Title: Ihmissudet eivät käy minun kimppuuni
Author: Death Eater
Pairing: Remus/Sirius
Raiting: K11
Genre: Romance, fluff
Disclaimer: Hahmot ja tunnistettavat paikat kuuluvat Rowlingille, minä en saa rahaa tästä.
A/N: Kirjoitin tämän äsken kamalassa remus/sirius-puutostilassa, koska teki hirveästi mieli kirjoittaa ja sittenhän se johti tähän ja... c: No, yrittäkää nauttia ja pistäkää sitä kommenttiakin sitten perään! (varoitan jo nyt tekstin mahdollisista kliseistä, kirjoitusvirheistä sun muista turhuuksista + anteeksi tuo kamala otsikko mutta kun minun mielikuvitukseni, inspiraationi ja luovuuteni loppuu aina siinä vaiheessa kun pitää se keksiä
)
Ihmissudet eivät käy minun kimppuuniRemus oli suututtanut Siriuksen taas.
Oikeastaan Remus ei ollut aivan varma, mistä Sirius oli tällä kertaa suuttunut. Se kuitenkin liittyi Siriuksen animaagiuuteen ja siihen, että Remus yhä vieläkin sanoi sen olevan tarpeetonta. Näin jälkeenpäin ajateltuna Remus kirosi itseään hiljaa mielessään ja toivoi, että olisi pitänyt suunsa kiinni, mutta enää sille ei voinut mitään. Sirius oli kuitenkin tainnut saada sellaisen käsityksen, että Remus ei ollut ollenkaan kiitollinen hänen uhrauksestaan ruveta animaagiksi. Ei se ihan niin mennyt, kyllä Remus oli kiitollinen.
Mutta Siriuspa oli äkkipikainen ja välillä helposti suuttuva, joten turha Remuksen oli itseään enää sättiä. Hänen olisi pitänyt vain olla hiljaa, niin ettei Sirius olisi pahoittanut mieltään, mitä kävi hyvin harvoin.
Kiukkuisesti tömisevät askeleet kaikuivat Remuksen päässä vielä silloinkin, kun Sirius oli jo kadonnut muotokuva-aukosta käytävälle ja sieltä mitä ilmeisimmin kiukuttelemaan jonnekin. Remus katsoi sulkeutuvaa muotokuvaa kulmat kurtussa ja yritti päättää, pitäisikö hänen lähteä Siriuksen perään. Yleensä poika kyllä tuli sopivan verran murjotettuaan takaisin, jolloin Remus oli ensimmäinen joka pyysi anteeksi. Siriuksen arvokkuudelle se ei kai olisi sopinut.
Hetken aikaa itsensä kanssa kiisteltyään Remus nosti takamuksensa ylös sohvalta ja lähti Jamesin hyvinkin kannustavien sanojen saattelemana Siriuksen perään. Käytävälle päästyään Remus ei tietenkään enää nähnyt Siriusta, joka oli ehtinyt livahtaa karkuun jo aikoja sitten. Mutta vain muutamaa käytävää myöhemmin Remus kiinnitti huomiota asiaan, joka paljasti Siriuksen olinpaikan hieman liiankin selvästi; vastasataneeseen lumeen painautuneet tassunjäljet.
Jäljet kuuluivat noin yhdeksänkymmenenyhdeksän prosentin varmuudella Siriukselle, joten Remus huokaisi syvään ja lähti tarpomaan jälkien johdattelemaan suuntaan. Mitä Sirius oli oikein ajatellut muuttuessaan koiraksi koulun alueella, käytävällä jossa kuka tahansa olisi voinut nähdä hänet? Kyllä Remus tietenkin jo ennestään tiesi, että Sirius oli vastuuton ja huoleton, mutta tuskin tämä silti halusi paljastaa kenellekään olevansa täysin luvaton animaagi.
Jos Siriuksella oli ollut joku päämäärä, sinne tämä ei ollut ainakaan päässyt – ellei päämäärä sattunut olemaan keskellä lumihankea. Remus pudisti päätään kävellessään kohti suurta, mustaa ja karhumaista koiraa. Se istui selkä häneen päin ja pää itsepäisesti alas painettuna, mutta sen korvien liikahtaessa taaksepäin Remus tiesi, että se oli huomannut hänen tulonsa.
”Sirius, anteeksi nyt siitä mitä ikinä sanoinkaan sinulle ja mistä suutuit, mutta et viitsisi murjottaa”, Remus tokaisi seisahtuessaan koiran viereen. Sirius ei katsonut häneen päinkään, käänsi vain päänsä muualle.
