Disclaimer: Kaikesta kiitos Rowlingille!
Kirjoittaja: sprig
Ikäraja: S
Paritus: Aina niin ihana Harry/Draco!
Genre: Sellainen haikeanpuoleinen romance + aluksi myös vähän humor.
A/N: Hmm, tämä 743-sanainen ficinpätkä vaati useamman tunnin mietiskelyn ja kirjoittamisen ja se jos mikä todistaa minun olevan maailman hitain kirjoittaja.
Jos canonissa pysytään, niin Harryhan ei tiedä, miltä Malfoyn kartano näyttää, koska edellisellä visiitillä Harrylla ei ollut silmälaseja ja poikaparan naamakin oli hitusen turvoksissa. Osallistuu FF10:een sanalla 06. Muukalaiset.
* * *
Kartano näytti kasvaneen kuin itsestään sumuiselle nummimaalle. Se ei ollut ollenkaan sellainen, kuin Harry oli kuvitellut – pramea kuin rikkaiden amerikkalaisten jästien talot. Silti talosta näki varsin selvästi, että sen asukkailla ei ollut pulaa käteisvaroista. Pihalla käyskenteli arvokkaan näköisiä riikinkukkoja, joista yksi oli valkea. Itse talossa oli monta tornia ja sisäänkäyntiä. Katolta kurkistelivat hauskat pienet kattoikkunat ja yläkerrassa näytti olevan useampi parveke. Köynnöskasvit kiemurtelivat pitkin julkisivua kuin laiskat käärmeet. Loistokkuuden yllä leijui kuitenkin hylätyn talon henki.
”No, mitäs pidät?” Draco kysyi ja tuijotteli mietteliäästi lapsuudenkotiaan.
”Se on kivemman näköinen kun osasin arvella”, Harry vastasi ja oli ihan tyytyväinen voidessaan olla rehellinen, koska sitten he eivät ehkä joutuisi hankaliin tilanteisiin.
”Minusta se ei ole kivan näköinen ollenkaan”, Draco totesi ykskantaan. ”Mennään sisälle.”
He kävelivät pitkin värillisellä soralla päällystettyä pihapolkua, jota ylikasvanut nurmikko reunusti. Draco tarttui hiukan haparoivasti Harryn käteen. Harry kääntyi katsomaan toista kummissaan ennen kuin ehti estää itseään.
”Siitäs saivat... ” Draco mutisi. ”Haistakoot isoäidit ja sedät lohikäärmeenlannan.”
Harrya hymyilytti.
Pääovella Draco tarttui käärmeenmuotoiseen kolkuttimeen. ”Draco Malfoy, ainoa jäljellä oleva Malfoy ja kartanon isäntä käskee päästää itsensä – ja – poikaystävänsä Harry Potterin, Pimeyden lordin kukistajan sisälle”, hän julisti sangen mahtipontisesti. Harry puri huultaan, ettei nauraisi.
”Assstu sssisssääään, sssenkin ssssaasssstainen hhhomppeli...” käärmekolkutin sihisi. ”Esssi-isssiesi asssumusssta sssaassssssstuttamaan...”
”Kiitos!” Draco kajautti ja paiskasi kolkuttimen kovaa ja kipeästi päin tammista ulko-ovea. He astuivat sisään pimeään eteishalliin käärmeen sihistessä itsekseen vihaisesti.
Siellä oli hämärää ja aika pölyistä. Seinillä maalaukset heräilivät ja jupisivat kummissaan. Draco johdatti Harryn päättäväisesti vasemmalle kohti marmorista portaikkoa. Porraskaiteen pää oli samantyylinen käärme kuin kolkutinkin.
”Mikä niissä käärmeissä näin hienoa on?” Harry tuumasi.
”Minä veikkaan, että Freudilla olisi sananen sanottavana suvustani”, Draco totesi ja kääntyi portaiden yläpäässä oikealle. ”Mennään minun huoneeseeni, tai siis entiseen huoneeseeni.”
Harrya hiukan jännitti nähdä Dracon huone.
