LotR: Namárië | Frodo/Sam | S

[Katarine]

Title: Namárië
Author: Katarine
Rating: S
Pairing: Frodo/Sam
Genre: Romance/Angst
Fandom: Taru Sormusten Herrasta
Warnings: Slashia luvassa...
Disclaimer: Hahmot ja tapahtumapaikat kuuluvat Tolkienille, kaikki kunnia siis hänelle. En saa tämän kirjoittamisesta minkäänlaista rahallista korvausta.
Summary: En ollut vieläkään varma, oliko se sen arvoista. En ollut varma, oliko kannattavaa jättää kaikki mitä rakastin, sen vuoksi, että voisin parantua haavoistani.
A/N: Kirjoitin LotR-oneshotin, jossa ei jälleen kerran ole mitään järkeä. En osaa sanoa, laitoinko kenties tuon ikärajan liian ylös  vai kenties liian alas... Ei tuossa otsikossakaan ole mitään järkeä  Pitäisi varmaan lopettaa tämä fanfictionin kirjoittaminen, kun olen tässä niin surkea    *vääh* no ei siitä sen enempää... kirjoitin siis tämän Frodon näkökulmasta, ja nuo kursiivilla tehdyt pätkät ovat Frodon muistoja.


”Sam…” kuiskasin käheällä äänellä. Hän kääntyi minun puoleeni, ja sulki käteni omien kämmeniensä väliin.
”Minä olen tässä. Mikä hätänä, Frodo-herra?”
Minä voihkaisin hiljaa, ja Sam silitti lohduttavasti hiuksiani. Hän yritti tavoittaa harhailevaa katsettani, ja minä olisin niin tahtonut katsoa hänen ruskeisiin silmiinsä. Mutta en pystynyt. Näin kaikenaikaa silmissäni tulisen pyörän. Minun ja sen välissä oleva verho oli käynyt ohueksi, todella ohueksi.
”Minun on jano.” ynisin hiljaa. Sam näytti erittäin vaivautuneelta.
”Voi Frodo-herra… Minä niin mielelläni antaisin teille vettä, antaisin teidän juoda vaikka koko leilini tyhjäksi. Mutta sitten paluumatkalle ei jäisi yhtään.”
”Sam-rakas… Uskotko sinä tosiaan edelleen, että me vielä palaamme?” kysyin hiljaisella, lähes kuulumattomalla äänellä. Sam pudisteli onnettomana päätään.
”En. Minä olen vain yrittänyt olla ajattelematta sitä asiaa. Tiedättehän, se on tuntunut niin kaukaiselta, että minusta olisi ollut hölmöä murehtia siitä.”
”Minä ymmärrän. Ja miksi sitä pitäisi murehtia nytkään? Loppu koittaa vasta huomenna. Meidän pitäisi murehtia lähinnä siitä, miten pääsemme Tuomiorotkolle. Minä olen aivan lopussa, Sam. Minä tuskin jaksan puhua, ja joka ikinen askel jonka kävelen on puhdasta tuskaa.”
Samin silmät täyttyivät kyynelistä.
”Frodo-herra…” hän vaikeroi.
”Sam… Minä haluan tehdä erään asian. Jos me kuolemme huomenna, minä en saa enää tilaisuutta tehdä sitä. Tahdon suudella sinua.”
Samin ilme oli yllättynyt, mutta se vaihtui pian surulliseen hymyyn. Hän silitti hellästi poskeani, ja painoi huulensa omilleni. Lyhyeksi hetkeksi minä unohdin kaiken kamalan. Unohdin olevani janoinen ja väsynyt, ja että tulisin kuolemaan. Sitä ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Heti suudelman loputtua kipu ja väsymys palasivat vartalooni.
”Minä rakastan teitä, Frodo-herra.” Sam kuiskasi. Minä suljin silmäni, ja puristin heikosti hänen kättään. En jaksanut enää sanoa mitään.

Emme me kuolleet silloin. Me pelastuimme, kiitos Gandalfin. Minä kuitenkin tiesin, etten enää koskaan palaisi ennalleni.