Remus ei todellakaan aikonut pyydellä ylenpalttisesti anteeksi, sillä siinä tuskin olisi mitään järkeä. Ei kai hän ollut sentään sanonut mitään niin pahaa, että Sirius oli loukkaantunut verisesti loppuiäkseen – Sirius vain oli itsepäinen ja välillä myös hieman itserakaskin, minkä takia tämä otti jotkut asiat raskaasti ja ei pitänyt siitä, kun ei ollutkaan huomion keskipiste.
”Siriuuus...” Remus maanitteli ja kyykistyi koiran tasolle alas. ”Älä viitsi.”
Mustanharmaat silmät kääntyivät hieman vastahakoisesti tarkastelemaan Remuksen kasvoja, ja Sirius näytti kurtistavan kulmiaan. Sirius oli kuitenkin koiramuodossaan eikä hänellä silloin varsinaisesti ollut kulmakarvoja, mutta huvittavalta se joka tapauksessa näytti. Remuksen suupielet kääntyivät ylöspäin, mutta koiran suusta kuului epämääräinen murahdus mikä kieli, ettei Sirius ollut vielä antanut anteeksi. Mokoma.
”Anturajalka”, Remus sanoi hieman totisemmin. ”Älä nyt oikeasti ole vihainen minulle, en minä tarkoittanut sitä mitä sanoin.”
Sirius vain tapitti häntä koiransilmillään, mitään muuta tekemättä. Remus huokaisi ja venytti kättään kohti Siriusta, toivoen ettei tämä purisi häntä. Sillä jos Sirius oli vielä hänelle vihainen, pieni (tai suurempikin) puraisu käteen varmasti helpottaisi asiaa.
Sirius ei ilmeisesti jaksanut enää mököttää, tosin ihmismuotoonkin vaihtaminen näytti olevan tälle liikaa. Koira kallistui Remukseen päin ja heilautti häntäänsä Remuksen rapsuttaessa sitä korvan takaa. Sirius oli täysin oma itsensä, huomiota kerjäävä ja vain niin – siriusmainen. Remus hymähti hiljaa ja ajatteli, että tuskin kukaan muu (paitsi ehkä James tai Peter) sai juosta ystävänsä perässä pyytämässä anteeksi ja sitten rapsuttaa tätä korvan takaa.
”Jos viitsisit muuttua ihmiseksi, puhuminen voisi olla helpompaa”, Remus totesi hetken päästä, silloin kun hänen sormensa alkoivat jo jähmettyä kylmästä ja kyllästyivät raapimaan koiran karheaa turkkia. Sirius ei ilmeisesti viitsinyt tehdä juuri sillä hetkellä mitään, loi vain yhden silmäyksen ystäväänsä ja näytti virnistävän. Remus pyöräytti silmiään. ”Hyvä on, ei sitten. Minä ainakin lähden ennen kuin jäädyn tänne pakkaseen.”
Remus nousi ylös ja lähti kävelemään omatekemiä jälkiään takaisin kohti linnaa, mutta Siriuksellakin oli ilmeisesti tullut jo tylsää. Kauaa ei Remus ehtinyt rauhassa kävellä, sillä pian hän tunsi tassujen painautuvan täydellä voimalla hänen selkäänsä ja kaatavan hänet lumihankeen.
Lunta suustaan ulos sylkien Remus mulkaisi Siriusta, joka seisoi hänen vieressään ja heilutti häntäänsä vimmatusti. Remus kurtisti kulmiaan ja nappasi maasta kasan lunta, vaivautumatta muotoilemaan siitä lumipalloa. Koira ulvahti kun päin sen näköä lensi läjä lunta, ja nyt oli Remuksen vuoro nauraa Siriukselle (tai eihän Sirius ollut Remukselle missään vaiheessa nauranut, mutta jos tämä olisi ollut ihminen, niin kyllä varmasti olisi).
Koiran tassut painuivat Remuksen rinnan päälle ja sen kieli roikkui hölmön näköisesti jostain hampaitten välistä. Remus tuhahti ja mottasi koiraa hellästi kuonoon, niin että Siriuksen suusta pääsi vain innostunut haukahdus. Sirius tuntui aina nauttivan siitä, että oli koira – oli varmasti kätevää jolkotella ympäriinsä koirana, kaataa kunnon ihmisiä lumihankeen ja esittää silti täysin viatonta. Joka tapauksessa Sirius oli unohtanut murjottaa Remukselle.
