Ficin nimi: Me, eloonjääneet
Kirjoittaja(t): Amiraali Kalmasilmä
Fandom: Klass/Klass: Elu pärast (The Class)
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Kerli, Tiit, Laine, Kaspar...
(1.)
Tiit oli kyrpiintyneen yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi. Isä oli hylännyt hänet kun hän oli 8, eikä Tiit puhunut isästään koskaan. Lapsena Tiit oli kaivannut kovasti veljeä tai siskoa, mutta myöhemmin tyytynyt aivan ilolla osaansa Vaherin suvun nuorikkona, jonka ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa äidin vähäistä huomiota ja rahavaroja.
Tällä hetkellä hän on sairaalassa. Hänellä on paljon kipuja ja hän ei voi tehdä paljon mitään, eikä hänellä ole motivaatiotakaan. On vain se selittämätön, raskaana painava tyhjyys hänen sisällään.
Välikohtauksen jälkeen hän oli ollut paljon yksin ja se sopi hänelle oikein hyvin. Hän oli ennen aina ajatellut, että hänellä oli kavereita, mutta enää hän ei ollut varma, oliko koskaan ollutkaan. Se mielentila, jossa hän halusi hengailla luokkansa poikien kanssa ja saada näiden hyväksynnän, tuntui olevan hyvin kaukaisesta menneisyydessä.
Äiti olisi tänään tulossa katsomaan Tiitiä. He asuivat kaukana sairaalasta, joten äiti ei onneksi tullut sinne kovin usein nyt, kun poika kaipasi rauhaa. Viimeksi käydessään hän oli ollut yllättävän rauhallinen. He eivät olleet puhuneet Välikohtauksesta, itkeneet vain.
(2.)
Keltamustanauha ympäröi kolkon rakennuksen pihapiiriä. Poliiseja parveili tuossa muuten niin autiossa näkymässä. He kävivät verkkaista keskustelua ja liikkuivat hieman levottomina. Olihan tapaus kaikille kammottava yllätys, mutta ammatillisesti kiehtova. Uudesta kamerastaan innostunut rikospaikkatutkija räpsi kuvia talon portaista, aulasta ja naulakkotiloista.
Oli pääpiirteittäin selvää, mitä rakennuksessa oli tapahtunut, mutta poliisit tiesivät silti odottaa lukuisia ylityötunteja, parkuvien ja tärkeilevien todistajien kuulemista sekä ahdistavia tiedotustilaisuuksia - tänäkin iltana oli luvassa yksi sellainen, ikään kuin poliisilla mitään uutta tiedotettavaa olisi.
Ruumiit oli kannettu pois jo edellisenä päivänä. Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana konstaapeli Murro tunsi sääliä - ei noita Välikohtauksessa surmattuja uhreja tai edes heidän läheisiään kohtaan. Ei, vaan niitä toivottomia olentoja, jotka näkivät tovereidensa kaatuilevan kuolleina lattialle heidän viereensä ja tulisivat muistamaan sen lopun ikänsä, niitä, jotka olivat pöytien alle piiloutuessaan ja koulusta pois rynniessään ehkä ehtineet ymmärtää, etteivät hekään vältämättä jäisi henkiin Välikohtauksesta, ja olivat kuitenkin jääneet.
Niihin menetettyihin sieluihin Murro pystyi periaatteessa suhtautumaan kuivina tilastoina, ei liian tunteellisesta ihmisestä ollut hänen ammattikuntansa edustajaksi.
Poliisin työssä oli aina paikkoja, jotka tulivat hyvinkin tutuiksi - snägäri, thai-hierontapaikka, nuorten aikuisten suosima ravintola - mutta tässä ylä-asteen ja lukion yhdistelmäkoulussa hän ei ollut ennen käynyt. Ihan ummikona hänen ei kuitenkaan sinne tarvinnut tulla siinä valossa, että hän oli monta kertaa ajanut koulun ohi ja myös tiesi, että 10. luokkaa siellä käyvän hänen vaimonsa sisarenpoika Tiit - joka sattui olemaan yksi niistä ammuskelun aikana paikallaolleista, jotka joutuivat jatkamaan eteenpäin.
