A/N: En ole ollut "pimeänlorditaajuudella" vähään aikaan, joten pikkasen kesti puskea jotain sen suuntaista tekstiä ulos pääkopasta. Tekstistä kyllä huomaakin, että pimeän lordi jää vähän sivuun tykästyessäni enemmän hänen ah, niin kammottavaan lemmikkiinsä.
maigaro mukavaa että jätit kommenttisi luettavakseni.
4. Osa - Joululoma
Viimeisenä koulupäivänä ennen lomalle lähtöä Draco huomasi viivyttelevänsä matka-arkkunsa pakkaamista. Sen tuli kuitenkin olla pakattuna ennen päivällistä, jonka jälkeen Tylypahkan muutamista takoista avettiin tunniksi siihen käyttöön, että oppilaiden oli mahdollista palata koteihinsa hormiverkoston kautta. Luihuiset käyttäisivät Professori Kalkaroksen työhuoneen takkaa.
”Nähdään tammikuun alussa”, kuului ympäri Suurta salia toivotuksia.
”Hyvää joulua”, huudettiin jostain.
”Älkää unohtako uuden vuoden juhlintaa”, kuului vastaus ja sitä säesti pienen paukkupommin jysäys jostain Rohkelikkoporukan suunnasta.
Dracolta jäi päivällinen kesken. Hän ei saanut alas enää palaakaan ja niin hän vetäytyi kesken päivällisen toisen kerroksen hylättyyn poikien vessaan. Häntä heikotti ja sydän tuntui jyskyttävän tavallista nopeammin. Jos hän olikin yrittänyt rajoittaa vähän menemisiään viimeisten viikkojen aikana ja Kalkaroksen antama virkistävä juoma oli auttanut, se ei ollut palauttanut hänen ruokahaluaan ja uni oli jäänyt kovin katkonaiseksi. Vessakopista kuului äkkiä kovin tuttu loiskahdus Myrtin saapuessa ja lipuessa katonrajaan ihmettelemään.
”Ai sinä. Sinua ei ole vähään aikaan näkynyt”, Myrtti totesi ja tuli vähän lähemmäs.
”Käykö täällä sitten joku muukin minun lisäkseni?” Draco uteli.
”Ei oikeastaan. Kukaan ei halua jäädä juttelemaan minun kanssani”, Myrtti sanoi surullisesti.
”En minäkään tänne vapaaehtoisesti hakeudu”, Draco totesi ja istahti jonnekin perimmäiseen nurkkaan ohimoitaaan hieroen.
”Tuo ei ollut kovin kohteliasta”, Myrtti totesi vähän happamana. ”Sinäkin tulet vain silloin kun olet surullinen”.
Draco oli hiljaa. Oliko hän surullinen tai näyttikö hän surulliselta. Hän oli pikemminkin kauhuissaan ja todella peloissaan. Kun omasta kodista oli parhaillaan tulossa pahuuden päämaja, se ei millään muotoa voisi olla mukavaa ja turvallista. Ehkä hän oli myös surullinen, koska oli menettämässä jotain hänelle tärkeää, oman kodin.
”Tiedätkös, sitä on väkisinkin surullinen, kun on saanut tietää, että taikamaailman pimein velho majailee kodissasi. En haluaisi jouluksi kotiin”, Draco huomasi avautuvansa kummitukselle.
Myrtti lipui Dracon vierelle ja nyyhkäisi kuuluvasti.
”Tuohan on kamalaa. Tietysti olet surullinen”, Myrtti vastasi silmät pelosta laajeten. ”Eikä sinulla ole ketään, jolle voisit jutella ja sitten tulet tänne?”
”Oletan että osaat pitää suusi kiinni asioistani”, Draco totesi happamasti.
Myrtti lipui aivan häntä vastapäätä ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
”Minä osaan pitää salaisuudet”, Myrtti totesi suu mutrulla ja tuijotti Dracoa.
”Kiitos siitä”, Draco sanoi ja kuivasi yhden kasvoilleen karanneen kyyneleen.
