forevermore: Kiitos kommentista ja kiva että tykkäsit!
Jere: Kiitos kommentista, se li ihana ja anteeksi hirveästi, että mulla on kestänyt tämän kanssa näin kauan, jouduin kirjoittamaan ensimmäistä lukua vähän matkaa uudestaan ja nyt tein kamalan urakan korjaamalla suunnilleen miljoona typoa.
Positiivinen palaute sulta merkitsee tosi paljon, ja mun motivaatio nousi tosi korkeelle kun luin sun kommentin, eli nyt yritän taas saada tämän projektin vauhtiin! Hienoa, että Kurt pysyi IC:nä, mun suunnitelmissa se alkaa jo mennä sekaisin, mutta katsotaan, kuinka siihen tilanteeseen päädytään. Finnin ääni tavataan mahdollisesti myös myöhemmin, se on ehkä liian mielenkiintoinen juttu jäädäkseen kertakäyttöiseksi ideaksi. Koko ficci on muuttunut mun päässä varsinaiseksi kolmiodraamaksi, josta Finn ja Karfosky ei tiedä hirveästi mitään, eli Kurtin tunteita tulee esille paljonpaljon, toivottavasti ei liikaa.
Kiitos vielä ja nyt laittelen vielä kursiivit paikoilleen ja ready steady go!
Ensimmäinen luku
Masokisti ja aggressiivinen tyhjäpää
”Mitä sinä teet?” Finn kysyy pysähtyessään Kurtin eteen käytävällä.
”En mitään.”
”Jotain sinä katselet.”
”Enpäs katsele.”
”
Vakoiletko sinä jotakuta?”
”En tietenkään, miksi minä sellaista tekisin?”
Finn kurtistaa kulmiaan Kurtin vastatessa kysymykseen kysymyksellä. ”En tiedä, miksi?”
Kurt katsoo Finniä ja yrittää hymyillä iloisesti. Finn vastaa hänen hymyynsä hitaasti, sillä ei ymmärrä, mikä heidän keskustelussaan on ollut niin hauskaa. Hymy pysyy Finnin huulilla vähemmän aikaa kuin Kurtin, vaikka Kurtilla ei ole mitään syytä hymyillä, onhan Finn ollut vähällä saada hänet kiinni itse teosta. Tyhmä hymy katoaa Finnin kasvoilta vasta Kurtin paetessa tilanteesta kumartumalla solmimaan kenkiensä nauhat, avaamaan rusetit ja solmimaan uudet. Finn tietää olevansa tyhmä, mutta ei aina
milloin on tyhmä tai käyttäytyy typerästi. Kurt suoristautuu ja katsoo Finnin hymyttömiä kasvoja. Finn odottaa edelleen vastausta kysymykseensä, mutta Kurt ei aio vastata. Mitä hän edes vastaisi?
Vakoilen tässä David Karofskya, joka hymyili minulle sinun olkapääsi yli.”Miksi sinä valkoilet – ketä sinä sitten vakoiletkin?” Finn kysyy ja työntää kätensä jalkapallojoukkueen punaisen takkinsa taskuihin. Takin alla Finnillä on raidallinen paita ja raitapaidan helma ylettyy vain juuri ja juuri peittämään suoralahkeisten farkkujen vyötärön. Jos Finn nostaisi käsiään, tämän napa näkyisi naapuriin niin kuin isä on sanonut Kurtille hänen olessaan pieni ja tahtoessaan käyttää napapaitaa. Hän ei kuitenkaan jaksa innostua mahdollisuudesta nähdä Finnin paljas vatsa, onhan hän nähnyt sen monta kertaa aikaisemmin. Yksi heidän vanhempiensa avioliiton eduista.
Nyt hän tahtoo vain päästä eroon Finnistä, eikä keksiä taas yhtä tekosyytä lisää kummalliselle käytökselleen. Viimeisten kahden viikon aikana hän on joutunut selittelemään kaikenlaista ja opetellut valehtelemaan. Koskaan aikaisemmin hän ei ole valehdellut isälleen tai Finnille, mutta nykyään hän tekee niin useammin kuin puhuu totta. Hän kertoo pieniä valheita siitä, mitä tekee ruokatunneilla silloin kuin ei istu Finnin toisella puolella ruokalassa ja kuuntele, kuinka Rachel puhuu tauotta milloin mistäkin, useimmiten itsestään, ja suuria valheita siitä, mitä tekee koulun jälkeen ja miksi on kotona usein vasta myöhään illalla.