”Sirius, helvetti”, Remus ähkäisi ja yritti työntää koiraa pois päältään, mutta se vain heilutti häntäänsä eikä välittänyt ollenkaan, vaikka Remus tunki sen naamaan lunta. Oikeastaan Sirius-koira innostui siitä vain enemmän ja alkoi Remuksen ihmetykseksi nuolla hänen naamaansa. ”Sirius... Anturajalka... Lopeta! Hyi, tuhma koira”, Remus sanoi muka vakavasti (vaikka hän oli itse tukehtua omiin nauruntyrskähdyksiinsä) ja työnsi Siriuksen kuonoa pois.
Ja sitten pienen sekamelskan, potkivien ja huitovien raajojen sekä huutojen jälkeen Remuksen yläpuolella ei häälynytkään enää koiran kuono. Nyt hän tuijotti ilkikurisesti hymyilevää Siriusta tuon harmaisiin, täysin ihmismäisiin silmiin ja tajusi kuinka lähekkäin he olivat. Sirius käytännössä ottaen makasi hänen päällään; pojan ylävartalo retkotti hänen vartalonsa päällä jotenkin kumman vinossa, mutta tämän jalat olivat uppoutuneet jonnekin lumihankeen niin kuin Remuksenkin.
Remus katsoi Siriuksen silmiä, Sirius katsoi Remuksen silmiä. Vaikka lumihanki oli epämukavan kylmä ja märkä, Remuksen posket tuntuivat helottavan punaisina ja tulikuumina. Hänen käsilleen ei tuntunut olevan paikkaa yhtään missään, vaan ne makasivat lumihangessa ja kävivät vähä vähältä tunnottomammiksi.
”Saat ehkä anteeksi”, Sirius totesi aivan kuin he kävisivät täysin normaalia keskustelua vaikka aamiaispöydässä. ”Mutta sinun täytyy myöntää, että animaagiudessa on hyviäkin puolia.”
”En minä ole sanonut, ettei olisi”, Remus väitti heti vastaan – sillä eihän hän nyt sentään ollut sanonut, ettei animaagiudessa ollut mitään hyvää. ”Eikä minua haittaa, että sinä olet animaagi. Ja Sarvihaara ja Matohäntä.
Mutta kun se on vaarallista.”
”Lässynlässyn, mikä tässä on muka vaarallista?” Sirius kysyi ja Remus tuijotti tämän kasvoja. He makasivat vieläkin päällekkäin lumihangessa, eikä Siriuksella näyttänyt olevan minkäänlaisia aikeita nousta.
”Se, että minä olen ihmissusi –”
”Ja ihmissudet eivät käy minun kimppuuni”, Sirius keskeytti hanakasti.
”Anturajalka, sinä et ehkä ihan ymmärrä. Okei, eiväthän ihmissudet kyllä käykään eläinten kimppuun niin kuin ihmisten, mutta ei sitä voi koskaan tietää ja –”
Siriuksen huulet keskeyttivät Remuksen puhetulvan täysin. Ne painautuivat vaativasti Remuksen suulle ja alkoivat liikkua siinä lempeästi, hieman tunnustelevasti. Remus tunsi Siriuksen kädet hiuksissaan ja jossain lumihangessa, ja äkkiä hänenkin käsilleen oli paikka jossain Siriuksen niskan tienoilla. Siriuksen oli pakko saada tunkea kielensäkin mukaan (tosin nyt tämä ei alkanut sentään nuolla Remuksen naamaa niin kuin hieman aiemmin koirana) eikä Remus voinut väittää, ettei olisi pitänyt siitä. Siriuksesta, hänestä, suudelmasta. Se tuntui aluksi jotenkin väärältä ja silti niin oikealta, mutta ihanalta joka tapauksessa.
Remus avasi silmänsä ja katsoi otsa kurtussa Siriukseen, joka oli vetäytynyt pois suudelmasta ja katseli häntä nyt vain hieman ylempää.
”Olen aina halunnut tehdä noin”, Sirius sanoi ja hymyili leveästi.
”Olet aina halunnut suudella minua?” Remus tarkensi ja kurtisti hieman kulmiaan. Hän piti käsiään yhä Siriuksen niskan takana, veti niillä poikaa vaivihkaa lähemmäs itseään.
”Niin, mutta tarkalleen juuri noin. Keskeyttää puhetulvasi suudelmalla.”
”Pah. Pitääkö minun sitten puhua lisää, että suutelet uudestaan?” Remus hymyili, ja ennen kuin Sirius ehti tajuta mitä tapahtui, hän olikin Remuksen alla, takaraivo painuen kylmään lumeen.
”Taidan perua aiemmat puheeni”, Sirius sanoi hieman mietiskelevän oloisena. ”Ihmissudet taitavat sittenkin käydä minun kimppuuni.”
Remuksen suusta purkautui hyväntuulinen naurahdus ennen kuin hän painoi uuden suudelman Siriuksen huulille.