”Frodo-herra, minä olen miettinyt…”
”Mitä?”
Kaksi viikkoa siitä, kun me olimme pelastuneet keskeltä tuhoa. Olimme Minas Tirithissä. Varjojen väistyttyä kaupungin yltä, sen valkoiset tornit hohtivat auringon valossa.
”Olen miettinyt... Että mitä me teemme palattuamme Kontuun? Minä rakastan teitä edelleen, Frodo-herra. Ajattelin, että mitä jos muuttaisin Repunpäähän asumaan?”
Huokaisin syvään, ja laskin käteni Samin olalle.
”Minusta tuntuu, että se ei ole järkevää. Minäkin rakastan sinua, Sam, ja toivoisin toki, että voisimme elää onnellisina elämämme loppuun asti. Mutta minä en ole enää sama, kuin ennen. En tahdo, että sinä olet onneton takiani. Nai Ruusa. Sinä pidät hänestä, ja hänen kanssaan sinä voit elää onnellisen elämän.”
Sam tuijotti minua järkyttyneenä ja surullisena.
”Mutta…mutta...Frodo-herra!” hän huudahti onnettomana. ”Toki minä pidän Ruusasta, mutta en samalla tavalla, kuin teistä. Minä luulin… minä luulin, että nyt kun se on ohi, me voisimme viimein olla rauhassa, ja nauttia elämästämme.”
”Niin minäkin luulin. Mutta nyt ymmärrän paremmin. Ja sinäkin ymmärrät vielä jonakin päivänä, Sam-rakas.”
Sam näytti kertakaikkisen surkealta. Hän tarttui käteeni, ja suuteli sitä. Tunsin, miten hänen kyyneleensä tipahtelivat kämmenelleni.
”Älä itke, Sam. Ei tämä ole viimeinen kerta, kun me keskustelemme.” totesin lohduttavasti. Sam veti syvään henkeä, ja nosti katseensa silmiini.
”Teillä on kauniit silmät, Frodo-herra.” hän yllättäen totesi. ”Ne ovat niin siniset. Kuin katselisi veden pintaa.”
Minä naurahdin, ja kiedoin käteni Samin ympärille. Kukaan ei nähnyt, kun me suutelimme siinä, sinisen taivaan alla.

Minä en kertonut silloin Samille. Ei hänen tarvinnut vielä sitä tietää. Se olisi saanut hänet täydellisesti tolaltaan. Minä tiesin, että joutuisin luopumaan hänestä. Se koski. Mutta minä yritin olla ajattelematta sitä. Yritin nauttia siitä jäljellä olevasta ajasta, jonka sain viettää hänen kanssaan.

6. päivä lokakuuta. Oli kulunut tasan vuosi siitä, mitä tapahtui Viimapäällä. Me olimme matkalla kohti Kontua. Minä pysyin hädin tuskin hevosen selässä. En nähnyt kunnolla matkaseuruettani, ja olkapäätäni vihloi kylmä kipu. Sam vilkuili minua jatkuvasti, ja oli sen takia muutamaan otteeseen vähällä pudota hevosen selästä.
”Mikä teillä on, Frodo-herra?” hän kysyi jossakin vaiheessa päivää.
”Minun olkapäätäni särkee… Tunnen hänen teränsä. Se haava ei ole vieläkään parantunut.” kuiskasin heikolla äänellä. Sam huokaisi syvään.
”Olen pahoillani, Frodo-herra. Minä pyydän Merriä ja Pippiniä hidastamaan hiukan vauhtia.” hän sanoi.
Päivä kului tuskallisen hitaasti, mutta lopulta aurinko laski mailleen, ja ilta koitti. Oloni ei kuitenkaan helpottunut lainkaan. Se päinvastoin paheni. Kun me saavuimme Viimapään luo, tuska yltyi miltei yhtä pahaksi, kuin sinä iltana vuosi sitten. Minä vedin hupun päähäni, ja ratsastin kukkulan ohi niin nopeasti kuin pystyin. Kukaan ei kysynyt minulta syytä. He ymmärsivät kyllä, mikä minua vaivasi. Tunsin oloni katkeraksi. Miksi se kaikki oli tapahtunut juuri minulle?

