Nimi: Viiltoja ja kuivuneita huulia
Kirjoittaja: Iittaliia, eli minä.
Beta: Tuhisija, thanks
Ikäraja: S
Fandom: BBC:n Sherlock, eli uudistettu versio -jjb siirsi fandomin otsikossa ensimmäiseksi
Paritus: Sherlock Holmes/John Watson
Genre: Draama(ko?)
Vastuunvapaus: enpä omista yhtikäs mitään juonikuvion lisäksi.
Yhteenveto: Moriarty ei saanutkaan puhelua.
A/N1: Sarja on mahtava, suosittelen kaikille. Luulin etten saa tätä tehtyä, mutta yllätinpäs itseni ja tein kuitenkin! Itse ainakin olen ihan tyytyväinen, toivottavasti tekin. Niin ja one-shot tosiaan.
~*~
John seisoi 221B Baker Streetin ovella ja huokaisi hitaasti. Oli kulunut vasta viikko siitä, kun hän viimeksi oli seissyt kyseisen oven edessä, mutta se tuntui lähes ikuisuudelta. Tuijottaessaan sitä tuttua ovea, joka johti hänen ja Sherlock Holmesin yhteiseen asuntoon, mies yritti selvittää ajatuksiaan ja muistikuviaan.
John muisti Sherlockin ilmeen tämän huomatessa miehen astuvan esiin uima-altaalla. Ilme muuttui yllättyneestä petetyksi, sitten epäuskoiseksi ja varovaiseksi. Nähdessään takin täynnä räjähteitä, tämä sulki katseensa, koska ei halunnut näyttää pelkoa, tai mitä ikinä tunsikaan. Seuraava muistikuva oli Moriartysta puhumassa Sherlockille flirttailusta ja jostain, mikä liittyi homoihin ja alusvaatteisiin. John ei voinut estää vatsaansa muljahtamasta hiukan, kun pieni mustasukkaisuus nosti päätään. Mies kuitenkin työnsi sen sivuun ja yritti muistaa lisää.
Sitten oli räjähtänyt. Sherlock oli ampunut jo riisuttua räjähdetakkia saaden sen räjähtämään ja kaiken muuttumaan sumeaksi ja epäselväksi. John muisti lentäneensä epämääräisessä kaaressa ja törmänneensä kovaa johonkin, muttei saanut päähänsä mihin. Tuska oli sietämätön. Vanhat sotahaavat tuntuivat tulevan uudestaan esiin vielä pahempina, ja silmissä sumeni hetkittäin. Hän muisti huutaneensa Sherlockia, turhaan.
Sitten kaikki pimeni.
Seuraava muistikuva oli Lestrade, joka istui ajatuksiinsa painuneena sairaalavuoteessa makaavan Johnin vieressä. John yritti parhaansa mukaan kohdistaa katsettaan mieheen saadakseen varmuuden tämän henkilöllisyydestä. Epäonnistuessaan hän avasi suunsa.
“Lestrade…?” John sanoi epävarmasti saaden toisen säpsähtämään.
“John, olet herännyt”, Lestrade sanoi ja ryhdisti asentoaan siirtyen hieman lähemmäs toista huolestunut ilme kasvoillaan. “Miten voit?”
“Minä… Ihan hyvin, kai. Ei satu enää niin paljoa, vähän vain jomottaa. Mitä on tapahtunut? Kauanko olen ollut täällä?” John kysyi ja karaisi kurkkuaan saadakseen äänensä paremmin kuuluviin.
“Sinut tuotiin tänne niin pian kuin suinkin. Olit tajuton joten emme tienneet mitä oli tapahtunut tai mihin sattui. Sinut lykättiin varmuuden vuoksi täyteen ties mitä kipulääkkeitä ja heräsit muutamaa tuntia myöhemmin. Olit kovissa kivuissa lääkkeistä huolimatta, puheestasi ei saanut mitään selvää ja olit todella sekava. Lääkärit päättivät nukuttaa sinut pahimmasta kivusta pois ja kummastelivat, kuinka kipusi oli paljon suurempi kuin vahinko”, Lestrade vastasi ja hiljeni hetkeksi kuin miettiäkseen mitä sanoisi.