Tiit näki, miten se tapahtui. Hän oli silloin ruokalassa ja istui epäcoolin rinnakkaisluokkalaisen pojan kanssa. Häntä harmitti hirveästi, kun hän ei ollut päässyt Andersin ja Olen pöytään - ei, vaikka hän kuinka pyrki olemaan mieliksi, se ei käynyt, koska hänellä ei ollut niitä uusimpia farkkuja. Kaksi muuta kundia ilmestyi taustalle hiippailemaan. Toinen oli heidän luokkansa Joosep ja toinen Kaspar - ja Tiit rukoili ohimennen, etteivät he tulisi lähellekään häntä ja rinnakkaisluokan spedeä. Sitten hän säikähti niin, että pudotti haarukkansa - hän oli kuullut järkyttävän pamauksen. Koko maailma tuntui pysähtyneen sillä sekunnilla, kun se kuului ja sitten helvetti oli irti. Hän käännähti katsomaan epätervetulleita tulijoita ja näki heidän käsissään jotain, mistä kaikki pelästyttänyt jysähdys oli kuulunut. Kylmäävällä viiveellä hän ymmärsi, että Joosepilla ja Kasparilla oli aseet. Oikeat aseet. Koulussa. Ja he aikoivat tappaa ihmisiä.
Räiske yltyi ja jatkui. Kauhistunut oppilaslauma yritti etsiä mitä tahansa pakokeinoa ja suurimman osan onnistuikin päästä livohkaan. Tiitin ei. Hän oli aivan ensimmäisinä Joosepin tulilinjalla. Jälkeenpäin ajateltuna, oli hän jostain kiitollinenkin, siitä, että asiat tapahtuivat niin nopeasti, ettei hän ehtinyt ajatella juuri mitään. Hän ehti vain tuntea sen selittämättömän järkytyksen tunteen ja nähdä Joosepin silmät, kun tämä oli hänen yllään - ampui häntä vatsaan - ja nähdä niissä silmissä oma kuvajaisensa ja sekunnin ajan tuhansia väläyksiä siitä, mitä oli tapahtunut ampujien ja hänen Andersin, Olen ja kaikkien välillä - kunnes hänen silmänsä sumenivat, kipu kropassa yltyi... ja hän liukui joksikin aikaa pois tietoisuuden tilasta.
Hän tuli pari kertaa tajuihinsa vain toviksi, jonka jälkeen kaikki sumeni taas, kunnes hän palasi lopullisesti tajuihinsa sairaalassa hirveissä kivuissa hoitajien häärätessä ympärillä. Eikä hän sen jälkeen ollut voinut tehdä muuta kuin kieriä raskaissa ajatuksissaan siitä, mikä oli saanut Kasparin ja Joosepin pilaamaan niin monen elämän.
Tiit oli ollut tyhmä. Hän oli luullut, että se voisi jatkua ikuisuuksiin. Että sen, mitä koulussa tapahtui, ei tarvitsisi loppua ikinä ja he vain kävisivät koulun loppuun ja kaikki olisi menneisyyttä, jota ei tarvitsisi ajatella.
Kyllä Tiit tiesi, miksi Joosep ja Kaspar tekivät sen. Mutta ei hän sentään ollut tajunnut... osannut nähdä, miten pahaksi tilanne oli mennyt ja arvata, että voisi käydä niin kuin kävi. Oli kauheaa herätä ymmärtämään, että hän olisi heidän asemassaan toiminut samoin. Mikä muu ulospääsy siitä loputtomasta kiusaamisesta ja pahoinpitelystä muuten olisi? Ei sillä, että se olisi oikein, ei ketään saa tappaa, vaikka mitä tapahtuisi, ajatteli hän.
Aina kun tapahtuu jotain tällaista, että saa luodista omassa koulussaan, niin se muuttaa ihmistä. Tiitiä se oli muuttanut sillä tavalla, että hänen silmänsä olivat avautuneet sille, ettei kaikki ollutkaan mustaa tai valkoista; oli myös harmaan eri sävyt ja suurin osa asioista oli niitä. Tiitistä tuntui, että hän oli aika lähellä sitä mustaa.