Olin seuraavana päivänä taas oma itseni. Minä juttelin Samin kanssa täysin normaalisti, ja nauroin, kun hän sanoi jotakin huvittavaa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö edellinen päivä olisi jäänyt vaivaamaan minua. Viimeistään silloin minä ymmärsin lopullisesti, että en voisi jäädä Kontuun.

Minä istuin työhuoneessani, ja tuijotin punakantista kirjaa. Olin luvannut Bilbolle, että kirjoittaisin siihen kirjaan Pippinin, Merrin, Samin ja minun tarinan. Oli kulununut puolitoista vuotta siitä kun Gandalf lähetti meidät matkaan, ja vuosi siitä, kun olimme saaneet tuhottua Sormuksen. Oli keväinen päivä, ja minä tunsin oloni väsyneeksi. En ollut nukkunut kovin hyvin viime aikoina. Kastoin sulkakynän musteeseen, ja aloin kirjoittamaan. Kerroin siitä, kun me lähdimme vaeltamaan kohti Briitä. Kerroin, miten olimme törmänneet Pippiniin ja Merriin. Kerroin, miltä Aragorn oli ensin vaikuttanut. Sain hammasta purren kirjoitettua muutamalla sanalla sen, miltä oli tuntunut, kun minua oli isketty tikarilla olkaan. Pitemmälle en sinä päivänä päässyt. Sitä paitsi, Merri oli saanut idean, että me voisimme nauttia oluet Vihreässä Lohikäärmeessä. Nousin pöydän äärestä, ja kävelin eteiseen. Sam seisoi ovella odottamassa. Hän vaikutti hiukan hermostuneelta.
”Te olette kalpea, Frodo-herra.” hän totesi hiljaa. Minä yritin hymyillä.
”Niin. Olen ollut huonovointinen viime aikoina, Sam.”
Me kävelimme käsi kädessä Vihreään Lohikäärmeeseen, missä Pippin ja Merri odottelivat jo. Me istuuduimme pöytään, ja minä tarjouduin tarjoamaan oluet. Me emme sanoneet mitään. Tuijotimme vain toisiamme.
”Kippis.” Pippin totesi, katkaisten hiljaisuuden. Me kilautimme tuoppimme yhteen, ja joimme ne kerralla tyhjiksi. Minä vilkaisin Samia. Saatoin päätellä hänen ilmeestään hänen seuraavan liikkeensä. Katsoin, kun hän nousi pöydästä, ja käveli Ruusan luo. Sam polvistui tytön eteen, meidän muiden tuijottaessa häntä hämmästyneinä mutta iloisina. Minä puhkesin nauruun. Loppuen lopuksi olin iloinen Samin puolesta.

Tietenkin olin silloin myös surullinen, sillä olisin toivonut voivani olla Ruusan osassa. Mutta Samin kannalta oli paras, että hän meni naimisiin Ruusan kanssa. Ja myös minunkin kannaltani. Jos olisin päättänyt olla Samin kanssa, en olisi pystynyt ikinä jättämään Kontua. Se olisi tarkoittanut, että en olisi päässyt koskaan tuskistani.