John muisti tilanteen, kaiken sen kivun, jota oli tuntenut, vaikka olikin saanut ties mitä lääkkeitä. Ollakseen rehellinen, hänen oli myönnettävä, että oli liioitellut tuskaa päästäkseen vielä hetkeksi pois todellisuudesta. Lääkärinä hän tiesi kollegoidensa toimintatavat. He antavat mieluummin potilaan pysyä tiedottomana pahimman vaiheen yli kuin kohtaisivat tämän täysipäisenä ja hereillä. Joten John oli hieman liioitellut. Kyllä hän oli tuntenut kipua, mutta oli ollut silti jotenkin turta. Hän oli tuntenut jomotuksen, kivun ja hetkittäiset tuskalliset vihlaisut, mutta se kaikki oli tuntunut jotenkin kaukaiselta. Hieman nolona miehen oli myönnettävä, että oli antanut itsestään todella heikon kuvan valittamisellaan.
Mutta kuitenkin hän tiesi ratkaisunsa olleen oikea. Olisi ollut vielä raskaampaa saada jatkuvasti osakseen sääliviä ja huolestuneita katseita. Lestraden levoton ilmekin sai Johnin tuntemaan olonsa epämiellyttäväksi.
Todellinen syy kivun liioitteluun ei kuitenkaan ollut muiden huolestuneisuus. Todellinen syy oli Sherlock Holmes. Kun ei ollut nähnyt miestä vierellään heti herättyään, pessimisti Johnissa oli nostanut päätään ja ajatellut pahinta. Pessimisti oli ottanut vallan eikä ollut antanut miehen ottaa selvää, mitä oli tapahtunut ja oliko kaikki kunnossa. Oliko Sherlock kunnossa.
Seistessään 221B Baker Streetin ovella John ei vieläkään voinut olla varma miehen hyvinvoinnista. Hän hengitti syvään ja koitti muistella loput Lestraden kanssa käydystä keskustelusta.
“…ja sitten oletkin ollut tiedottomana nyt pari päivää, kunnes sitten äsken heräsit”, Lestrade sanoi ja kurtisti kulmiaan. “Minun pitäisikin varmaan hakea lääkärit ja ilmoittaa että olet hereillä”, tämä jatkoi ja nousi ylös.
“Ei kun hei, odota”, John sanoi nopeasti, sillä ei halunnut miehen lähtevän vielä. Ei ennen kuin olisi saanut vastauksen kysymykseen, jota oli miettinyt heti siitä lähtien kun oli herännyt. Mutta ei sitä voinut vain töksäyttää, se piti muotoilla oikein.
“Oletko ollut siinä kauankin?” John kysyi ja kohotti kysyvästi toista kulmaansa.
“En, vasta noin tunnin. Tulin päästämään rouva Hudsonin lepäämään. Jos hän olisi saanut tahtonsa läpi, olisi hän valvonut vierelläsi yötä päivää. Viimein saimme sovittua, että hän menee huolehtimaan välillä myös itsestään ja minä tulen tänne siksi aikaa. Joten tässä olen”, Lestrade vastasi ja astui lähemmäs ovea.
“Entä -”, John aloitti, mutta ei lopettanut lausettaan vaan muutti sitä. “Vain te kaksi?” hän kysyi teennäisen viattomasti saaden toisen nyökkäämään ja kävelemään ovelle. Lestraden ojentaessa kättään kahvalle John ei voinut enää hillitä itseään.
“Eikö edes hän?” John kysyi saaden osakseen keskustelun pahoittelevimman ja surumielisimmän katseen ja pään pudistuksen.
“Ei, John. Sherlock ei ole käynyt täällä kertaakaan.”
