nähnyt ne suihkussa, ne on ihan kivat.”
”Sori, en jaksa
leikkiä huoraa tänään”, minä vastasin ylpeästi ja Pansy kohotti kulmakarvojaan ivallisesti. ”Enkä minään muunakaan päivänä”, lisäsin hiljaa, ei kai kukaan sitäkään kuullut.
Niinpä minä aina istuin siinä, pyyhin kyyneleet unelmiini ja yritin unohtaa ne taas. Korsetti painoi lapaluita sopivasti ja minä olin arvokas, ylpeä, ei muiden mielipiteillä edes ollut väliä. Joskus ehkä pystyisin olemaan hiljaa ja itkemättä,
niin kuin herttuattarena minun kuuluikin.