Kertomatta jättäminen ei kuitenkaan ole valehtelua, ja siksi Kurt ei koskaan puhu Karofskysta tai siitä, mitä he tekevät yhdessä. Hän ei tahdo isän kieltävän häntä viettämästä aikaa koulukiusaajan kanssa ja Finnin sanovan, että se voi olla ansa, että ei Karofsky voi pitää hänestä oikeasti.
”Rachel taitaa olla tuolla – ” Kurt sanoo ja ennen kuin hän ehtii lopettamaan lauseensa Finn on jo äännähtänyt hätääntyneenä ja sukeltanut ihmisvilinään etsimään Rachelia.
Kurt katsoo päinvastaiseen suuntaan käytävällä, mutta Karofsky on jo ehtinyt kadota jonnekin. Hän huokaisee ja kääntyy katsomaan Finniä, joka pitelee Rachelia sylissään, mutta ei näytä iloiselta. Hän huokaisee uudestaan ja kävelee Finnin ja Rachelin luokse, vaikka ei tahtoisi. Finnillä ja Rachelilla on aina menossa jonkinlainen parisuhderiita.
Sen siitä saa, kun rakastaa draamakuningatarta, Kurt on sanonut Finnille tämän valittaessa hänelle Rachelin olevan taas suuttunut jostakin ja ettei tiennyt, mistä hänen sillä kertaa olisi pitänyt pyytää anteeksi, mutta Finn on vastannut vain:
Niin, te olette kyllä molemmat varsinaisia draamakuningattaria, ja jatkanut seurustelua Rachelin kanssa.
Kun Finn näkee Kurtin tulevan heidän luokseen, tämä irrottaa käsivartensa Rachelin ympäriltä ja hymyilee hänelle melkein anteeksipyytävästi. Kurt ei tiedä, sattuuko se häneen vielä enemmän kuin se, kun Finnin käsivarret ovat tiukasti Rachelin vyötäröllä ja sormet silittävät tämän tummia hiuksia. Hänestä tuntuu pahalta nähdä Finnin olevan onnellinen Rachelin kanssa, koska hän tahtoisi olla se, joka tekee Finnin iloiseksi, mutta sellaiset ajatukset saavat hänet vain vihaamaan itseään. Hän on Finnille pelkkä pikkuveli, ja Finn rakastaa Rachelia, eikä hänellä ole lupa toivoa, että roolienjaossa osat olisi jaettu toisin, ja Finn rakastaisikin häntä.
Rachel on saanut Finnin, ja Kurt Karofskyn, joka on kaikkea sitä mitä Finn ei ole, mutta josta hän pitää siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi. Hän on rakastanut Finniä niin kauan, että ehkä hän on saanut tarpeekseen tämän tyhmyydestä. Ehkä hän rakastuisi Karofskyssa tämän ilkeyteen tai johonkin muuhun yhtä miellyttävään luonteenpiirteeseen.
Olihan tyhmyyskin aika hyvä valinta, hän ajattelee sarkastisesti, ja nykii laukkunsa olkahihnaa ylöspäin olkapäällään.
” – ja herra Schue sanoi etten minä ehkä saakaan sooloa, ja minä sanoin että miksi en saisi, koska olenhan minä meistä paras laulaja – hei, Kurt!” Rachel sanoo hymyillen Kurtille pikaisesti.
”Hei, Rachel”, Kurt vastaa.
” – ja herra Schue sanoi että minun pitäisi antaa mahdollisuus myös muille, ja minä sanoin että eikö tässä kuitenkin ole kyse voittamisesta, sillä mehän tahdomme päästä New Yorkiin vai mitä?”
”Niin”, Finn vastaa, ja Rachelin kasvot sädehtivät.