John palasi ajatuksissaan takaisin nykyhetkeen asuntonsa ovelle ja huokaisi raskaasti kuin keräten voimia oven avaamiseen. Eteiseen astuessaan mies tiesi heti, ettei rouva Hudson ollut paikalla. Missä lie hoitamassa asioita, mutta tuntui jotenkin painostavalta kohdata Sherlock täysin yksin. Vaikka ehkä osa Johnista toivoikin sitä, olihan heillä hiukan selvittämättömiä asioita.
Kävellessään rappusia ylös mies alkoi haistaa nenässään epämiellyttävää hajua, joka oli vieras siinä asunnossaan. Lähestyessään hitain askelin heidän olohuonettaan (jos sitä siksi voi sanoa, Sherlockhan lähestulkoon asui siellä) haju vain voimistui. Päästyään oviaukolle, John nyrpisti nenäänsä ja etsi katseellaan ystäväänsä kaiken rojun keskeltä.
“Olet polttanut tupakkaa”, John totesi yksiselitteisesti paikantaessaan tutun hiuspehkon.
“Kukaan ei ollut estämässä”, Sherlock vastasi yhtä yksiselitteisesti, toivoen selkeästi keskustelun jäävän siihen.
“Olet aikuinen mies, et tarvitse holhousta”, John sanoi painokkaasti.
“Silti tunnun saavan sitä lähes joka taholta”, toinen jatkoi samalla äänensävyllä kuin aikaisemminkin, toivoen edelleen keskustelun päättyvän.
John huokaisi hiljaa, mutta tiesi toisen kuulevan sen. Hän oli pettynyt. Sekä itseensä että ystäväänsä. Näinkö he aloittaisivat keskustelunsa monien päivien hiljaiselon jälkeen? Kinastelemalla jostain niinkin tyhjänpäiväisestä asiasta kuin tupakka ja sen polttaminen.
“En nähnyt sinua sairaalassa”, John sanoi katuen sanojaan lähes saman tien. Tämä ei ollut yhtään sen kevyempi aihe kuin edellinenkään.
“Se johtuu siitä, etten ollut siellä”, Sherlock totesi itsestään selvästi.
“Miksi et?” toinen kysyi, vaikka tiesi kävelevänsä heikoilla jäillä.
“En halunnut nähdä sinua”, Sherlock vastasi tuoden ääneensä vivahteen turhautumista. Hän todellakin olisi halunnut päättää keskustelun siihen.
“Ja miksi?” John intti ja puraisi huultaan, kuten yleensä teki jännittyessään.
“Koska olin syypää siellä oloosi”, puhuteltu totesi ja teki olemuksellaan selväksi, että se oli parhain vastaus, jonka antaisi.
Lääkäri nyökkäsi, vaikka tiesi ettei toinen nähnyt. Johnin mieli kehitti etenevällä tahdilla kysymyksiä, joihin hän palavasti halusi vastauksia, mutta huulet pysyivät suljettuina. Vastauksia ei kuitenkaan tulisi, lähinnä lisää kysymyksiä ja epämiellyttäviä hiljaisuuksia.
Hetken asiaa pohdittuaan John istuutui tuoliin lähelle ystäväänsä. Heillä oli selvittämättömiä asioita välillään, mutta nyt ei ollut oikea aika alkaa selvittää niitä auki. John tunsi pienen jomotuksen olkapäässään, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota nähdessään Sherlockin kasvot. Näkyvä viilto kulki niiden poikki aina kaulaan asti ja ellei John olisi nähnyt pahempiakin haavoja elämänsä aikana, hän olisi henkäissyt.
Miehen päähän pälkähti ajatus, että ehkei toinen ollut tullut sairaalaan, koska ei ollut itse halunnut saada hoitoa tai apua, vaikka kyseessä olisikin vain haavan puhdistaminen. Tarkemmin katsottuaan John oli jopa erottavinaan tummia läikkiä toisen kasvoissa, aivan kuin räjähdyksen jäljet olisivat vielä olleet erotettavissa. Hetkeksi lääkäri antoi itselleen luvan miettiä, miten Sherlock oli edes selviytynyt räjähdyksestä ilman sen kummempia seuraamuksia, mutta hätisti ajatuksen sitten mielestään. Pääasia oli, että tämä oli selvinnyt.
