Nimi: Se ei pelaa, joka pelkää
Kirjoittaja: Pyry
Ikäraja: K-11
(koska parisen kirosanaa lipsahtanut tuonne)Tyylilaji: tulkinnanvarainen slash, jonkin tason fluff
Pähkinänkuoressa: – Et varmaan uskalla.A/N: Koska Tuisku on niin ihana nimi, niin kehittelin kerran mielessäni samannimisen hahmon. En vain ole koskaan kai miettinyt, että voisin parittaa kyseisen hahmon jollekin toiselle hahmolle tai sovittaa mihinkään tarinaa. Nyt kuitenkin keksin, että voisin sitten parittaa itseni Tuiskulle(ni). Eli osallistuu
Jeremyn
En minä mutta kun ne muut. Ja minäkin. - haasteeseen. Kiitokset siis kiehtovasta haasteesta hänelle, muuten ei pikku Tuiskuni olisi kai koskaan löytänyt tietään mihinkään tekstiin. Tosin tein itsestäni jätkän, koska .. koska niin.
KOSKA OLEN SURKEA, ENKÄ OSAA KIRJOITTAA HETTIÄ, ANTAKAA ANTEEKSI! LUPAAN OPETELLA JONAKIN PÄIVÄNÄ!
Sun laihat pianistin sormet piirtelee kuvioita vedenpintaan mun hyräillessä Never Shout Neverin Can't stand it-kappaletta. Vesimittarit hyppii sun kättäsi pakoon ja sun heleä naurusi kaikuu kesäisen illan hämärtämällä rannalla. Pieni, hutera laituri keikkuu sun painostasi, kun nouset äkisti seisomaan ja ojennat kättäsi mulle. Meidän katseet kohtaa pikaisesti, mutta niiden sisältämä merkitys korvaa ajan. Mun huulilla käväisee hymy, piilotan piilevän hymykuopan, tartun sun kädestäsi ja annan sun vetää mut ylös.
– Tuisku, sä muistutat vähän Gerard Wayta, mä totean poissaolevana ja sun katseesi yrittää siepata mun katseen omansa syleilyyn, mutta mun katse pysyy kaukana siintävässä horisontissa, järven vastapäisessä rannassa.
– Ai. Kui?
– Varmaan noi hiukset.
– Ai. Oke.
Sun käsi hapuilee mun kättä seurakseen meidän seistessä laiturin päässä. Sä siirtelet painoa jalalta toiselle kyllästyneen oloisena ja mua hymyilyttää hieman sun kasvoilta paistava levottomuus.
–
Tuisku, mä lausun sun nimen ja sä käännät vartaloasi hieman mun puoleeni kysyvänä.
– Et varmaan uskalla hypätä veteen vaatteet päällä, haastan sut ja mun huulille kiipeää leveä, kiusoitteleva virnistys.
– En voi, mun Converset kastuu, vastaat hiljaa ja alat viheltelemään surkeasti sisään.
– Ota pois sitten, hypätään yhdes.
Sä katsot mua pitkään epäuskoisena, mutta nyökkäät sitten ja sun suunpielet kääntyvät ylös.
– Hypätään vaan.
Ja niin me hypätäänkin, me huudetaan ja annetaan kylmän järviveden kastella meidät kokonaan. Me nauretaan hysteerisesti, kun kiivetään takaisin laiturille ja nauretaan vielä seuraavat viisi minuuttia kailottaen vittusaatanaa ja kirotaan meidän omaa tyhmyyttä. Mun T-paita tuntuu raskaalta ja on liimaantunut mun ihoon kiinni, kuten sunkin paidalle on käynyt. Mä kierrän T-paitani märkää helmaa ja puristan siitä vettä pois.
– Me ollaan ehkä vähän retardeja, sä nauraa hykerrät ja muakin naurattaa.
– Tarkoitat kai, että me ollaan ihan vajaita?
– Sitäkin, sä hymähdät ja viileänpuoleinen tuuli tuntuu kylmältä mun kylmissään olevaa kehoa vasten. Hetken me istutaan vain niin, vaiti toisiamme vasten ja ihan vaan ollaan. Se on vain se hetki, jonka kauneus rikotaan todellisuuteen havahduttamalla.
– Meidän pitäisi mennä, ettei meistä huolestuta, sä sanot hiljaa, vähän alakuloisena ja mä tyydyn vain nyökkäämään. Niin,
muut ihmiset.–
Tuisku, mä kuitenkin lausun sun nimen vielä viimeisen kerran ja tartun sun vettä valuvasta käsivarresta kiinni.
– Mm?
– Et varmaan uskalla karata mun kanssa.
– Joo, mitä?
– Ei nyt, vaan joskus. Lupaa, että joskus me karataan yhdessä. Ihan vaan me kaksi, karataan johonkin Britteihin tai ihan vaan reissattaisiin jossain,
eikä tultais koskaan takaisin.– Ai kierrettäisiin maailman ympäri? Niin kuin junnuina suunniteltiin?
– Je, just sillain.
Sä virnistät mulle leveästi ja mä tiedän, mitä se virnistys merkitsee.
– Sä oot yks hullu paskiainen.
– Et varmaan uskalla, mä toistan kiusoittelevasti hymyillen.
– No katotaanko?
– Je, katotaan.
– Ja
juuri tuon takia mä rakastan sua, mä sanon virnistellen.
– Jätkähän puhuu ihan pehmeitä, sä tuhahdat teeskennellen välinpitämätöntä. Pian mä kuitenkin huomaan sun hymyn kilpailevan auringon kanssa.
Sä taidat olla voitolla.