Nimi: Niin sinulle annetaan
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Simppelisti sokeriromantiikkaa one-shottina.
Ikäraja: K-11
Paritus: Dean Winchester/Castiel
Vastuuvapaus: En omista mitään, leikin muiden leluilla ilman minkään valtakunnan korvausta.
Varoitukset: SPOILAA seitsemättä kautta! Älä lue ellet halua tietää mitään.
A/N: Kertonee paljon obsessoinnista tätä sarjaa kohtaan jos sanon, että suurin osa kohtauksista tuli minulle kirjaimellisesti unessa. Olen selkeästi funtsinut kauden päätöstä ja kahdeksannen kauden mahdollisuuksia liikaa. Eikä ole edes ensimmäinen eikä viimeinen SPN-uni jota hyödynnän. Surullisista on, että vain muutaman kuukauden päästä tästäkin tulee auttamattoman AU. Siihen asti spekuloikaamme vapaasti.
Niin sinulle annetaan
Kiirastulessa yö ei koskaan valjennut päiväksi. Tumma taivas pilkotti korkeiden havupuiden lomasta ja korkeintaan hohkasi likaista harmautta kaiken mustuuden keskellä. Uuvuksissa Dean ei jaksanut edes ryömiä lähimmän puun suojaan turvaan, vaan hän sammui kuin lyhty vajoten suoraa syvään uneen heti kun hänen pakotetut jalkansa pettivät alta.
Siimeksessä piileksivät myös varjojen olennot, joita Dean ja Castiel olivat paenneet aina ensihetkestä asti. Castiel sanoi, ettei mikään todella kuole Kiirastulessa, mutta Dean ei silti ollut kovin halukas testaamaan miltä hirviön hampaat tuntuivat lihassa.
”Dean! Dean! Älä jää tähän, emme voi jäädä aukealle!” Castiel toisteli hätääntyneenä Deanin romahdettua väsymyksestä. Hän yritti vetää metsästäjää jaloilleen, mutta turhaan. Eivät he olleet levänneet, eivätkä syöneet tai juoneet kauhujen pelossa ja Dean oli vain niin lopussa. Hakkeen ja risujen seassa hän ei edes tuntenut enää mitään, ei edes Castielin kovakouraista herättelyä tai kuullut maanittelevaa anelemista.
”Herää nyt, herää. Kiltti Dean, ihan vähän vielä,”, mutta Dean oli syvässä unessa kuin kuolemassa. Tajuttomuus ja tiedottomuus näyttivät todelliset karvansa, sillä vaikka Dean oli joko omasta tahdostaan tai muuten ollut vuosien saatossa taju kankaalla, ei sitä voi verratakaan siihen kuinka sitä kertakaikkisesti vain lakkaa olemasta.
Tullakseen takaisin.
Vähä vähältä tosin, yksi unikuva kerrallaan. Värejä, kirkkaita värejä, joista piirtyi esiin muotoja. Lämpö palaa luihin ja ytimiin, hiljaisuuden humina korviin, sillä hiljaisuus on toista kuin äänettömyys.
Deanista tuntui kuin hän olisi kellunut syvällä haaleanlämpöisessä vedessä, huljuen lempeän virran mukana eteenpäin suunnatonta virtaa. Hermosolu vuorollaan kytkeytyi takaisin päälle, eikä voinut huomatakaan missä vaiheessa taas saattoi reagoida ympäristöönsä kuin hereillä. Maailma oli nyt niin täynnä valoa, että se pisti pimeään tottuneita silmiä.
”Taidan olla vielä unessa...” Dean mutisi havahtuessaan. Hän katsoi ensin oikealle, sitten vasemmalle, muttei voinut kuin yrittää arvata missä hän oli tai mitä oli tapahtunut. Paikka ei totisesti ollut se sama kostea kasa multaa ja lehtiä kuin mihin hän oli nukahtanut, itse asiassa hän ei ollut edes ulkona, vaan sisällä oikein sievän näköisessä avarassa kodissa. Keittiössä vieläpä, ikkunan ääressä. Katosta roikkuvassa kukkaruukussa kasvoi rönsyileviä kiinanruusuja.
