Nimi: Hyvitys
Kirjoittaja: Minä, Belsissa
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama, Angst
Paritus: Lääkäri/potilas
Varoitukset: Jos inhottavan sedän pakkomielle alaikäisestä tytöstä tuntuu turhan puistattavalta, tämä ei ole teksti sinua varten.
Muuta: Biisien
Oomph! - Labyrinth ja
Pain - Save me pohjalta kirjoitettu teksti.
***
En saanut ajatuksistani otetta. Ne juoksentelivat ympärilläni kujeillen, eivätkä suostuneet tekemään yhteistyötä kanssani. Ne pitivät enemmän vapaudesta, sekavina ryöppyinä kirmailusta niin, etten minä raukka enää pysynyt perässä. Minä en olisi enää jaksanut leikkiä mokomien kanssa. Makasin vain passiivisena valkoisella lattialla, välittämättä niiden kivuliaista näykkäisyistä ja riemunkiljahduksista. Kieltämättä olisin halunnut taistella niitä vastaan, pakottaa takaisin minuun. En vaan enää kyennyt siihen. Voimani olivat kuluneet loppuun aikoja sitten.
Toisaalta en tiennyt halusinko ajatuksiani sittenkään takaisin. Ehkä toivoisin niiden kuitenkin pysyvän kaukana minusta saadakseni olla kahdestaan tyhjyyteni kanssa. Härnäämistä en siltikään sallinut. En päivittäisien kipuannoksien jakelemista. Joskus olin ajatellut, että ehkäpä ansaitsin sen. Että minun kuului kärsiä ja elää hajanaisena ihmisrauniona. Mutta mitäpä siitä kukaan hyötyisi? En voinut pelastaa moisella enää ketään. Tehty mikä tehty, mitäpä sitä enää turhaan kärsimään. Valitettavasti tuska ei kuitenkaan totellut minua. Olin jumissa sen kanssa, vaikka miten yritin antaa itselleni anteeksi.
Toisaalta en enää olisi edes jaksanut välittää. Ei minulla ollut enää mitään, enkä varsinkaan ollut sama ihminen kuin ennen. En etenkään kontrollin kadotessa käsistäni hulluuspuuskissani. Silloin todella tunsin kuuluvani sairaalaan. Tunteideni päästessä valloilleen ja vieraiden ajatusten ottaessa vallan. Kaiken vanhan ja uuden kivun päästessä jälleen riivaamaan minua. Taisteluyritykset niitä vastaan olivat turhia. Ne olivat vain yhtä hulluuden ja selväjärkisyyden labyrintissä harhailua. Ikinä ei voinut tietää, kumman polulle oli eksynyt.
Viimeisin hulluuskohtaukseni oli ollut edellisenä päivänä, mutten ollut vieläkään täysin toipunut siitä. Mieleni oli yhä levoton ja pelokas. En halunnut ketään lähelleni. En yhtään hoitajaa tai etenkään Häntä. Hän oli liiaksi kytköksissä tähän kaikkeen. Hän oli pelastukseni ja kadottajani – kumpaakin, ei kumpaakaan vai vain toista? En tiedä. En ymmärtänyt enää mistään mitään. En edes haluaisi miettiä, mutten voinut olla välittämättä kaikesta tapahtuneesta tässä tilassa. Jos vain saisin tarpeeksi lääkkeitä, tarpeeksi turtumusta niin kestäisin paremmin. Mutta hoitajat eivät suostuneet antamaan minulle enempää. Heidän mielestään oli parhaaksi, että oppisin tiedostamaan tunteeni vähitellen.
Samassa huoneen raskas metalliovi avautui. Aluksi näin vain valkeat työkengät, mutta jo tuoksusta tunnistin tulijan olevan Hän. Olisin halunnut käskeä Hänet pois, mutta voimani eivät riittäneet siihen. Saatoin vain katsoa ylös, miehen vaaleanvihreisiin silmiin kyyneleet omissani.
