Nimi: Enkelit
Kirjoittaja: Masterskald
Ikä: K11
Tyhjä huone. Siltä hänestä tuntui kun hän tarkasteli työhuonettaan. Se oli alun perin ollut ullakkohuone, mutta hän oli muuttanut sen ateljeekseen. Se oli vaatinut pienimuotoista remonttia, jotta kangaspohjat ja valmiit maalaukset eivät turmeltuisi säiden armoilla. Nykyään ateljeen nurkkia koristivat hylätyt hämähäkinverkot ja monia paikkoja peitti paksu pöly. Maljakossa näkyi olevan kuihtuneita kukkia, jotka joku oli siihen laittanut.
Nyt oli kulunut peräti kuusi vuotta kun hän oli muuttanut Firenzeen nykyiseen taloonsa.
Kuusi vuotta. Jotenkin aika tuntui pidemmältä kuin se oikeastaan olikaan.
Silloin hän oli ollut nuorempi ja täynnä elämäniloa. Hän oli niittänyt mainetta taitojensa ansiosta ja niiden kauniiden värien joita hän tauluissaan käytti.
Kuusi vuotta. Niin kauan hän oli ateljeessaan viettänyt. Hän ei edes muistanut milloin oli viimeksi ehtinyt käydä ulkona ja nauttinut kiireettömistä hetkistä raikkaassa ulkoilmassa.
Hän eli taiteelleen ja se oli pitänyt hänet kiireisenä näinä vuosina. Taide oli osa häntä. Se tuntui tulevan hänestä yhtä helposti kuin ajatus. Hän saattoi maalata kankaalle mitä ikinä tahtoi. Jos taide olisi ollut sotaa, hän olisi ollut voittamaton.
Muttei enää.
Hän nousi tuolistaan raskaasti huokaisten ja käveli hitaasti peitetyn maalaustelineen luokse. Hän oli joutunut peittämään maalauksensa, sillä pelkkä sen katsominen tuotti tuskaa. Silti hän katseli sitä joka päivä.
Se ei johtunut siitä, etteikö se olisi ollut onnistunut. Päinvastoin; maalaus oli mestariteos. Siitä tulisi upein työ jonka hän oli koskaan maalannut. Valitettavasti se oli kesken.
Hän antoi kankaan pudota lattialle ja unohtui katselemaan teostaan. Se oli maisema, totta kai. Pehmeitä himmeitä sävyjä jotka sopivat kuutamoon. Kauniita valkeita kukkia ja tumma metsä.
Järvi. Lintuja. Mutta jotakin puuttui. Taulu tarvitsi jotakin joka täydentäisi siinä olevat elementit.
Eikä hän tiennyt mitä.
Hän peitti taulun uudelleen. Hänen pitäisi tehdä välillä jotakin muuta. Ehkä hän lähtisi kävelylenkille. Kyllä, niin hän tekisi.
Ulkona oli varhainen kevät. Vielä ei ollut lämmintä, mutta eipä toisaalta enää pakkastakaan. Hän otti takin mukaansa siitä huolimatta.
Mukulakivikatu tuntui mukavalta jalkojen alla. Kaupunki oli meluisa, kuten aina ja ihmiset parveilivat torilla. Hän ei jaksanut tätä ihmispaljoutta.
Kaupungin ulkopuolelle oli tietysti matkaa, mutta se kannatti. Siellä sai hengittää ja olla rauhassa.
Hän talsi pitkin pientä polkua, joka johdatti hänet vanhalle heinän valtaamalle kukkulalle. Sen laella kasvoi yksinäinen käkkyräinen puu. Hän ei ollut käynyt siellä vuosiin, mutta silti hän muisti millainen se oli ollut lapsuutensa päivinä. Hän oli viettänyt Firenzessä nuoruutensa päivät, ja tänne hän oli palannut vielä vuosien jälkeen.
Lucia ei ollut palannut. Hän pystyi yhä muistamaan tuskan jota oli tuntenut tuosta menetetystä rakkaudesta. Nainen oli kuollut hänen käsivarsilleen, eikä hän ollut kyennyt auttamaan tätä. Vuodet olivat pyyhkineet muistoa lempeällä kädellä ja hän saattoi yhä muistaa sen lempeän naisen joka oli vastannut hänen rakkauteensa. Hän suri Luciaa, tietysti, mutta enää ei ollut kyyneliä joita vuodattaa.
Hän alkoi kuunnella. Joku nyyhkytti. Ääni tuntui tulevan aivan juurten keskeltä.
”Älä pelkää.” Minä sanoin rauhoittavasti. Saatoin olla juro ja yksinäinen, mutta minulla oli hyvä sydän. Ehkä voisin auttaa.
Nyyhkyttäjäksi osoittautui pienenpieni tyttö joka kyyhötti kädet polvien ympärillä. Tyttö katsoi suoraan häneen itkuisilla silmillään. Hän henkäisi. Silmät näyttivät aivan samanlaisilta safiireilta kuin Luciallakin oli ollut.
”Hei.” Minä jatkoin ja istuuduin ruohikolle välittämättä mahdollisista ruohotahroista housuissani.
”Minä olen Lorenzo . Miksi sinä itket?” Kysyin lempeästi.
Tyttö katseli minua ilmeisesti yrittäen päättää miten suhtautua. Hän ei enää itkenyt.
Sitten, ilmeisesti päättäen luottaa minuun, pikku tyttö kiipesi syliini.
”Äiti ei kuule minua.” Hän vaikersi. ”En tiedä missä hän on.”
En oikein osannut suhtautua siihen luontevasti, minulla kun ei ole koskaan ollut omia lapsia tai edes sisaruksia. Silti tuo pieni tyttö herätti minussa jonkin vaiston joka kertoi mitä tehdä.
Kiedoin käteni hänen ympärilleen.
” Missä sinä asut?” Puhelin ja yritin keksiä jotakin lohduttavaa. ”Minä voin viedä sinut kotiin.”
Tyttö kertoi nimekseen Maria ja hän asui esikaupunkialueella. Hänen isänsä oli leipuri. Oli lastenleikkiä viedä tyttö kotiin. Maria oli eloisa luonteeltaan, ja pian hän intoutuikin kävelemään ja tutkimaan kaikkea mahdollista mikä tuli vastaan. Välillä, kun hän ei enää jaksanut kävellä, minä kannoin häntä armollisesti ja kertoilin hänelle kaikenlaista.
”Isä!” Maria huudahti nähdessään tutun hahmon ja suorastaan loikkasi hänen kaulaansa.
”No heipä hei kultaseni.” Leipuri mutisi hymyillen. Hän oli selvästi ehtinyt jo huolestua.
”Kiitos.” Hän sanoi minulle sydämensä pohjasta.
”Lorenzo on taiteilija. Hän osaa maalata kaikkea kaunista.” Maria selitti lapsen innolla.
Ateljeessani minä aloin taas töihin. Keräsin parhaat siveltimeni ja etsin kauneimmat värini.
Nyt tiesin mitä maalaisin. Kaksi enkeliä. Heidän nimensä olisivat Lucia ja Maria.