(3.)
Konstaapeli Neeme Murron arkistoissa oli hyvin eripaksuisia kansioita. Viime aikaisista paksuin ja nopeiten täyttynyt oli Viron Ensimmäinen Mutta Tuskin Viimeinen Kouluammuskelu. Murron ajatukset olivat jääneet jumiin tapaukseen. Tämä oli jopa saanut hänet rikkomaan tiukkaa periaatettaan "töitä ei kotiin tuoda". Vaimorukka oli varmasti kyllästymiseen asti saanut kuunnella hänen luentojaan tylsämielisistä poliitikoista, jotka eivät eväänsä liikauttaneet nuorten syrjäytymiselle, aselainsäädännöstä, metsästyskivääreistä yleensä ja turvallisuussäädöksistä, joita kouluihin nyt ehkä tulisi. Tapauksesta aiheutuvia henkilökohtaisia tunteitaan, kuten ahdistusta, hän oli ilmaissut vaimolle olemalla aktiivisempi avioliiton lihallisella osa-alueella.
Kun Murro ensimmäistä kertaa kuuli, että virolaisessa koulussa oli ammuskeltu, hän oli poliisiautossa syömässä nakkisämpylää. Hän ja hänen partnerinsa olivat juuri palanneet palauttamasta lakia ja järjestystä yksityisasunnolle, jossa kylähullun ikälopun alkoholistipariskunnan suukopu oli äitynyt nyrkkitappeluksi. He pysähtyivät hiljaisen tien penkkaan nauttimaan ravintoa ja partneri käänsi radion auki. Hetken ajan poliisiauton täytti ylipirteän juontajan lässytys ja sitten ärsyttävän ysärihitin ensi sävelet, jotka keskeytti vakavaääninen tiedotus. Tallinnalaisessa koulussa oli päällä uhkaavaa tilanne. Tavallisesti ääliö kollega sentään ymmärsi nyt säätää volyymia korkeammalle. Kireä ääni selitti, että kaikille oli vielä epäselvää, mitä siellä oli meneillään, mutta sekä silminnäkijät että salaliittoteoreetikot puhuivat aseistetuista miehistä, jotka olivat hyökänneet lasten kimppuun. Kuolleita oli ainakin yksi ja haavoittuneita useita. Kukaan ei vielä osannut sanoa varmasti, olivatko ampujat vielä rakennuksessa ja eläviä. Motiivia ei tiedetty. Partioautot piirittivät yläasteen ja lukion yhdistelmäkoulua, mutta poliisi ei kommentoinut vielä mitään.Tiedotus päättyi.
"Miksei me olla siellä?" Murro ärisi retorisesti lyöden ohjauspyörää nyrkillä.
"Emmätiiä", partneri sanoi olkiaan kohauttaen. "Ehkä koska me ei olla menty sinne", hän filosofoi täysin vakavana. "Me ei tiedetty tästä..."
Murro nielaisi viimeiset kahvinsa sanomatta mitään.
Työsarkaa ammuskelukoululla kuitenkin riitti, joten Murro pääsi lähtemään sinne seuraavana päivänä oikein tärkeisiinkin tehtäviin.
Ammuskelun jälkeinen päivä oli piirtynyt hänen mieleensä viimeistä detailia myöten.
He olivat jättäneet virka-autonsa ilmaisille parkkipaikoille Kohilankadun varteen ja käppäilleet kadun kolmanteen rakennukseen. Sen portin pielessä kimalteli messinkinen kolmonen, joka näkyi nyt aivan uudessa, makaaberissa valossa. Vain puolitankoon kiskottu lippu liehui oikukkaan tuulen mukana. Se oli aika orvonnäköistä.
Sinivuokkojoukko oli mennyt sisään kouluun ja yrittänyt ottaa ylös kaikki mahdolliset vihjeet epätietoisina siitä, minkä verran painoarvoa niillä tulisi olemaan. He olivat pyrkineet koluamaan lähes joka nurkan läpikotaisin. Ja yrittäneet kuvitella, mitä oli tapahtunut. Silminnäkijöitä oli onneksi ja valitettavasti paljon.
Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Kymmenesluokkalaiset olivat silloin syömässä koulun ruokalassa. Kaksi poikaa tuli sinne. Heistä lyhyemmällä oli yllään toppatakki, joka näytti olevan peräisin pelastusarmeijasta. Hän oli epäsiistinnäköinen, eikä selvästi ollut pessyt tukkaansa sillä viikolla. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.
Hänen perässään tai vieressään käveli toinen heistä, joka oli melko lailla kenen tahansa nuoren näköinen. Mutta hän ei muiden nuorten lailla ilostunut nähdessään lukuisten toveriensa pesiytyneen salin pöytien äärellä, ei tervehtinyt ketään tai hymyillyt kenellekään. Hänen silmissään ei näkynyt muuta kuin vihaa ja kärsimystä.
Kukaan ei kiinnittänyt heihin intensiivistä huomiota, kun he astuivat aulasta ruokasaliin. Sitten kuului PAM. Jotkut tytöt kiljaisivat säikähdyksestä. Kundit kyselivät arvokkaasti kuiskaten: "Mikä vittu se oli?" Melu vaihtui hiljaisuudeksi. Toinen PAM. Pojilla oli aseet ja he tähtäilivät niillä muita. Ruokala oli täynnä huitovia käsiä ja juoksevia jalkoja.
Nyt nämä selviytyjät saivat kukin vuorollaan tulla Murron työhuoneeseen tai vaihtoehtoisesti Murro meni tapaamaan heitä.
(4.)
Kerli ei ollut täysi luuseri, mutta ei täysi normaalikaan. Kai häntä vähän pelästyi, kun ensimmäisen kerran tapasi, mutta sitten häneen tottui - hän ei ollut uhka, eikä pahansisuinen, vaan ihan hauskakin, oma omituinen itsensä. Ei hänelle kyllä kukaan luokassa yleensä uskaltanut puhua, ellei halunnut vähintäänkin leimautua nörtiksi. Eikä hänkään tuputtanut seuraansa. Ryhmätöissä hän joutui pärjäämään monesti itsekseen ja urheilutunneilla hän pysytteli suosiolla sivussa vauhdikkaista peleistä. Hän toivoi salaa, että häntäkin kutsuttaisiin bileisiin ja rannalle, mutta eihän sellaista tapahtunut.
Kerlillä ei ollut luottamuksellista suhdetta sen enempää kehenkään oppilaaseen kuin opettajaankaan. Voit siis uskoa, ettei Kerli viihtynyt koulussa oikein hyvin. Eikä hänellä sen ulkopuolellakaan ollut muita ystäviä kuin Mummo. Ja ehkä Raimo.
Viime aikoina hän ei ole kaivannut ihmisiä. Hän ei halua nyt nähdä ketään vähään aikaan tai ehkä ikuisuuteen.
Eräänä päivänä hän oli lähdössä ulos jaloittelemaan. Koulussa oli silloin ruokavälitunti, eikä hän tahtonut jäädä sisälle, tunkkaisen ilman ja tyhmien ihmisten keskelle. Ovella hän melkein törmäsi Joosepiin ja Kaspariin, jotka olivat hänen luokallaan ja hänestä tuntui äkkiä, että jokin oli vinossa ja hänen katseensa osui poikien käsissä oleviin aseisiin. Ne eivät olleet leikkipyssyjä. Mitä sellaisessa tilanteessa voi sanoa? Kerli kysyi pojilta vain, meneekö hän sisään vai ulos. Joosep katsoi toveriaan silmäkulmasta kuin kysyisi tämän mielipidettä ja päästi Kerlin lähtemään ulos. Kerli ei ollut kertonut tästä pienestä tapahtumasta kellekään, eikä milloinkaan tulisi kertomaan.
Nyt se oli varmistunut: Riina, Anders, Paul, Olav ja Joosep - ehkä myös Toomas - olivat kuolleet. Kerli ei tulisi näkemään heitä enää koskaan.