”Tietysti”, Kurt sanoo, ja Rachel hymyilee hänelle uudestaan. ”Kuulkaa, meidän pitäisi olla jo tunnilla – ”
Kurt istuu kentän laidalla ja katselee jalkapallojoukkueen harjoituksia. Hänellä on matematiikankirja levällään polvillaan, mutta hän keskittyy peliin, jota pelataan kirkkaanvihreällä tekonurmikolla. Hän on oppinut kahden vuoden aikana paljon jalkapallosta, ensin Finniltä ja sitten Karofskylta. Jalkapallo kuuluu helppoihin puheenaiheisiin. Sellaisiin, joista he voivat keskustella ilman, että keskustelu muuttuu kiusaantuneeksi. Kurt on oppinut pelin säännöt ja tunnistamaan pelaajat, mutta vieläkään hän ei voi sanoa varsinaisesti pitävänsä jalkapallosta. Hän ei pitänyt siitä erityisemmin edes silloin, kun pelasi itse joukkueessa. Sekin oli vain isän takia. Ja Finnin.
Kurt on kyllästynyt tekemään asioita vain siksi, että ne liittyvät jollakin tavalla Finniin. Hän on kyllästynyt olemaan rakastunut saamatta koskaan sellaista vastarakkautta kuin tahtoisi saada. Hänen on pitänyt myöntää itselleen, että Finn on kykenemätön rakastamaan häntä niin kuin rakasti Quinnia ja rakastaa Rachelia. Silti hän on toivonut joka päivä jo melkein kaksi vuotta, että Finn rakastuisikin häneen. Mutta Finn ei ole tehnyt niin, eikä koskaan tee. Hän on kyllästynyt tekemään asioita Finnin takia. Hän on kyllästynyt olemaan huomionhakuinen homo-Hummel, joka on ihastunut pelinrakentajaan ja käy katsomassa jalkapallojoukkueen harjoituksia vain sen takia.
Tänään hän istuu katsomossa siksi, että Karofsky on pyytänyt häntä.
Ajatus siitä, että hän toistaisi samat virheet, jotka on tehnyt Finnin kanssa myös Karofskyn kohdalla pelottaa Kurtia, mutta siinä hän yhtä kaikki istuu seuraamassa harjoituksia niin kuin usein aikaisemminkin ja yrittämässä uskotella itselleen, ettei aio tehdä mitään typerää. Esimerkiksi rakastua David Karofskyyn. Sellaista mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa. Hän on Karofskyn kanssa vain siksi, että –
Hän ei tiedä itsekään miksi. Ehkä hän masokisti. Ehkä Finn on tehnyt hänestä masokistin.
Joukkueen harjoitusten loppuessa Kurt työntää matematiikankirjan takaisin laukkuunsa ja kävelee alas kentälle laukku selkäänsä vasten heilahdellen.
”Kurt, odota minua siinä!” Finn huutaa hölkätessään Kurtin ohi pukuhuoneen ovelle muun joukkueen mukana. Osa muista pelaajista nauraa äänekkäästi. Kurt nyökkää. Hän odottaisi, mutta ei Finniä, vaan Karofskya. Hän miettii, kuinka kovaa muut pelaajat sille nauraisivat.
Karofsky hidastelee Kurtin kohdalla ottaen muutaman juoksuaskelen paikoillaan ja sanoo: ”Tulen vasta hänen jälkeensä, mennään jonnekin kahdestaan – ”
”Karofsky, pukuhuoneeseen!” Beiste huutaa kentältä ja puhaltaa pilliinsä. Karofsky nopeuttaa askeleitaan ja juoksee muun joukkueen kiinni.
”Joo”, Kurt sanoo itsekseen Karofskyn mentyä ja puristaa sormillaan laukkunsa olkahihnaa, ”mennään vaan.”
Ja he menevätkin heti kun Kurt on valehdellut Finnille unohtaneensa matematiikankirjansa koululle ja sanonut hakevansa sen ja tulevansa sitten kotiin. Kun Finn on lampsinut kentän poikki ja vilkuttanut hänelle iloisesti sen toiselta reunalta, ja hän on vilkuttanut takaisin. Silloin Karofsky tulee hänen luokseen ja tönäisee häntä saaden muut joukkuelaiset nauramaan. He näkevät tilanteen niin kuin heidän pitääkin se nähdä ja heidät kiusattuna ja kiusaajana. Muun joukkueen lähtiessä edelleen naureskellen pois kentältä Karofsky lakkaa irvistelemästä ja hymyilee Kurtille. Kurt hymyilee takaisin helpottuneena siitä, ettei kukaan ole huomannut mitään.
Eihän hänkään tahdo kenenkään tietävän
heistä. Siitä, että heistä on tullut
he, vaikka heidän ei olisi pitänyt olla mitään.