Oli syyskuu. Tarkalleen ottaen 20. päivä syyskuuta. Minä istuin Repunpäässä, työhuoneessani. Olin lukinnut oven, ja sulkenut ikkunaluukut. Edes Sam ei saisi nähdä minua sellaisena. En halunnut kenenkään tietävän sitä, miten paljon Konnusta lähteminen minuun sattuikaan. Olin painanut pääni puiselle kirjoituspöydälle, sen punakantisen kirjan päälle. Olin juuri kirjoittamassa viimeistä lukua minun osuudestani. Siitä ei tullut mitään. Kyyneleet tahrivat jo kirjoittamani tekstin epäselväksi, ja käteni tärisivät itkun voimasta niin, että en pystynyt enää uuttakaan tekstiä kirjoittamaan. Yhtäkkiä kuulin koputusta oveltani.
”Frodo-herra! Frodo-herra! Avatkaa ovi! Minä täällä, Sam!” Sam huhuili oven takaa. Minä pyyhin kyyneleeni hihan suuhun, ja kävelin ovelle. Avasin sen, ja päästin Samin sisälle työhuoneeseeni.
”Frodo-herra… Te näytätte surulliselta. Oletteko te itkeneet? Voitte kertoa minulle, jos haluatte.”
Minun silmäni täyttyivät jälleen kyynelistä, ja halasin Samia lujasti.
”Ei minulla ole mitään hätää. Mutta…sinä ja Ruusa voisitte muuttaa tänne Repunpäähän asumaan. Täällä on varmasti tilaa useammallekin pikkuhobitille.”
Sam hymyili hiukan, mutta pian hänen hymynsä muuttui epäluuloksi.
”Frodo-herra… Ette te sen takia itke. Teitä vaivaa jokin asia. Johtuuko se Bilbosta? Siitä että hän lähtee Satamiin ja vielä edemmäksi? Itkettekö te, koska ette voi enää nähdä häntä?”
Minä olisin halunnut purskahtaa itkuun, ja istua Samin sylissä, ja antaa hänen lohduttaa minua. Olisin tahtonut selittää hänelle, että minä olen lähdössä myös. Olisin halunnut, että hän olisi estänyt minua lähtemästä. Mutta ei. Minun oli pakko koota itseni, ja hymyillä hänelle surullisesti.
”Kyllä. Minä itken sen takia. Tuntuu pahalta jättää joku, joka on ollut minulle niin rakas.” totesin, mutta en suinkaan tarkoittanut Bilboa. Samista minä todellisuudessa puhuin, vaikka hän ei ymmärtänyt sitä. ”Sam… Minä rakastan sinua niin paljon.” jatkoin yhtäkkiä.
Sam silitti hellästi hiuksiani, ja kietoi kätensä olalleni.
”Niin minäkin rakastan teitä, Frodo-herra. Enemmän kuin ketään muuta.”
”Voisitko suudella minua? Tämä on nimittäin viimeinen kerta, kun voit tehdä sen…” pyysin hiljaa.
”Tietenkin voin! Mutta… miksi tämä olisi viimeinen kerta? En minä aio kertoa Ruusalle.”
”Sam-rakas. Kaikki selkenee sinulle vielä.”
Ja niin Sam suuteli minua. Ja minä pidin huolen, ettei se suudelma loppuisi lyhyeen. Se oli minun viimeiseni Keski-Maassa. Koskaan sen jälkeen minä en palannut siihen huoneeseen.

Sam palasi vielä siihen huoneeseen. Lukemattomia kertoja, hänen omien sanojensa mukaan. Hän sanoi viivähtäneensä siellä joka ikinen päivä. Ja minä uskoin häntä.

Syyskuun 22. päivän ilta. Me saavuimme Harmaisiin Satamiin. Minä en enää ollut katkera. Olin surullinen siitä, että joutuisin jättämään kaiken, mitä olin rakastanut. Mutta jonkun täytyy aina uhrautua, että toiset voivat nauttia elämästään. Minä pelkäsin Samin reaktiota. En halunnut hänen katkeroituvan. Me saatoimme Bilbon laivaan. Muut katsoivat hänen peräänsä surullisena, kyyneleet silmissään. Minä en. Seisoin heidän takanaan, ja tuijottelin hiljaa maata.
”Tässä viimein, Meren äärellä, koittaa Saattueemme loppu.” Gandalf totesi. ”En sano, älkää itkekö. Sillä eivät kaikki kyyneleet ole pahasta.”
Sam tosiaan itki. Hänen silmänsä olivat kostuneet kyyneleistä. Silti hän hymyili haikeasti. Minä vaikeroin mielessäni, sillä pian hänen hymynsä vaihtuisi järkytykseen.
”On tullut aika, Frodo.”
Kaikki ystäväni kääntyivät minuun päin hämmentyneinä.
”Mitä hän tarkoittaa?” Sam kysyi kummastuneena.
”Me lähdimme pelastamaan Kontua, Sam. Ja se on pelastettu. Mutta ei minua varten.”
Sam näytti siltä, kuin olisin iskenyt häntä tikarilla rintaan. Siltä hänestä varmaan tuntuikin.
”Te ette tarkoita tuota… Ette te voi lähteä!” hän vaikeroi onnettomalla äänellä. Minä otin esiin sen punakantisen kirjan.
”Viimeiset sivut ovat sinua varten, Sam.” kuiskasin, ja ojensin kirjan hänelle. Kirkkaat kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Minä käännyin Merrin puoleen, ja halasin häntä. Hänen jälkeensä rutistin lujasti Pippiniä. Samille oli pahinta jättää hyvästit. Olisin tahtonut suudella häntä. Mutta hillitsin sen halun, ja tyydyin halaamaan häntä. Pitkään. Hänen kyyneleensä kastelivat kaapuni. Minä silitin hänen selkäänsä lohduttavasti.
”Minä rakastan sinua, Sam. Ja jonakin päivänä sinä voit seurata minua Länteen.” kuiskasin, ja päästin irti Samista. Suutelin vielä kerran hänen kultaisia hiuksiaan, ja katsoin häntä hymyillen surullisesti. Tämän jälkeen kävelin laivaan. En ollut vieläkään varma, oliko se sen arvoista. En ollut varma, oliko kannattavaa jättää kaikki mitä rakastin, sen vuoksi, että voisin parantua haavoistani. Käännyin katsomaan ystäviäni. Viimeisen kerran. Ja minä hymyilin heille. Heilautin vielä kättäni, ja kävelin sitten laivan kokkaan. Katsoin hiukan surumielisenä, kun se irtautui satamasta, ja lähti lipumaan kohti Merta. Aurinko oli juuri laskemassa. Minä tunsin nenässäni merituulen tuoksun. Viimeinkin saisin rauhan.