Kaikki tuntui vieläkin niin epätodelliselta. Ei Kerliä oikeastaan edes surettanut kuolleiden kohtalo - niin epäkorrektia kuin se poliittisesti onkin, ihmisiä kuoli jatkuvasti joka tapauksessa.
Kun ihminen tappaa toisen ihmisen, jotain on täytynyt tapahtua ennen sitä. Jokainen meistä syntyy tappajaksi. Mutta vain osa tulee toteuttaneeksi, päästäneeksi valloilleen nämä kromosominsa. Vain saduissa ihmiset heräävät ja päättävät sinä päivänä lopettaa jonkun elämän. Jos joku on nähnyt elämässään vain tappamista, ei hän osaa muuta kuin tappaa.
Kerli tietää, mitä oli tapahtunut, ennen kuin Joosep ja Kaspar veivät aseet kouluun. Hän oli nähnyt, miten Joosep oli ensin suljettu ympyrän ulkopuolelle. Hän näki sitten, miten molempia poikia homoteltiin ja heille huudeltiin, miten heitä hakattiin ja heidän tavaroitaan tuhottiin. Miten heidät pakotettiin oraaliseksiin.Ja, Kerli tuumi nyt, tottahan sitä varmasti oli tapahtunut paljon silloinkin kun minä en ollut näkemässä.
Kerli ei osaa sanoa, ketkä todella olivat surmaajat.
(5.)
Kun Laine oli ollut kuusivuotias, hän oli päättänyt, että hänestä tulee isona opettaja, eikä ollut koskaan muuttanut mieltään. Lähes 20 vuotta myöhemmin unelma toteutui ja sitä hän katui katkerasti. Hän oli koko maailman kurjin ja kelvottomin opettaja.
Hän oli huomannut, ettei ehkä aina pystynyt vastaamaan ajan haasteisiin ja toisinaan hän ei saanut oppilaisiinsa sellaista yhteyttä kuin olisi toivonut, niin oli ollut erityisesti viime kuukausina sen luokan kanssa, jonka opettaja hän oli. Mutta se, mitä hän nyt tiesi nenänsä alla tapahtuneen, oli jotain, mikä repi häntä kappaleiksi, söi häntä sisältä päin, jäädytti hänen uskoaan kaikkeen inhimmilliseen hyvään ja puhtaaseen.
Lehdissä ja elokuvissa kerrotaan pojista ja tytöistä, jotka pitävät veistä luokkatoveriensa kurkulla ja pakottavat nämä tekemään seksuaaliväkivaltaa toisilleen ja pojista ja tytöistä, jotka seisovat vieressä katsomassa ja nauravat. He ovat lehdissä ja elokuvissa turvallisen välimatkan päässä. He eivät ole ketään ihmisiä, joita tapaat ja luulet tuntevasi, varsinkaan he eivät ole siinä luokassa, jota opetat melkein joka päivä, josta haluaisit olla ylpeä. Niinhän Lainekin oli kuvittellut.
Kun tympeä koulupoliisi oli kertonut Lainelle, että näin on nyt tapahtunut - yksi sinun oppilaistasi tuli kertomaan, mitä ammuskelua edeltävänä iltana tapahtui, ja hän puhui totta, toisen oppilaan kamerasta löydetyt kuvat vahvistivat sen - hänestä tuntui, että hän voisi kuolla siihen paikkaan. Ja sitten hän oli hyvin lähellä oksentaa. Hänen oppilaansa - hänen oppilaansa, jotka teeskentelivät normaaleja ihmisiä, olivat houkutelleet Joosepin ja Kasparin rannalle jollain lapsellisella petoksella. Pojat olivat ilmeisesti tajunneet, että jotain oli pielessä ja yrittäneet juosta pakoon. Mutta hirviöt olivat tarttuneet heihin kiinni ja laittaneet toisen pojista vastoin tahtoaan tekemään väkivaltaa toiselle. Ja sitten hirviöt katsoivat ja kuvasivat vieressä. Olivat suunnitelleet sen etukäteen. Kutsuneet toiset hirviöt katsomaan.