”Kuulin viimeyöstä, Olivia. Olit kuulemma saanut taas kohtauksen. Se oli hyvin ikävä kuulla, etenkin kun ajattelin meidän edistyneen”, lääkäritakkinen totesi kumartuen maahan tasolleni.
En saanut vastatuksi juuri muuta kuin itkua. Äänetöntä kyynelehdintää, jonka syytä en osannut valottaa. En tiennyt johtuiko se menneistä asioista vaiko tunteesta, että olin pettänyt ainoan tukijani. Sieluni oli kuitenkin palasina, oli syy mikä hyvänsä ja nyt se valutti sirpaleitaan kyyneleideni mukana. Jonain päivänä minulla ei olisi enää mitään mitä antaa.
”Mutta sinähän itket. Mikä on hätänä?” Hän ihmetteli pyyhkäisten kyyneleet poskiltani.
En saanut suustani vieläkään sanaakaan vaan ainoastaan tuijotin Häntä ahdistukseni vallassa. Miehen pitäisi mennä pois. En kestänyt edes Häntä tässä tilassa. Pelkäsin hulluuteni jälleen palaavan ja väittävän minulle asioita, jotka eivät pitäneet paikkansa. Yrittäen muuttaa minut viattomammaksi ja syyllistää kaikki muut minulle tapahtuneesta kurjuudesta. Vaikka itsehän olin siihen syypää. Ketään muuta en voinut rooliini sijoittaa.
”Ei hätää, minä olen tässä. Kaikki muuttuu taas hyväksi”, mies kuiskasi vetäen minut lämpimään syleilyynsä. En vastustellut, vaan painoin pääni hänen rintaansa vasten, antaen kyyneleiden valua valkoiselle takille. Mitä muutakaan saatoin tehdä? Ei lääkäri kuuntelisi, vaikka saisinkin pyydettyä Häntä poistumaan.
Miehen lähellä oli loppujen lopuksi hyvä olla. Olihan Hän ainut, joka enää välitti minusta sen kaiken kamaluuden jälkeen. Vaikka oikeutettuahan toisten viha oli. Minä olin hullu. Minä olin vaarallinen. Kuka sellaisen lähelle tahtoisikaan? Parempi vain, että kaikki entisen elämäni varjot pysyisivät kaukana. Hän oli ainut, joka tunsi minut ja tiesi miten käsitellä. Hän ainoastaan kykeni tuntemaan arvottomuuteni ja tekemään siitä edes hetkeksi paremman. Keinot saattoivat olla ikäviä, mutta epäilemättä pidemmällä aikavälillä tehokkaita. Sovitusmahdollisuudesta minä olisin Hänelle ikuisesti kiitollinen. Siitä, että mies johdatti minua vähitellen eteenpäin ihmisyyden tiellä, antaen mahdollisuuden ottaa tuska itselleen muiden sijasta. Ehkä Häntä seuraamalla voisin vielä jonakin päivänä olla sama tyttö kuin monia, monia vuosia sitten.
***
Lapsiraukka oli kovin eksyksissä. Täysin eri ihminen kuin hänet tavatessani. Olivia oli ollut kieltämättä erittäin haavoittuvainen jo silloin, mutta kuitenkin lähes terve, korkeintaan keskivaikeasti masentunut. Koulukiusaamisestahan hän kärsi myös. Oikeastaan varsin pahanlaatuisesta sellaisesta. Luokkakaverit olivat joskus käyttäneet väkivaltaakin. En tosin osannut sanoa, oliko sanallinen osuus ollut vielä hirveämpi. Kaikesta siitä huolimatta Olivia ei kuitenkaan ollut kadottanut hymyän täysin, eikä hänen elämänliekkinsä ollut sammumaan päinkään. Kehityksen suunta muuttui radikaalisti vasta myöhemmin. Olivian elämän traagisimmat hetket koittivat hänen käytyään vuoden verran minun vastaanotollani.