Samilla kesti jonkin aikaa päästä siitä yli. Muutaman päivän ajan hän vain suri ja suri ja suri. Mutta lopulta hän ymmärsi, miksi minä olin tehnyt sen. Tietenkin se oli hänestä epäreilua. Siitä huolimatta, hän osasi ajatella niitä iloisiakin hetkiä. Jonkin ajan kuluttua lähdöstäni, minä sain kuulla, että hän oli antanut yhdelle lapsistaan nimeksi Frodo.


Lopulta koitti se päivä. Yli 60 vuotta minä olin odottanut. Ja lopulta minä näin, että Mereltä saapui valkopurjeinen laiva. Tiesin katsomattakin, kuka sieltä ryntäsi minua kohti.
”Frodo-herra! Rakas!” Sam huusi, ja suorastaan syöksyi minua päin.
”Sam-kulta…”
”Nyt te ette enää voi jättää minua! Ette enää ikinä.”
”En. En olisi koskaan halunnutkaan. Tule. Kävellään yhdessä.”
Minä johdatin Samin suuren pyökkipuun varjoihin. Sen varjoissa me nukuimme yön. Ja sen yön jälkeen, me emme enää ikinä eronneet toisistamme. Tarinani sai sittenkin onnellisen lopun.


A/N: No niin. Nyt minä painun nurkkaan häpeämään ja itkemään surkeaa kirjoitustaitoani. Hyvästi!    ja oho, nyt hoksasin, että tässä on aika monta asiavirhettä  anteeksi

[Tukintolvana]

Ihanaa kun joku kirjoittaa taas välillä sormusten herrasta   
Paritus oli ihan hyvä (Sam ja Frodo vain yksinkertaisesti kuuluvat yhteen!)
Tarina oli hienosti lomitettu kirjan tapahtumiin, pidin muutenkin ficistä ja kerrontatyylistä. En ole mikään huippu kommentoija, mutta tässä oli minun mielipiteeni   

[Katarine]

Ihanaa kun joku kirjoittaa taas välillä sormusten herrasta   
Paritus oli ihan hyvä (Sam ja Frodo vain yksinkertaisesti kuuluvat yhteen!)
Tarina oli hienosti lomitettu kirjan tapahtumiin, pidin muutenkin ficistä ja kerrontatyylistä. En ole mikään huippu kommentoija, mutta tässä oli minun mielipiteeni   

Voi kiitos  En kuvitellut, että yksikään ihminen(, haltia, hobitti tai kääpiö) voisi pitää tekstistäni  omasta mielestäni olen aina ollut huono kirjoittaja...