”Joku vitun harhakuva taas tietysti”, Dean jupisi noustessaan ylös tuolilta, joka oli niin fyysinen ja oikea olemassa oleva huonekalu, että oikein hirvitti ajatella jos kyseessä oli huolellisuudella järjestetty mielitrikki. Eräs yleisimpiä kidutusmetodeja Helvetissä oli heittää uhri keskelle täydelliseksi rakennettua kaunista muistoa ja muuttaa se painajaismaiseksi irvikuvaksi kerta toisensa jälkeen aina eri tavoin. Vielä Dean ei ollut tavannut Kiirastulessa kiduttajia, mutta se ei tarkoittanut etteikö joku valmistelisi henkistä murtamista vaikka sitten unien kautta. Niinpä Dean etsimällä etsi jotain vihjettä, jota käyttää hyödyksi pakenemiseen, mutta hän löysi vain valmiiksi paistuneen kullankeltaisen omenapiirakan uunista.
Dean avasi uuniluukuun, josta kuuma höyry huokaisi koko keittiön omenantuoksuiseksi.
”Käyttää nyt piirakkaa syöttinä. Tosi alhaista”, Dean puhahti ja nosti vuoan pois etsittyään kintaita pitkin poikin kaappeja. Hän nosti piirakan pois ja tasapainotteli sen ikkunalaudalle jäähtymään.
”Ne todella luulevat, että olen näin tyhmä mennäkseni vipuun...”
Ikkunasta avautui pistävän vihreä kesäinen piha. Kaukana siinsi valkoinen puutarha-aita villinä rehottavien köynnöksineen. Dean käveli varuillaan ulos keittiön avoimesta ovesta ja kaikki näytti aidolta. Tuoksui aidolta, kuulosti aidolta ruohon kahinaa ja itikoiden ininää myöten. Ainoastaan taivas oli yliluonnollisen sininen ja pilvetön.
”Mikä paikka tämä on?” Dean kysyi vain katsoen kaikkea, kykenemättä täysin hiljentämään uteliaisuuttaan, vaikka järki käski olemaan valmiina pahaan. Miten kuitenkaan tällaisessa paikassa voisi tapahtua jotain pahaa? Talokin oli niin suloinen, valkoinen ja vasta maalattu. Kattojen tiilet olivat savitiilenpunaiset, sievät kuin postikortissa. Dean oli salaisesti kuvitellut kotinsa joskus tulevaisuudessa näyttävän ehkä juuri tältä, tiilineen kaikkineen. Itse asiassa hän voisi vaikka vannoa tuntevansa joka sopukan kuin olisi itse valanut perustukset näin kauniille maisemalle, vaikkei Dean koskaan ollut täällä ennen. Ei unissaan, ei valveilla ei edes kunnolla kuvitelmissaan. Tämä oli täydellinen kopio unelmasta, jonka yksityiskohtiakaan Dean ei olisi aikaisemmin osannut pukea sanoiksi.
Taustalta kuului vaimea metallinen kilkatus, epäsäännöllisesti naksuttaen. Mukana oli lehtien havinaa, eikä Dean oikein osannut sanoa mistä päin se tuli, mutta vaistomaisesti hän käveli vasemmalle kohti pensaikkoja ja puita. Aivan kuin hän olisi tiennyt, että takapihalla oli puutarha.
Nips, nips, nips, naps, nips, naps.
Leikkaavia ääniä.
Käsi joka käy lehtiaidan läpi.
Dean kuulostelee, käy ohi perennapenkin ja päivänkakkaralammikon. Keittiön ikkuna avautuu luumupuun varjossa, jossa omenapiirakka jäähtyy. Räystäässä oli kiinni tuulikello, mutta se ei soinut, sillä ilma seisoi. Joku leikkasi ruusupensasaitaa.
Kurkottamallakaan ei näe kuin sakset lehtien päältä. Aita oli paksu ja sen kiertämiseksi pitäisi juosta monta kymmentä metriä. Dean oli jo avaamassa suutaan puhutellakseen puutarhuria, muttei äkkiä uskallakaan. Ehkä hän ei halua tietää. Leikkauksen äänet lakkasivat itsestään.
”Dean?” huhuili tuttu ääni lehvistön takaa.
”Cas?”