Se kaikki oli minun ansiotani. Minä olin onnistunut tekemään hänestä ihmisraunion uskottelemalla salakavalasti koko maailman vihaavan häntä, kaikkien haluavan hänelle vain pahoja asioita. Se ei ollut edes vaikeaa, kun kyse oli koulukiusatusta murrosikäisestä. Lohduttaviin lauseisiin upotetut siemenet alkoivat lopulta itää. Oliviasta tuli aina vain masentuneempi ja epäluuloisempi. Ulkoinen olemuskin muuttui vallan kärsineeksi. Tyttö laihtui useita kiloja, hänen poskensa painuivat kuopalle, silmien alle ilmestyivät tummat varjot, eikä hän jaksanut enää entiseen tapaansa ehostaa itseään. Olivia alkoi myös kuvitella asioita koulutovereistaan, perheestään ja tuntemattomista kadunihmisistäkin. Julman kiusauksen jatkuessa ja minun korruptoidessani tyttöraukan mieltä, tämä alkoi kuvitella ihmisten odottavan tilaisuutta jopa tappaa hänet. Siinä vaiheessa minun olisi jo kuulunut määrätä hänelle lääkkeet, mutta teinkin täysin päinvastoin. Tietenkin muka autoin häntä, lohdutin parhaani mukaan, mutta viljelin yhä joukkoon lauseita, jotka varmasti jäivät pyörimään jo pahasti sairaan lapsen mieleen.
Olivian tilan huippu saavutettiin eräänä maanantaipäivänä hänen luokkalaistensa tyttöjen uittaessa tämän päätä vessanpöntössä. Tytöille se oli ollut vain hyvin, hyvin julmaa kiusantekoa, mutta Olivia oli kuvitellut aivan muuta. Raukka oli luullut luokkalaistensa yrittävän hukuttaa hänet.
Tyttö oli seonnut täysin. Hän oli repinyt kauhuissaan itsensä irti luokkatovereidensa otteesta ja hyökännyt Miranda-nimisen tytön kimppuun. Muut eivät olleet järkytykseltään ja peloltaan osanneet tehdä muuta kuin katsoa, kun Olivia hakkasi uhrinsa päätä kiviseen lattiaan minkä ikinä vain jaksoi. Lopulta joku oli kyennyt shokiltaan hakemaan opettajan, mutta Miranda oli jo kerjennyt saada pysyviä vammoja.
Olivia kiidätettiin tänne, psykiatriseen sairaalaan, jossa minä toimin ylilääkärinä. Kaikki oli mennyt suunnitelmieni mukaan. Hauras nukketyttöni oli viimein saapunut luokseni lopullisesti. Perhe luovutti tytön ilomielin syliini, luullen, että saisivat sitä kautta lapsensa ehkä jonakin päivänä takaisin. He eivät kuitenkaan tienneet suunnitelmieni olevan aivan toisenlaiset. Olivia ei nimittäin koskaan tulisi poistumaan sairaalasta. Hän tulisi elämään loppuelämänsä täällä, minun pienenä uhrilampaanani. Ajatus soi minulle mitä suurinta mielihyvää. Tyttö olisi nyt todellakin minun, ymmärtämättä, että juuri minä olin kaiken hänen pahansa juuri. Todennäköisesti hän eläisi nyt tuiki tavallista teinitytön elämää, ellen minä olisi tullut muuttamaan hänen elämänsä suuntaa.
Paraneminen olisi voinut lähteä vain ja ainoastaan Oliviasta itsestään, mutta minä estin senkin. Kerroin hänen perheellensä, ettei tytön ollut hyväksi nähdä ketään. Että hän oli niin hauraassa tilassa, että traagisista tapahtumista muistuttavien kasvojen näkeminen voisi murtaa hänet. Niinpä perhe pysyi poissa, niin vaikeaa kuin se heille tuntuikin olevan. Olivialle taas annoin kuvan, ettei hänen perheensä enää halunnut tavata häntä. Että kaikki hänen entisen elämänsä ihmiset vihasivat ja halveksuivat häntä. Niinpä tyttö luuli, ettei hänellä olisi sairaalan ulkopuolella enää mitään. Virheellisesti ajatteli, että ainut hänestä enää välittävä olin minä.