He lähtevät kävelemään pois kentältä ja Karofsky kertoo Finnin huutaneen tälle pukuhuoneessa ja syyttäneen tätä siitä, että Kurtista on tullut entistäkin kummallisempi ja sulkeutuneempi. Kurt sanoo, ettei Karofskyn pitäisi välittää siitä, mitä Finn sanoo, mutta Karofsky vastaakin yllättäen, että onhan se hänen vikansa. Kurtista
on tullut kummallisempi ja sulkeutuneempi hänen takiaan. Kurt koskettaa nopeasti Karofskyn kämmenselkää, mutta ei ota tätä kädestä, sillä kuka tahansa saattaisi nähdä. Joku koulusta, joku ohi ajavasta autosta, hänen isänsä, Karfoskyn isä, Finn. Hän sanoo, että ei se haittaa, vaikka se haittaa, ja Karfosky näyttää iloisemmalta kuin hetkeä aikaisemmin.
He puhuvat kaikenlaisista asioista, ja Kurt on yllättynyt siitä, että Karofskya kiinnostavat hänen mielipiteensä ja ajatuksensa – kaikesta. Yhtä kauan kuin on ollut ihastunut Finniin, Kurt on luullut, että Karofsky on typerä ja aggressiivinen tyhjäpää, joka ei tunnistaisi älykästä keskustelua, vaikka hän heittäisi sen päin tämän kasvoja niin kuin jäähilejuoman. Karofsky tahtoo puhua hänen isänsä autonkorjaamosta ja pyytää anteeksi pilapuheluita, joita on soitellut sinne edellisenä vuonna. Kurt sanoo, ettei niillä enää ole mitään merkitystä, mutta Karofsky toistelee anteeksipyyntöjään kunnes hän hipaisee tämän kämmenselkää uudestaan. Karofsky koukistaa sormiaan ja kietoo ne hetkeksi hänen sormiensa lomaan.
Mutta vain hetkeksi, ettei kukaan vain huomaa. Niin pieneksi hetkeksi, että kaikki muut, paitsi Kurt luulevat sitä vahingoksi. Kurt tietää kuitenkin Karofskyn tehneen sen tarkoituksella.
”Tiedätkö, jos ne puhelinsoitot todella vaivaavat sinua noin paljon, sinun pitäisi pyytää anteeksi isältä”, Kurt sanoo heidän ylittäessään suojatien, joka on valkoisia raitoja mustassa asvaltissa. Kun Kurt oli pieni, hän ei tehnyt niin kuin muut lapset ja astunut pelkästään suojatien valkoisille raidoille. Nyt kun hän on vanhempi, hän tahtoisi tehdä niin, mutta siitä on tullut yksi niistä asioita, jotka ovat liian lapsellisia.
”En minä voi”, Karofsky vastaa ja potkaisee autotiellä lojuvaa cocacolatölkkiä. Kuuluu metallinen helähdys, ja tölkki kierii keskelle autotietä kimmottuaan takaisin jalkakäytävän reunasta.
”Miksi et?” Kurt kysyy, ja auto ajaa cocacolatölkin päälle. Kut kääntyy katsomaan litistynyttä tölkkiä, mutta Karofsky tuijottaa lenkkitossujensa kärkiä vaitonaisena. ”David?” Kurt kutsuu Karofskya etunimellä kuin olisi tehnyt niin aina. Se on yksi niistä asioista, jotka kuuluvat nyt vain hänelle.
”Sinä tiedät, etten minä pysty”, Karofsky sanoo, vilkaisee Kurtia nopeasti ja kääntää katseensa hänen katsoessaan takaisin.
”Pyysithän sinä minultakin”, Kurt huomauttaa.
”Sinun isäsi on eri asia”, Karofsky sanoo.
”Eipäs ole”, Kurt sanoo, vaikka tietääkin isä olevan. Eri asia kuin hän, vaikka heidän nimensäkin kuulostavat melkein samalta, Kurt ja Burt.