[Cuantro]

Taas ihanaa tekstiä sulta Johanna

[Katarine]

Taas ihanaa tekstiä sulta Johanna

*sniish* kiitos ♥

[Dria]

Tykkäsin ficin kerrontatyylistä, vaikka vähän ihmettelin, miksi ensin Frodo kertoo lokakuun kuudennesta ja sitten syyskuusta. Hypättiinkö seuraavaan vuoteen ja mä olin niin pahvi, etten osannut lukea? No, anyway, vaikka itse olisin tykännyt enemmän parituksettomasta, tässä paritus toimi hyvin. Tunteiden paljastaminen varman kuoleman edessä on musta ihan uskottavaa ja ymmärrän, että kun mitään ei ole menetettävänä, voi kokeilla. No, varmaan oli mieluisa ylllätys, että tunteisiin vastattiin.

Ruusan ottaminen mukaan oli kivaa. Pidän enemmän hettipareista ja ehkä Konnussa ei olisi kahden mieshobbitin suhdetta katsottu hyvällä. Ja huolehtihan Frodo Samista omalla tavallaan, koska tiesi, että satuttaisi Samia.

Ei kannata ficcaamista lopettaa, jos tykkäät siitä. Sä osaat kirjoittaa

[Katarine]

Tykkäsin ficin kerrontatyylistä, vaikka vähän ihmettelin, miksi ensin Frodo kertoo lokakuun kuudennesta ja sitten syyskuusta. Hypättiinkö seuraavaan vuoteen ja mä olin niin pahvi, etten osannut lukea? No, anyway, vaikka itse olisin tykännyt enemmän parituksettomasta, tässä paritus toimi hyvin. Tunteiden paljastaminen varman kuoleman edessä on musta ihan uskottavaa ja ymmärrän, että kun mitään ei ole menetettävänä, voi kokeilla. No, varmaan oli mieluisa ylllätys, että tunteisiin vastattiin.

Ruusan ottaminen mukaan oli kivaa. Pidän enemmän hettipareista ja ehkä Konnussa ei olisi kahden mieshobbitin suhdetta katsottu hyvällä. Ja huolehtihan Frodo Samista omalla tavallaan, koska tiesi, että satuttaisi Samia.

Ei kannata ficcaamista lopettaa, jos tykkäät siitä. Sä osaat kirjoittaa

Kiitos, olen todellakin otettu kaikkien palautteesta ♥ ja juu, hyppäsin tosiaan eteenpäin kolmella vuodella... unohdin vaan mainita sen 

[Tonyatown]

Täähän oli tosi hienosti kirjoitettu, ihana ja koskettava. Älä aliarvioi itseäsi - oot tosi hyvä kirjottaja! Jatka vaan. 

[Katarine]

Täähän oli tosi hienosti kirjoitettu, ihana ja koskettava. Älä aliarvioi itseäsi - oot tosi hyvä kirjottaja! Jatka vaan. 

kiitoksia :3

[saimaannorppa]

Tämä oli liian ihana <3 Et ole surkea kirjoittaja, vaan tosi hyvä! Enkä edes usko, että kukaan edes voisi kirjoittaa Frodo/Samia, josta minä en pitäisi! (FRODO/SAM! <3)

Minun piti lainata tähän parhaimmat kohdat, mutta olisin lainannut koko ficcin, joten päätin olla tekemättä sen...  Olen kyllä lukenut tämän aikaisemminkin, mutta kommentointi jotenkin unohtui.

Tämä ficci on niin aidosti kirjoitettu, että minä oikeaa kuninkaan paluuta lukiessa ihmettelen, että miksei se Sam jo tule suutelemaan Frodoa ja tajuan että hups, se olikin tämä ficci jossa niin tapahtui!

”Minusta tuntuu, että se ei ole järkevää. Minäkin rakastan sinua, Sam, ja toivoisin toki, että voisimme elää onnellisina elämämme loppuun asti. Mutta minä en ole enää sama, kuin ennen. En tahdo, että sinä olet onneton takiani. Nai Ruusa. Sinä pidät hänestä, ja hänen kanssaan sinä voit elää onnellisen elämän.”

Iih, minun elämäni pelastus!  Nyt minun ei tarvitse aina angstata sn takia, että Sam meni Ruusan kanssa naimisiin! Voin aina ajatella että kävi noin! <3

Anteeksi tosi epäselvä kommentti! Jos et vielä tajunnut, niin minä pidin tästä ficcistä 

~Saimaannorppa