Ajattelematta sen kummemmin, John ojensi kättään koskettaakseen toisen haavaa, kuin tarkistaen sen aitouden.
“Mitä sinä teet?” Sherlock sanoi hitaasti ja nojautui taemmas toisen kosketuksen ulottumattomiin.
“Minä…”, John vastasi ja vetäisi kätensä hieman nolona takaisin. “Sinulla on syvä viilto kasvoissasi”, hän jatkoi tuntien olonsa heti typeräksi.
“Olen tietoinen”, Sherlock totesi välinpitämättömästi.
“Se näyttää aika pahalta”, John yritti, vaikka arveli sen olevan turhaa. Ei sille mitään voisi, jos toinen oli katsonut tarpeettomaksi puhdistaa kasvojaan, mutta miestä itseään häiritsi nähdä räjähdyksen jäljet tämän kasvoilla.
“Mutta ei vaikuta aivotyöskentelyyni, joten ei haittaa”, Sherlock vastasi pitäen äänensä tasaisena, vaikka alkoikin hiukan turhautua.
“Ehkä sitä pitäisi silti vilkaista vähän tarkemmin”, John sanoi hivenen itsepäisesti. “Puhdistaa nyt ainakin.”
“Käteni eivät ole haavoittuneet, pystyn siihen siis itse, jos tarve sitä vaatii”, Sherlock sanoi hieman tympeämmällä äänensävyllä kuin oli tarkoittanut, saaden Johnin ilmeen muuttumaan.
“Minä ajattelin vain…", lääkäri yritti mutta hiljeni sitten. “Tai ei, unohda”, hän jatkoi hiljentäen tahtomattaan ääntään.
Sherlock näki selvästi, että John pahoitti mielensä, vaikka tämä kovasti yritti sitä peittää. Hän sulki silmänsä ja mietti, mitä tehdä. Ei häntä normaalisti olisi kiinnostanut muiden tunne-elämä ja aiheuttamansa mielipaha, mutta kyseessä oli John. Sherlock ei halunnut tälle mielipahaa.
“Oikeastaan, John… Sinä voisit puhdistaa tuon viillon. Jos et satu olemaan kiireinen”, Sherlock sanoi hiukan kysyvästi, vaikka tiesi, ettei kollegallaan ollut kiireitä.
“Minäkö?”
“Niin, John, rouva Hudson vei kalloni, joten puhun sinulle. Voisit puhdistaa tuon, olethan sentään lääkäri.”
“Selvä, haen desinfiointivälineet.”
Sherlock nyökkäsi hyväksyvästi ja käänsi tuoliaan hitusen. Hän kiinnitti katseensa ikkunaan, josta heijastui sekasorron valtaama huone. Sherlock tuijotti kasvojaan ilmeettömänä ja käänsi päätään niin, että näki viillon kokonaisuudessaan. Se alkoi ohimosta, läheltä silmää, ja kulki aivan suupielen vierestä kaulalle, aina solisluuhun asti. Hän kohotti leukaansa saaden ihon kiristymään ja tunsi, kuinka viilto aukesi leuan alta. Kohottaessaan kätensä pyyhkäisemään veren pois, hän tunsi sormiensa alla toisen viillon. Se lähti leuan alta, vinosti kohti niskaa.
Sherlock kuuli askelia käytävässä ja tiesi Johnin löytäneen desinfiointiaineen. Ilman kuuloaistiaankin hän olisi kyllä tiennyt miehen palaavan, koska tiesi ystävänsä etsimistavan sekä desinfiointiaineen olinpaikan, joten yksinkertaisella päättelyllä hän olisi saanut tietoonsa, koska tämä tulisi takaisin. Sherlock sulki silmänsä ja venytti hiukan kaulaansa kurtistaen kulmiaan hennon kivun takia. Samalla John astui huoneeseen, jääden kuitenkin oviaukkoon seisomaan. Hän katsoi ikkunan kautta tuolissa istuvaa ystäväänsä ja miehen valtasi suojelunhalu tämän nähdessä toisen kivuliaan ilmeen.