”Se vihaa minua”, Karofsky sanoo, mutta ei vihaisesti vaan surullisesti. Kurt on luullut ennen, ettei Karofsky osaa olla mitään muuta kuin vihainen ja väkivaltainen, mutta nyt hän tietää tämän olevan vihainen ja väkivaltainen siksi, että on ahdistunut ja masentunut samoista syistä kuin hänkin on – on ollut – tämän kiusatessa häntä. Karofsky on tahtonut, että jostakin toisesta tuntuisi pahemmalta kuin tästä itsestään. Siksi tämä on kiusannut häntä määrätietoisesti ja pahoittanut hänen mielensä, yrittänyt tehdä hänetä yhtä itsetuhoisen kuin on itse.
”Eikä vihaa”, Kurt sanoo, vaikka tietääkin isän vihaavan. Isä vihaa kaikkia kiusaajia, kaikkia, jotka kiusaavat häntä. Mutta Karofsky ei kiusaa enää, paitsi silloin kun joku näkee heidät yhdessä koulun käytävällä tai keskustelemassa ruokalassa.
”Sinäkin vihasit”, Karofsky sanoo syyttävästi.
”Niin”, Kurt vastaa, vaikka tahtoisi huutaa:
Tietysti minä vihasin sinua, mitä minun olisi pitänyt tehdä, rakastaa sinua niin kuin sinä rakastit minua, rakastit niin paljon, että tahdoit minun itkevän tyttöjen vessassa pestessäni milloin minkäkin väristä jäähilejuomaa kasvoiltani, vaatteista ja koululaukusta? Hän oli vihannut Karofskya enemmän kuin ketään muuta. Enemmän kuin itseään, vaikka tämä oli saanut hänet vihaamaan itseäänkin.
”Vihaatko minua vieläkin?” Karofsky kysyy, mutta ei syyttävästi vaan peloissaan. Karofsky pelkää Kurtin vastaavan vihaavansa. Silloin Karfoskyn maailmalta putoaisi pohja, sillä Kurt tietäisi tämän suurimman salaisuuden ja levittelisi sen kaikkien näkyville. Kostaisi sen kaiken: jäähilejuomat, ne kerrat, jotka hänet on heitetty roskalaatikkoon, tönimisen. Ja sanat, jotka ovat satuttaneen kaikista eniten.
”En, miksi vihaisin?” Kurt sanoo ja ottaa nopeasti Karofskya kädestä, puristaa sitä ja päästää sitten vielä nopeammin irti.
”Ajattelin vain – Kurt, älä koskaan enää vihaa minua, lupaatko?” Karofsky sanoo ja tarttuu hänen käteensä niin tiukasti, että se sattuu. He pysähtyvät keskellä jalkakäytävää, eikä Karofsky katsele ympärilleen vaan Kurtia, ja vaikka jalkakäytävä onkin autio, Kurt tietää silti, mitä se merkitsee Karofskylle. ”Lupaathan, Kurt?”
”Minä lupaan”, Kurt sanoo ja hymyilee varovaisesti. Hän odottaa suudelmaa, mutta Karofsky päästää irti hänen kädestään ja lähtee kävelemään eteenpäin. Hän seisoo hetken paikoillaan typertyneenä, mutta juoksee sitten Karofskyn perään ja ajattelee olleensa typerä.
Kello on jo puoli yhdeksän Karofskyn saattaessa Kurtin kotiin. Kurt halaa Karofskya nopeasti pihavalojen keltaisten valokeilojen ulottumissa, ja Karofsky suutelee häntä yhtä rajusti kuin yleensä. Niin rajusti, että hänen huulensa tuntuvat kipeiltä ja turvonneilta hänen juostessaan ovelle ja penkoessa avaimia koululaukustaan. Hän nuolaisee huuliaan varovasti avatessaan oven ja astuessaan sisään pieneen eteiseen, joka on täynnä hänen kenkiään. Suurin osa niistä on hänen huoneessaan siististi laatikoissaan, jotka on pinottu vaatekaapin lattialle, mutta ne, joita hän käyttää eniten koulussa, ovat rivissä eteisessä.
Televisio on niin kovalla, että Kurt kuulee sen äänen eteiseen saakka. Isä katsoo baseballia tai jalkapalloa. Kurt menee olohuoneeseen, jossa Burt ja Carole istuvat vierekkäin sohvalla ja keskustelevat television välkyttäessä seinille ja kattoon kirkkaita valoneliöitä, jotka venyvät reunoistaan ja osuvat toisiinsa valaisten koko huoneen ja hänen vanhempiensa kasvot. Burtin käsi on Carolen hartioilla, ja Carole nojaa Burtin olkapäähän. Kurtiin sattuu nähdä heidät niin onnellisina. Hän on yhtä aikaa iloinen isän puolesta ja samalla niin kateellinen, että on vihainen itselleen.
