Kirjoittaja: sieerra
Ikäraja: K-11
// Vanilje laski ikärajaa.Tyylilaji: angst
Yhteenveto:
Taakseni maahan lankeaa kuitenkin varjo, joka mielessäni aallokon lailla vellovan tuskan lisäksi kertoo minulle, etten ihan vielä olekaan lakannut olemasta.Varoitukset: Hahmon itsemurha (tulkinnanvaraisesti) A/N: Nimi on peräisin erittäin kauniista muistovärssystä, johon törmäsin. En löytänyt alkuperäistä lähdettä hakemalla, jos joku tietää sen, kuulisin mielelläni!
Se kuitenkin kuuluu kirjoittajalleen. Tästä ei pitänyt tulla näin synkkä, mutta vajosin syvälle itsesäälin syövereihin tätä kirjoittaessani, joten niin vain kävi. Kommenteista olisin erittäin kiitollinen <3
Tuhat tuulta puistikoissa
Aurinko värjää puut kullallaan, saa värit hohtamaan syvinä ja lämpöisinä. Sen hehku ei kuitenkaan ulotu minuun asti; sisälläni tuntuu olevan vain kylmää ja pimeää, palasia ja tuhkaa. Ei edes mitään konkreettista mihin tarttua, ei mitään mistä alkaa selvittää asioita, vain pelkkää olemattomuutta.
Tällaiseksi minut teit, loputtomaksi tyhjyydeksi.
Tuuli sekoittaa hiukset kasvoille, leikkii ja temmeltää punakiharoissa. Kesken kasvukauden pudonneita, vihreitä lehtiä rahisee hiekkapolkua vasten. Mekin olemme kuin nuo lehdet, elämämme päättyi kesken kaiken, yhtä varoittamatta, äkkiseltään.
Ennen huulesi tanssivat huulillani, kätesi kiertyivät ympärilleni, etsiytyivät lantiolle, kyljille, rinnoille; saivat hennolla kosketuksellaan väristykset kulkemaan kehoni läpi. Nyt värisen vain tuulessa, joka välillä vaihtuu lempeästä hyväilystä vihmovaksi viimaksi, joka havisuttaa ja varisuttaa puiden lehtiä. Ja minua.
Kuinka tuuli leikittelikään hiuksillasi! Ja minä sain olla se, joka pyyhki suortuvat poskiltasi, hiljakseen putoilevat kyyneleet poskiltasi, hennot mutta silti erottuvat naurunrypyt silmäkulmistasi. Se, joka jakoi kanssasi jokaisen hengenvedon, jokaisen askeleen. Jonka viereen käperryit alastomana hikisten lakanoiden keskellä, jonka nimen henkäisit ollessasi huipulla.
Nyt huulillasi on joku muu.
Voin melkein kuulla taas naurusi, haistaa ihollesi sekoittuneen hajuveden tuoksun merituulessa, joka meidätkin niin usein ympäröi. Annoin sinulle itseni kokonaan, olin täysin sinun. Muttet koskaan vastannut, kun kerroin, kuinka paljon sinua rakastin.
Kesä ei jatkunutkaan meillä ikuisesti, kaikki vain lakastui pois. Syksy toi tullessaan elämääsi uuden ihmisen, joka kietoi sinut heti pauloihinsa. Korvasi minut niin helposti, aivan liian helposti. Olisitpa edes kertonut siitä minulle itse. Senkin minulle kertoi tuuli, korvasta korvaan kiertävä kevyt henkäys.
Pysähdyn katsomaan ulapan taakse laskevaa aurinkoa. Viimeiset säteet tuntuvat tunkeutuvan lävitseni kuin minua ei olisikaan. Taakseni maahan lankeaa kuitenkin varjo, joka mielessäni aallokon lailla vellovan tuskan lisäksi kertoo minulle, etten ihan vielä olekaan lakannut olemasta.
Kumarrun avaamaan kenkieni nauhat ja astun paljasjaloin rantakivikolle. Vedenrajassa en enää tunne pikkukiviä jalkapohjieni alla, ja vaikka suuremmat kivet ovat liukkaat, astun varmasti, horjumatta eteenpäin. Navakoituneen tuulen aikaansaamat aallot lyövät vasten sääriäni, sitten reisiäni ja lopulta vatsaani. Vaatteet imevät itseensä hyistä vettä, muuttuvat yhä raskaammiksi, enkä enää epäröi.
Astellessani tuttuja polkuja, meidän polkujamme, kietoudut taas ympärilleni, voin taas hengittää sinua. Enkä ole enää yksin.