“John, tiedän kyllä, että seisot ovella”, Sherlock totesi hiukan huvittuneena.
“Mistä sinä - eikun ei, ei mitään”, John vastasi hiukan kummastuneena, mutta päätti kesken lauseen pääsevänsä helpommalla, jos ei kysyisi.
“John, olen aina varuillani.”
Lääkäri kohautti pienesti olkiaan ja käveli ystävänsä luokse, napaten matkalla mukaansa pienen jakkaran. Hän asetti sen Sherlockin eteen, istuen sitten sen päälle.
“Sulje silmät”, John sanoi ja vastasi sitten heti toisen kysyvään ilmeeseen: “Koska saat silmääsi desinfiointiainetta, jos pidät ne auki.” Sherlock nyökkäsi hyväksyen selityksen, ja miehet jäivät hetkeksi vain katsomaan toisiaan suoraan silmiin. John nielaisi Sherlockin sulkiessa silmänsä piinaavan hitaasti. Hermostunein elkein lääkäri kastoi vanutupon desinfiointiaineeseen ja kohotti hieman tärisevää kättään varovaisesti. Hän oli itsekin yllättynyt hermostuneisuudestaan, vaikka tiesikin sille syyn.
John oli päässyt alueelle, jolle kenties kukaan ei aikaisemmin ollut päässyt. Hän saattoi rehellisesti kutsua itseään Sherlock Holmesin ystäväksi, mieheksi, johon tämä luotti. Ei John tiennyt ystävänsä entisistä ihmissuhteista, eikä oikeastaan edes halunnut tietää sen tarkemmin. Saattoihan olla, että joku oli joskus päässyt samaan luottamukseen, ehkä pidemmällekin, mutta entiselle lääkintämiehelle tämä oli jo saavutus, eikä hän halunnut pilata sitä.
Mies tajusi yllättäen, ettei halunnut keskustella selvittämättömistä asioista Sherlockin kanssa. Kaikki oli hyvin, kunhan asioiden annettiin olla niin kuin ne olivat. Se oli ehkä väärä tapa, olivathan he sentään aikuisia miehiä kumpainenkin, mutta niin oli parempi.
Varovasti John painoi vanutupon toisen ohimolle, saaden tämän vavahtamaan.
“Anteeksi, sattuiko?” John kysyi hieman huolissaan, vaikka oli varma toisen tunteneen pahempaakin kipua kuin desinfiointiaine haavassa.
“Ei, minä en vain ollut varuillani”, Sherlock vastasi ja hiljentyi sitten taas.
“Minä kun ajattelin, että olet aina varuillasi”, John sanoi viitaten heidän edelliseen keskusteluunsa.
“En sinun seurassasi”, Sherlock sanoi yksiselitteisesti, mutta John huomasi miehen jännittyvän hiukan, luultavasti tahtomattaan. Näin läheltä hän erotti toisen kasvoilta myös vuosien saatossa ilmestyneet rankan työn seuraukset.
Sherlockin silmänaluset olivat tummat, eikä John edes muistanut koska kämppäkaverinsa oli ennen räjähdystä viimeksi nukkunut. Saattoihan toki olla, että tämä nukkui samaan aikaan kuin John itse, mutta yleensä hän löysi ystävänsä tasan samasta paikkaa, mihin oli tämän jättänytkin. Sherlockin poskipäät erottuivat selvästi laihoista kasvoista ja tämän huulet olivat kuivahkot, eikä John voinut estää sydäntään kiihdyttämästä tahtia. Kasvojen viilto halkeili jostain kohtaa tuoden esiin laiskat veripisarat, jotka eivät jaksaneet valua. Viilto muistutti Johnia syystä, miksi edes oli niin lähellä toisen kasvoja.
Varovasti hän painoi tupon uudestaan ohimolle, saaden toisen luomet värähtämään. Hitaasti hän alkoi puhdistaa viiltoa, edeten kohti leukaa.