”Odota, tulen sille puolelle”, Castiel huikkasi oudon ilahtuneesti ja se tuntui oudolta, koska Dean on tottunut ettei Castiel yleensä puhu kuin vakavissaan. Joka kerta kun enkelin käytöksessä on ollut jotain tunnistettavan inhimillistä on hän ollut jotenkin rikki, eikä Dean halunnut Castielia enää rikkinäisenä. Kahisevat juoksuaskeleet etääntyvät ensin kauas ja tulivat taas lähemmäksi takaa. Jostain syystä yhtäkkiä Deania hirvitti kääntyä ympäri.
”Dean”, tervehti Castiel kuin koko enkelien kuoro. Kaikki valo, kaikki väri ja kaikki toivo on Castielin silmissä Deanin uskaltauduttua varovasti katsomaan. Tummaa tukkaa kehysti aurinko, se oli Castielin sädekehä.
Kädet ojentuvat kohti, hitaasti kuin ruutu kerrallaan liikkuvassa elokuvassa, sillä Dean pystyi näkemään jokaisen yksityiskohdan kuin Rembrandtin maalauksessa pehmeänä ja kutsuvana, vaikka katsominen silti teki kipeää. Castielin korvan takana oli kukkia.
”Silmiini sattuu”, oli ainoa asia minkä Dean sai ähkäistyä kaiken kirkkauden polttaessa tappi- ja sauvasoluja yksi toisensa perään kun Castielin todellinen hahmo häilyi lähes paljaana, ihmismäinen kuori vain kevyesti peittäen kuumimman poltteen.
”Annan näkösi takaisin”, hän kuiskasi ollen samaan aikaan mies, jonka silmät olivat safiirimeri, mutta myös olento, joka paloi ja jolla oli tuhannet kädet ja kasvot ympärillä tai yllä kuin tuuli. Dean näki levitetyt ukkoslinnun siivet nostamassa koko kokonaisuuden korkealle kuten korkeimmat pilvenpiirtäjätkin ovat. Jokainen yksittäinen osa oli samaan aikaan yhdessä ja erillään, rattaita rattaiden päällä, pyöriä pyörien sisässä, ettei sitä voinut edes ihmisaivoin käsittää.
”Voi hyvä Jumala...” Dean päivitteli, eikä hämmästykseltään pystynyt nauramaan kuinka naulankantaan kerrankin osui.
”Älä pelkää, Dean, sillä sinun rukouksesi on kuultu. Herra on näyttänyt valon pimeydessä”, julisti Castielin ääni, joka oli samaan aikaan mahtavaa rummutusta kuin intiimiä kuiskaustakin.
”Cas, räjäytät kohta tärykalvoni”, Dean rääkäisi pistettyään kädet korvilleen, jotka ihan oikeasti helisivät äärirajoilla. Oli helppo ymmärtää miksi paimenet olivat olleet ajanlaskun alussa niin peloissaan enkelin heille ilmestyttyä, sillä vaikka Castiel oli vain yksi soturi suuresta sotaväestä, ei hän ollut yhtään sen vähemmän jylhä. Mahdotonta kuvitella millainen shokki arkkienkeli olisi aisteille...
”Minä olen Castiel, joka on seisonut Jumalan edessä”, hän sanoi rauhallisesti, lohduttaen. Kädet kietoutuivat Deanin selän taa polttamaan lihaa.
”Etkö sinä itse väittänyt, ettet koskaan ole nähnyt Jumalaa?” Dean koetti kovistella, mutta hänen äänensä vapisi, eikä hän saanut sanoihinsa riittävästi katkeruutta ja ironiaa. Liian vaikeaa ylipäätänsä pitää silmiä auki, kun kaikki aistisolut pommittivat liikaa jumaluutta, hukuttaen informaatiotulvaan.
”Olet löytävä tien ulos Kiirastulesta. Palaat rakkaidesi yhteyteen, Dean, tämä on ilosanomani sinulle”, Castiel kuiskaili suoraa Deanin korvaan himmeten vähän kerrallaan. Vaimentuen kuin viimein loppuun palava magnesiumliekki. Jumaluuden palaset piiloutuivat piirre kerrallaan takaisin ihmisenkuoren taakse, eikä Dean ollut edes huomannut miten hän oli kaatunut maahan nelinkontin pyhästä tuskasta, joka ei niin sattunut, mutta korvensi sisältä käsin.
