Kirjoittaja: minä se vain
Ikäraja: k11 // Vanilje laski ikärajaa.
Yhteenveto: Mä oisin kiskonu ne niin syvälle mun henkilökohtaseen Helvettiin.
Varoitukset: Itsemurhasta ja seksistä(vähän) puhumista
A/N: Kertokaa mulle mielipiteenne tästä, tää on ehkä eniten sellanen, josta mä haluan kuulla toisilta!
Mun ekoja muistoja on varmaan se kun mä kolmevuotiaana iskin pääni keskiyölläyöpöydän kulmaan. En mä siitä muista mitään, mutta mä muistan mun kotikaupungin yhden sillan valot, sen miltä ne näytti mun itkuisten lapsensilmien läpi. Muuta en muista.
Toinen lapsuusmuisto, jota mä en oo unohtanu on mun koira. Tai siis se päivä kun se kuoli. 26.6., mun pikkusisko täytti sinä päivänä vuosia. Mä muistan kun me itkettiin kuistilla. Vieläkin meinaa itkettää, paras kaveri, joka meillä on koskaan ollu, uus koira ei oo korvannu vanhaa kaveria.
Mä en oikeestaan muista mitään erikoista mun ala-asteelta. En tiiä miks, mutta mä en muista. Tai kyllä mä yhden, mua kiusattiin. Jatkuvasti, nimillä ja kuiskuttelemalla mun selän takana. Mä uskon, että se on syy, miks musta tuli tällänen mikä mä oon tänä päivänä. Kova ja vitun kylmä.
Yläaste, mä inhosin sitä. Kaikista tuli niin teinejä, kovia jätkiä ja mimmejä, vaikka murrosikä oli vielä edessa. Mä näyttelin, että kaikki oli hyvin, pärjäsin koulussa ja muuta. Mutta ei mulla hyvin menny. Yksin kotona suihkun lattialla mä aloin piirtää mun elämää itteeni. Ei niistä ikinä tullu valmiita, aina puolitiehen jääneitä piirroksia, pelkkiä viivoja. Mä uskon, ettei kukaan tykänny musta, olin liikaa esillä, liian villi hillittäväksi, liian tottelematon kesytettäväksi.
Jos mä oisin koira, mut ois lopetettu, mutta ei ihmistä saa tappaa, eihän?
Mä mietin sitä usein, itsemurhaa. Kuinka moni ois oikeesti jääny kaipaamaan mua niinku ystävää. En usko että kovinkaan moni.
Nyt mun eka vuosi toista astetta on ohi ja mä oon taas siinä pisteessä, etten tiiä, jaksanko jatkaa mihinkä suuntaan, ylös vai alas. Taivaaseen en usko ja mä toivon ettei sellasta paikkaa ku Helvetti oo olemassa. Tai ehkä se on täällä, mun pään sisällä, oma pieni jokapäiväinen Helvetti.
Oon umpikujassa elämän kanssa, mutta mä oon lopettanu sen piirtämisen.
Ai niin, mun neitsyys, tavallaan. Mä menetin sen tytölle, en pojalle, niinku mä joskus uskoin. se oli alkoholinsekainen eka kerta, totaalisen loistava kokemus, muttei täydellisen tyydyttävä.
Kun kerroin mun seksuaalisesta mieltymyksestä molempiin sukupuoliin, mun entiset kaverit löi välit poikki muhun.
"Joo, kyllä se on okei", ne sano hymyssäsuin.
Ja vitut. Ne valehteli.
Siksi mä vihaan niitä. Liikaa valheita, typeriä valheita, helppoja sellasia.
Mä toivon, että oisin tehny sen itsemurhan sillon, mä oisin kiskonu ne niin syvälle mun henkilökohtaseen Helvettiin. Niille se ois jääny elämään vaikka se mun alunperin olikin. Se oisin ollu mä, joka viimisenä nauraa.
Mä toivon, että mulla on voimia elää vielä, mä en halua luovuttaa. Mutta se selviää ajan kanssa. Ja sitten kun mä päätän lähteä, mä teen sen samalla tyyliillä kun kaiken muunki. Isosti ja näyttävästi. Ja se huomataan, mä pidän siitä huolen.