Joku saattaisi ihmetellä, miksi tein tämän kaiken. Minullahan oli täydellinen perhe, kaksi kaunista lasta ja mitä suloisin vaimo kotonani. Kaikki elämässäni oli päällisin puolin mainiosti. Mutta en minä välittänyt sellaisesta. En mehevästä kukkarostani, hienosta autostani tai idylliperheestäni. Ainut, mitä tässä elämässä halusin, oli Olivia. Olin ymmärtänyt sen heti hänen astuessaan ensimmäisen kerran huoneeseeni kaikessa nukkemaisuudessaan, hauras enkelityttö.
Mutta minä tiesin, ettei tyttö koskaan haluaisi minua, jos hänellä olisi vaihtoehto. Miksi hän tahtoisi monet kerrat itsensä ikäisen, vähitellen harmaantuvan ja kokoon painuvan keski-ikäisen ukonrähjän? Minulle oli tuottanut sietämätöntä tuskaa ajatus tytöstäni jonkun pojankoltiaisen kainalossa, matkalla kohti tulevaisuutta ilman minua. En voinut sallia sellaisen tapahtuvaksi. Minun oli pakko tehdä asialle jotain, sillä en saanut tyttöä mielestäni. Riemukseni suunnitelmani toimi täydellisesti. Nyt hänellä ei enää ollut ketään. Olin ainut, johon raukka saattoi enää turvautua.
Oli totta, että toteutin suunnitelmani myös kostaakseni Olivialle sen, ettei hän todellisuudessa halunnut minua. Halusin laittaa hänet kärsimään siitä, vaikka jumaloinkin tyttöä ylitse kaiken muun. Siksi tuotin hänelle paljon tarpeetontakin kärsimystä, mutta koin sen oikeutetuksi. Itsehän tyttö oli ollut julma minulle halutessaan naiiviudessaan jonkun typerän, valkotukkaisen jalkapalloilijapojan. Muistan yhä, kun hän kertoi siitä typeryksestä. Miten olisinkaan vain halunnut pyyhkiä mokoman pois hänen mielestään. Mutta toisaalta ihastuksesta oli myös hyötyä. Ilman sitä olisin tuskin koskaan tullut toteuttaneeksi suunnitelmaani. En olisi uskaltanut tehdä sitä, ellen olisi todella pelännyt menettäväni Oliviani. Eikä pojankoltiaisella loppujen lopuksi ollut ollut voimaa erottaa minua rakkaimmastani. Hän oli vain vahvistanut sidettä välillämme.
Käteni tytön olalla alkoi hiljalleen laskeutua alemmas hänen vartalollaan. Olivia säpsähti, muttei vastustellut. Hyvä tyttö, aina yhtä säyseä. Minun oma nukkeni, joka ei pistänyt sanallakaan vastaan kosketukseni vähitellen tavoittaessa hänen tytönrintansa. Tämän hän kuvitteli sovituksekseen, raukka kieroutuneessa mielessään. Näin hän ajatteli saavansa anteeksi aikaisemmat syntinsä: ottamalla itse taakan kannettavakseen.
”Tiedäthän, että olosi on parempi tämän jälkeen. Tämä sovittaa pahuuden, jota olet ympärillesi kylvänyt”, muistutin suudellen Olivian kyynelistä märkää poskea.
Tiesin kyllä, ettei hän halunnut minua. Suostui vain rikkonaisen mielensä ja manipulointini tuottaman illuusion vuoksi. Enempää en kuitenkaan voinut saada. Tämä oli ainut tapani tyydyttää hetkeksi sammumaton haluni häntä kohtaan. Loppujen lopuksi kaiken itseinhonsa keskellä Oliviallakin oli parempi maksettuaan hieman kuviteltua velkaansa. Tällä tavoin hän sai edes häviävän hetken verran helpompaa oloa, vaikkakin täysin erilaisella tavalla kuin toivomani. Vain kurjuudessa saattoi päivänsäteeni olla minun.