Se oli yllättävän tavallinen ja siellä oli paljon kirjoja tummissa puisissa hyllyissä ja tummansiniset verhot. Sänky oli tavallista leveämpi ja sen päiväpeite oli pölyinen. Ikkunasta aukesi näkymä syksyiseen puutarhaan, joka alkoi hoitamattomana olla villin ja salaperäisen näköinen. Säännölliset nurmikentät ja leikatut pensaat olivat rikkoneet rajansa ja kasvoivat nyt niin kuin niiden pitikin – kohti taivasta ja valoa ja sinnepäin, missä on eniten tilaa.
Harry katseli Dracoa ja mietti, että tavallaan poikakin – mieskin – ihminenkin – teki samoin. Sen talon vaatekaapeista ei takuulla löytynyt kuluneita farkkuja eikä vihreä-ruskearaidallisia villapaitoja, puhumattakaan jästien bändipaidoista. Dracon tukka oli pidempi kuin kouluaikoina ja takaa sekaisin ja kasvoilla oli mietteliäs ilme, mutta silmät olivat vieläkin poissa ja pelokkaat.
”Sinä ajattelet minua”, Draco sanoi.
”Mitä muutakaan minä täällä ajattelisin.”
”Hyvä. Sitten jos joskus lakkaat ajattelemasta minua, tuon sinut tänne ja kaikki on taas niin kuin haluankin.”
Se oli juuri sellainen dracomainen siirappisuus, joka alkoi oikein mutta olikin vähän syrjällään, kuten Dracon mieli, sielu ja sydänkin. Draco kääntyi katsomaan Harrya silmiin. Ilta kului ja varjot hiipivät heidän ympärilleen. Hiljaisuus odotti seuraavia sanoja sanottaviksi ja tekoja tehtäviksi.
Draco tarttui Harrya kädestä ja työnsi hänet istumaan sängylle. ”Tiedätkö, mistä joskus haaveilin?” hän kysyi, ja he kummatkin tiesivät vastauksen.
Tästä. Draco haroi hetken hermostuneesti vaaleaa tukkaansa ja kumartui suutelemaan Harrya kevyesti.
Toisin kuin ehkä voisi kuvitella, he eivät olleet tehneet
sellaisia asioita erityisen paljon. Toisin kuin ehkä voisi kuvitella kahdeksantoistavuotiaista pojista. Ei sillä etteivätkö he olisi pitäneet toisistaan – he pitivät toisistaan joka mielessä niin kuin toisesta puolestaan pitää – joskus sitä vihaa, mutta ei siitä koskaan voisi luopua, koska ilman sitä ei ole mitään. Draco tiesi olevansa jo liian syvällä noustakseen pintaan ja hänelle oli vaikeaa, aivan liian hankalaa olla lähellä, koska hän pelkäsi joutuvansa kauemmas.
Ristiriita menneisyyden ja nykyisyyden kohdatessa sai kaiken tuntumaan hänestä niin epätodelliselta, että hän ei hämmentynyt, vaikka Harry veti hänet kanssaan makaamaan pölyiselle päiväpeitolle. Toisen kevyt käsivarsi oli varovasti hänen ympärillään eikä se oikeastaan tuntunut vankilalta. Draco kääntyi kyljelleen ja suuteli Harrya – omistavasti, hellänrajusti, tosissaan. Harry vastasi suudelmaan ehkä hiukan kömpelösti, mutta silti aivan yhtä tosissaan.
Vartalon rajat ja ääriviivat piirtyivät mieleen rakkaimpien muistojen seuraan. Varjot viipyilivät nurkissa yhä mustempina ja Dracosta tuntui, että ne olivat samat varjot joita hän oli lapsena pelännyt öisin. ”Vie minut pois täältä”, hän kuiskasi Harrylle.
”Minä vien”, Harry lupasi ja Draco tunsi hengityksen niskassaan.
He vaelsivat käsi kädessä läpi pimeän talon ja aavemaisten kuiskausten, jotka ehkä olivat vihamielisiä mutta eivät mahtaneet heille mitään. Ulkona Harry kääntyi ja laittoi oven perässään kiinni.
”Nyt sinä olet minun. Et heidän”, hän murahti ja katsahti suljettua ovea.
”Minä en ole sinun. Minä en ole kenenkään”, Draco sanoi.
Ja he palasivat samaan tietä, mitä olivat tulleetkin. Jostain muualta, uudesta kaupungista, jossa menneisyyden varjot muisti vain unissa ja jossa unelmat eivät enää odottaneet vaan niitä elettiin todeksi.