“Voit avata silmäsi, mutta pidä suusi kiinni”, John sanoi lisätessään desinfiointiainetta tuppoon. Kumartuessaan painamaan tupon toisen suupielelle, Sherlock avasi suunsa saaden osakseen mulkaisun.
“Sinä todella keskityt tähän”, mies sanoi tutkien katseellaan edessään olevia kasvoja.
“Sodassa oppii keskittymään”, John vastasi, vaikka syy olikin aivan toinen. Hän yritti vain pitää ajatuksensa poissa epäsoveliailta teiltä ja hillitä itsensä tekemästä asioita, joista ei seuraisi mitään hyvää.
“Ei sodassa ole aikaa tehdä pilkuntarkkaa työtä”, Sherlock totesi ja kohotti toista kulmaansa. John vain mulkaisi häntä, mistä mies innostui entisestään. “Jos teitä pommitetaan ja sotilaitanne ammutaan, et sinä ehdi huolehtia täydellisesti kenenkään hyvinvoinnista”, tämä sanoi, aivan kuin olisi itse ollut sodassa.
“En niin, mutta nyt haluan huolehtia täydellisesti sinun hyvinvoinnistasi, joten suu kiinni”, John totesi rauhallisesti, saaden toisen viimein sulkemaan suunsa. Puhdistettuaan toisen kasvot aina leukaan asti, John vei kätensä tämän leuan alle ja nosti sitä hellästi ylöspäin.
“Olisin voinut tehdä tuon itsekin”, Sherlock totesi, ei ilkeästi vaan lähinnä hiukan huvittuneesti, saaden toisen hivenen punastumaan.
“Olisit kuitenkin tehnyt sen liian aggressiivisesti saaden tuon haavan aukeamaan vielä lisää”, mies puolustautui ja siirsi katseensa vanutuppoon.
“Mutta sitä vartenhan sinä olet siinä.”
John nielaisi huomaamattomasti ja kohotti katseensa toisen silmiin.
“Niin, minä olen tässä”, hän sanoi, ja he olivat hetken vain hiljaa katsoen toisiaan. Tajutessaan jännitteen heidän välillään John havahtui hiukan taemmas ja karaisi kurkkuaan.
“Pidä pääsi ylhäällä niin saan puhdistettua tuon kaulan”, hän sanoi ja kaatoi desinfiointiainetta kädessään olevaan tuppoon. Hän puhdisti kaulan laiskat veripisarat ja pienet verinorot, jotka olivat jo ehtineet kuivua. Päästessään solisluille asti John tajusi, etteivät pelkästään ystävänsä kasvot olleet laihat, vaan tämä oli muutenkin hoikka, lähes luiseva. Solisluut erottuivat todella selkeästi hiukan liian avonaisesta kaula-aukosta, ja lääkäri kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. Hän oli nähnyt ystävänsä pitävän tuota paitaa ennenkin, mutta silloin se oli ollut ihan sopivan kokoinen.
“Sherlock, koska olet viimeksi syönyt?” John kysyi äitimäisesti, muistuttaen rouva Hudsonia.
“Kyllä minä olen syönyt”, Sherlock sanoi hiukan turhan nopeasti.
“Söitkö mitään kunnon ruokaa sinä aikana kun olin poissa?” lääkäri kysyi huolestuneena, vaikka tiesi vastauksen.
“Älä sinäkin aloita”, Sherlock huokaisi ja pudisti pienesti päätään.
“Okei, heti kun rouva Hudson tulee takaisin, sinä syöt kaiken mitä hän eteesi tuo, onko selvä?” mies sanoi painokkaasti, jättämättä vaihtoehtoa kieltäytyä. Sherlock huokaisi uudestaan.
“Eikös sinun pitänyt puhdistaa tuo kaula, eikä huolehtia mahalaukustani?” tämä kysyi sarkastisesti, ja toinen hymähti.
“Olet oikeassa”, pienempi mies totesi ja puhdisti vielä viillon loppuosan. Juuri todettuaan olevansa valmis, hän huomasi saman viillon kuin ystävänsä hieman aikaisemmin.