Hän olisi halunnut huutaa, Dean oli halunnut raivota ja vaatia enemmän ja parempaa Jumalalta kuin taas uuden kryptisen viestin paikassa, jossa ei ollut päätä eikä häntää, mutta suusta ei kuulunut sanaakaan. Kieli oli palanut kiinni kitalakeen.
”Shhh... kaikki on hyvin nyt”, Castiel hymyili ja Dean kyllä tunsi onnen ympärillään, vaikka hän oli nyt sokea, rampa, kuuro ja mykkä. Enkelin varjelus kuitenkin peitti häntä kokonaan ja hetken se oli paljon ja riittämiin.
Sitten Dean heräsi uudestaan. Tällä kertaa sylkien märkiä lehtiä suustaan.
”Mitä vittua... missä helvetissä oikein olen”, Dean mumisi pyrkien jaloilleen lyöden päänsä oksanhakaan. Puuta? Oliko hän puun sisässä?
”Dean! Oi Dean, olet hereillä! Et tiedä kuinka paljon pelkäsin, pelkäsin että muutut varjo-olennoksi... se oli hirveää”, Castiel, joka oli aivan hänen vierellään, itki takertuen kaikin voimin kiinni tutisten sanomattomasta kauhusta kuin yhdenkään enkelin ei pitäisi. Keuhkoista kerralla purkautunut ilma sai Deanin haukkomaan henkeään ennen kuin hän uskalsi koskea enkeliä harteilta. Ensin harteilta, sitten niskasta ja kaulasta. Kyyneliä valui valtoimenaan enkelin silmistä, jotka pimeässä näyttivät mustilta.
”Ah... niin kaunis”, Dean huokaisi ennen kuin ehti harkita mitään. Kuin vain ajatuksissaan hän nosti leukaa ja suuteli Castielia suoraa avoimelle suulle. Yhtä turruttava kokemus kuin enkelin tosioleva kaikessa kukkeudessaan.
Irrottauduttuaan Castiel oli niin hämmentynyt, että piti vain kaikkia kymmentä sormeaan huultensa päällä näyttäen samalta kuin takaa-ajettu saaliseläin. Kuinka tuo ylähuuli muodostikin jumalisen holvikaareen? kuinka Dean ei ollut aikaisemmin halunnut rakastella tuollaista suuta juovuksiin?
”Tiedätkö mitä Cas? Kun me päästään täältä pois, niin me muutetaan pieneen taloon asumaan sinä, minä ja Sammy. Saat kasvattaa kaikki kesät kukkia, minä opettelen leipomaan omenapiirakoita omiksi tarpeiksi ja Sam voi opiskella itsensä vaikka vitun maisteriksi. Onnellinen loppu Cas, onnellinen. Uskotko?” Dean höpötti vähän niin kuin itseään uskotellen tietämättä ollenkaan oliko hänen unensa ollut oikeasti unta, harhaa vai Kiirastulen kieroutunutta todellisuutta. Epätoivoisissa tilanteissa kuitenkin pienikin pilkahdus saa luvan riittää, koska Deanin oli pakko uskoa, ettei Kiirastuli merkinnyt vielä loppua, oli se sitten vaikka vain huuruista toiveajattelua.
”Aina olen sinuun uskonut”, Castiel vastasi nyökäten ja ehkä se silloin tuntui siltä, ettei ole ehkä kuitenkaan täysin turhaa toivoa parasta. Pyydä, niin sinulle annetaan, eikös niin tavata sanoa? Ja kyllä Dean on pyytänyt, pyytänyt niin maan perusteellisesti.
Levänneenä oli paljon helpompi taas ryömiä ulos kolosta uhkuen uutta uhmaa kaikkea vastaan. Kyllä tästä vielä selvitään, niin kuin kaikesta.
”No niin. Tule, etsitään takaovi tästä paskasta, Sammy odottaa varmasti jo ihan paineessa”, Dean virkkoi täynnä sellaista positiivisuutta, ettei heti tullut mieleen milloin olisi ollut syytä olla näin optimistinen. Hän auttoi Castielin jaloilleen, jonka jälkeen he valitsivat aivan satunnaisen suunnan johon juosta.
FIN
A/N: Voi hyvä Chuck sentään kun menin taas siirappisuudessa äärilaitaan asti. Pahoittelen. Minulla vain on pohjoisen pallonpuoliskon massiivisin sokerihammas.