Kurt nousee kaksi porrasta yläkertaan ja huikkaa: ”Tulin kotiin!”
”Jääkaapissa on ruokaa jos haluat”, Carole huikkaa takaisin. Televisio huutaa, ja Kurt ajattelee:
et sinä ole minun äitini, lakkaa käyttäytymästä niin kuin olisit, ja katuu sitä heti. Carolea lähemmäs äitiä hän ei voi päästä, tietysti Carolella on lupa käyttäytyä niin kuin olisi hänen äitinsä.
”Ei ole nälkä”, Kurt vastaa ja juoksee loput portaat ja omaan huoneeseensa. Hän heittää koululaukkunsa kirjoituspöydän eteen lattialle ja riisuu kenkänsä ja sukkansa. Kokolattiamatto tuntuu pehmeältä hänen varpaidensa alla ja hän sulkee silmänsä ajatellen vain maton kutitusta jalkapohjissaan.
”Missä sinä olet ollut koko päivän?”
Kurt hätkähtää ja räväyttää silmänsä auki. Hän kääntyy ympäri ja katsoo syyttävästi Finniä, joka istuu hänen sängyllään käsivarret polviensa ympärillä niin kuin hänelläkin on niin usein tapana istua. Siinä asennossa Finn näyttää omituisen pieneltä, ja Kurtia alkaa naurattaa. Hän istuu Finnin viereen sängyllä jalat levällään niin kuin Finn tavallisesti istuu. Finnkin ymmärtää tilanteen koomisuuden ja naurahtaa ääneen. He istuvat vierekkäin Kurtin sängyllä ja nauravat. He eivät ole tehneet niin pitkään aikaan, ja hetken Kurt on iloinen, kunnes Finn pilaa kaiken sanomalla:
”Oikeasti, missä sinä olet ollut koko päivän? Sinä vain katosit hakemaan matikankirjaasi treenien jälkeen, etkä tullut kotiin, vaikka minä tein sinullekin voileivän ja odotin, että tulet auttamaan minua tekemään ne laskut joissa on enemmän kirjaimia kuin numeroita.”
”Luulin, että olisit tänään Rachelin kanssa”, Kurt valehtelee nopeasti ja vetää polvensa rintaansa vasten ja kietoo kätensä niiden ympärille. Finn istuu taas niin kuin yleensä, jalat suorina edessään, leveässä haara-asennossa ja kädet lojuen sylissään toimettomina.
”Rachel harjoittelee sooloaan ja minä sanoin, että minulla on muuta tekemistä koska en jaksanut viettää taas yhtä iltapäivää kuuntelemalla samaa kertosäettä niin kauan että osaan sen sanat ulkoa.”
”Minä luulin, että pidät sellaisesta.”
”Minusta olisi kivempaa joskus
puhuakin Rachelin kanssa.”
”Minusta ei”, Kurt sanoo hymyillen ja Finn ymmärtää nauraa. Finn heittää Kurtia tyynyllä ja he nauravat taas. Finn kutittaa Kurtia kyljistä ja saa hänet kiemurtelemaan ja nauramaan yhtä aikaa. He käytäytyvät niin kuin olisivat olleet veljiä aina, ja Kurtiin sattuu vielä kipeämmin kuin hänen katsellessaan isäänsä ja Carolea.
”Jos katsotaan niitä tehtäviä huomenna?” Kurt ehdottaa, kun he ovat lakanneet nauramasta.
”Joo.”
Finnin lähdettyä Kurt tekee läksynsä, päättää käydä suihkussa vasta aamulla, riisuuntuu ja pukeutuu huolellisesti siniseen flanellipyjamaansa. Ennen nukkumaamenoa hän lähettää tekstiviestin Karofskylle.
Huominen ei sovikaan, anteeksi.Karofsky vastaa melkein heti.
Miksei?Lupasin auttaa Finniä matikassa, Kurt näpyttelee ja painaa 'lähetä'.
Karofskyn vastaus tulee Kurtin kammatessa hiuksiaan.
Olet minun kanssani sitten ylihuomenna.Kurt vastaa:
okei, sammuttaa valot, ryömii peiton alle ja nukahtaa.