“Sinulla on toinen haava tässä”, John sanoi painaen sormensa hellästi toisen kaulalle. “Se menee niskaan asti. Puhdistanko myös sen?” hän jatkoi. Sherlock nyökkäsi hitaasti. “Odota, pysy siinä asennossa”, John sanoi kiireesti toisen painaessa leukaa lähemmäs rintaansa. “Tällä tavoin kiharat eivät peitä niskaasi.” Lääkäri tunsi punastuvansa heti sen sanottuaan. Hän soimasi itseään kun oli käyttänyt sanaa kiharat, vaikka hiukset olisivat ajaneet saman asian. Mutta John piti Sherlockin kiharoista, vaikkei sitä ikinä ääneen sanoisi.
Koskettaessaan Sherlockin niskaa, John huomasi toisen hieman värähtävän kosketuksen alla. Miehen arka paikka oli siis niska, niin kuin monen muunkin. John huomasi ajattelevansa, että tiedosta saattaisi olla hyötyä myöhemmin ja tajusi jälleen punastuvansa. Miksi hän edes ajatteli joskus hyötyvänsä siitä? Niska oli suhteellisen intiimi alue, eikä hän itse ainakaan päästäisi ketä tahansa hipelöimään sitä. Sherlockin kyllä, mutta se juuri oli se ongelma. Eivät ystävät hipelöineet toistensa niskoja ihan vain huvikseen.
Ja sitä he nimenomaan olivat, ystäviä.
“Luulin, että aiot puhdistaa sen haavan”, Sherlock totesi keskeyttäen toisen ajatukset.
“Joo, koko ajan”, John kiirehti sanomaan ja kohotti kätensä jälleen ystävänsä kaulalle. Tämä haava oli pienempi kuin edellinen, joten sen sai putsattua nopeammin. Siltikin John pitkitti tilannetta ollen erityisen huolellinen ja harkiten tarkkaan liikkeitään ja kosketuksiaan. Hän piti siitä, että sai pienellä kosketuksella ystävänsä sävähtämään ja laskemaan suojansa. Pitkitettyään tilanteen äärimmilleen John viimein siirtyi jakkaransa kanssa taemmas ja hymähti.
“Nyt voit nostaa pääsi”, mies totesi ja nousi itse seisomaan viedäkseen desinfiointivälineet takaisin.
“Viimeinkin”, Sherlock sanoi huojentuneena ja kohotti katseensa. Hän tunsi niskansa hiukan jumiutuneen ja venytti päätään taaksepäin, tuntien yhtäkkiä haavansa aukeavan uudestaan.
“Älä -” John yritti kieltää, mutta vahinko oli jo tapahtunut.
“John, viiltoni taisi aueta uudestaan”, Sherlock totesi viattomasti ja hieraisi niskaansa.
“No ihmekös tuo kun venytit kaulaasi tuolla tavalla”, John vastasi hiukan ärtyneesti ja siirtyi takaisin toisen eteen huokaisten syvään. Ei hänellä ollut mitään toisen haavojen puhdistamista vastaan, mutta välillä tuntui kuin asuisi lapsen kanssa. Hän pyyhki pienet verinorot ja kuljetti kättään ja vanutuppoa viiltoa pitkin takaisin solisluille asti, vaikka haava ei ollut auennut niin pitkältä.
Sherlock seurasi ystävänsä keskittymistä, eikä ihme kyllä tuntenut oloaan yhtään epämukavaksi, vaikka toinen oli aivan iholla kiinni ja muutenkin todella lähellä. Kosketus ei tuntunut epämukavalta, päinvastoin. Mies ei tiennyt mistä se johtui ja se hämmensi häntä. Hän oli aina ennen ollut perillä siitä, missä raja meni kenenkin kanssa, mutta John… John oli poikkeus. Raja oli jotenkin häilyvä, kuin veteen piirretty viiva.
“Etkö puhdistanut sieltä jo?” Sherlock sanoi hiljaa ystävänsä puhdistaessa haavaa solisluun luota. John tuntui jälleen havahtuvan hereille ja hän kohotti katseensa.
“Minä… Joo, niin taisin”, tämä vastasi ja suoristi selkäänsä hiukan. Hän laski desinfiointitavarat käsistään lattialle, sillä ei halunnut pilata hetkeä nousemalla ylös. He olivat hetken aivan hiljaa, kunnes John avasi suunsa.
“Tiedätkö, on asioita, joista en kirjoita blogiini”, hän sanoi, aivan kuin se olisi ollut salaisuus.
“Kuten?” Sherlock kysyi ja kohotti hivenen kulmiaan.
“Tämä hetki”, John sanoi katsoen toista suoraan silmiin. “Tämä on vain meidän, ei muiden”, hän lisäsi yllättyen itsekin sanoistaan.
“Menitpäs herkäksi”, tummempi mies sanoi, tekemättä kuitenkaan pilkkaa.
“Olen tosissani”, John vastasi totisesti.
“Tiedän sen”, toinen sanoi. Hän tiesi mitä ystävänsä ajoi takaa ja tiesi myös, että oli vaatinut paljon, että tämä oli saanut sanottua, mitä oli sanonut.
“John…”, Sherlock sanoi nopeasti jättäen nimen ilmaan leijumaan. “Olen iloinen, ettet räjähtänyt”, hän jatkoi saaden toisen hymähtämään huvittuneena.
“Niin minäkin Sherlock, niin minäkin.”
John tiesi, että Sherlockilta vaati paljon sanoa nuo sanat. Eivät he olleet tottuneet tällaisiin keskusteluihin tai puhumaan tunteistaan tai suhteestaan oikeastaan mitenkään.
Molemmat hiljenivät ja katsoivat toisiaan suoraan silmiin. John tunsi jännittyvänsä tahtomattaankin ja hän tiedosti hyvin selvästi heidän läheisyytensä. Mies tiesi, että mitä vain voisi tapahtua ja huomasi Sherlockin raottavan hiukan suutaan, luultavasti ihan viattomasti ja tajuamattaan. Toisen huulet olivat kuivat. John veti hitaasti henkeä ja kumartui enempää ajattelematta hiukan eteenpäin.
Yhtäkkiä ovi lämähti auki.
“John!” rouva Hudson huudahti rynnätessään huoneeseen ja suoraan vaaleamman miehen luokse. “Olet elossa, luojalle kiitos!” nainen parahti ja kaappasi toisen käsivarsiensa syleilyyn. “Olen ollut niin huolissani etten ole öitä saanut nukuttua”, hän voivotteli, mutta kohautti saman tien olkiaan. “Väliäkö minulla, sinä olet nyt tärkein”, nainen jatkoi ja tutkaili Johnin kasvoja hiukan kauempaa. “Et ole syönyt kunnolla. John, mikset ole syönyt kunnolla? Eivätkö ne ruokkineet sinua sairaalassa? Herran jestas sentään!”
Rouva Hudson puhui niin nopeasti, ettei Johnilla ollut mahdollisuutta sanoa väliin oikeastaan sanaakaan. Hän sai päästettyä suustaan epämääräisen älähdyksen, mutta tuli heti keskeytetyksi. “Ruokaa! Sinä tarvitset nyt ruokaa. Älä murehdi, minä huolehdin kaikesta. Nyt sinä vain lepäät, eikö vain?” rouva Hudson papatti ja puristi hellästi Johnin poskea, viilettäen sitten aivan yllättäen takaisin sinne, mistä oli yhtäkkiä ilmestynytkin.
Hetken oli täysin hiljaista, kunnes Sherlock tarttui viuluunsa ja alkoi soittaa sävelmää, jonka John tunnisti. Se kuului asunnossa aina silloin kun mies oli tyytyväinen tai jopa lähes onnellinen. John hymähti, eikä voinut estää pientä hymyä kohoamasta kasvoilleen katsoessaan ystäväänsä.
Sherlockin huulet olivat edelleen kuivat.
~*~
A/N2: pidän kommenteista.