***
Muutaman päivän kuluttua Draco joutui omin silmin todistamaan sitä hetkeä, kun Pimeyden lordi saapui hormiverkoston kautta kartanolle. Yksi kartanon takoista oli erotettu vain kulkutarkoitukseen, eikä siinä ylläpidetty tulta, jotta tulijat saattoivat välttää turhan ja rahvaanomaisen nokeentumisen. Lordin vanavedessä seurasi käärme luikerrellen takasta, eikä Draco voinut irrottaa katsettaan tuosta inhottavasta olennosta, jota tuntui riittävän metri toisensa jälkeen, sillä matelijan häntä ei näyttänyt tulevan takasta lainkaan. Käärmeen viimein saatua häntänsäkin takkahuoneen puolelle, saapui sen jälkeen vielä yhdeksän miestä ja kaksi naista. Draco laski tarkkaan tulijat ja painoi mieleensä keitä Kartanolle saapui. Takka suljettiin tiukasti saapuneiden jälkeen. Narcissa seisoi ylväänä keskellä huonetta ja oli päättänyt vakaasti olla hätkähtämättä lordin tai tämän käärmeen saapumisesta. Bellatrix huokasi lähinnä ihastuksesta nähdessään lordinsa viimein saapuvan ja otti mielellään tehtäväkseen saattaa tämä huoneeseensa. Draco päätteli lordin saapuneen hieman pitemmäksikin ajaksi, sillä hänelle osoitettiin yksi parhaista huoneista ja käärme sijoitettiin sille osoitettuun huoneeseen. Narcissa oli pitänyt huolen siitä, että käärmeelle osoitetusta huoneesta oli siirretty kaikki tavarat muualle. Hänen silmänsä olivat salamoineet kiukusta, kun hän oli tehnyt selväksi missä sen ällöttävän matelijan paikka olisi eikä missään kalustetussa huoneessa. Lordi antoi ymmärtää, että piti järjestelystä, eikä tehnyt siitä suurta numeroa. Sen sijaan hän osoitti suosiota ja ihailuakin kartonon emäntää kohtaan, joka tarjosi suurelle joukolle paikkaa kokoontua ja oleskella joulun ajan ja tarvittaessa sen jälkeenkin. Olihan hän itse saanut yhden parhaista huoneista, joskin ei hänen unentarpeensa enää ollut tavallisen kuolevaisen velhon kaltainen. Mutta sai huone silti olla pramea. Moni yläkerran huoneista sai sinä iltana uuden asukkaan, lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.
”Draco, tulehan tänne”, lordi pyysi vähän myöhemmin, eikä hänen äänensävystään voinut päätellä lainkaan mitä asiaa hänellä olisi.
Draco otti muutaman askeleen Pimeän lordin vierelle ja vilkaisi vain nopeasti sinne, missä käärme parhaillaan näytti nukkuvan kerällä, mutta silti valppaan oloisena ja valmiina heräämään milloin tahansa.
”Herrani”, Draco sanoi ja piti samalla huomaamattomasti, mutta tiukasti mielensä suojia ylhäällä.
”Olen kuullut, että ahkeroit kovasti. Jatka samaan malliin, niin saat Dumbledoren päiviltä kevään aikana ja salaisen kulkureitin valmiiksi, jotta joukkoni voivat tulla täyttämään Tylypahkaan oman tehtävänsä”, lordi sanoi tarkkaillen samalla nuorta Malfoyta päästä kengänkärkiin ja laski sitten kalpean kätensä nuoren Malfoyn hartialle.
”Herrani, annoit minulle aikaa syksyn ajan”, Draco vastasi vähän hämmennystä äänessään, mutta hän piti ryhtinsä suorassa ja odotti mitä lordi vastaisi.
”Ah, tulinko sanoneeksi syksyn ajan. Satun tietämään, että Dumbledore on ollut paljon poissa koululta ja hänet on tavattu monesti Lontoossa ja muualla nuuskimassa tekemisieni perään. Ehkä on ollut mahdotonta saada hänet pois päiväjärjestyksestä niin nopeaan. Meillä on aikaa kevääseen ja myös sinulla on aikaa kevääseen. Voinhan luottaa sinuun, Draco Malfoy?” Lordi puhui kuin jokapäiväisestä itsestäänselvyydestä.
Dracolta meinasivat jalat pettää alta, niin helpottunut hän oli kuullessaan että hänellä olisi koko kevät aikaa.
”Voit luottaa minuun, herrani”, Draco vastasi ja kokosi ajatuksensa uudelleen ja keskittyi seisomiseen.
”Hyvä. Yhteistyömme merkiksi voinkin antaa sinulle joululahjasi muutaman päivän kuluttua, kun tänne kokoontuu vielä muutamia muita lisää. Saat silloin pimeän piirtosi. Olkoon se lopullinen merkki uskollisuudestasi ja lojaalisuudestasi”.
”Se on suuri kunnia herrani, Draco sai sanottua ja kumarsi vähän”. Kerällä oleva käärme avasi sillä hetkellä silmänsä ja tuijotti suoraan Dracoon. Se sai Dracon suojauksen hetken horjumaan, mutta hän kokosi itsensä nopeasti uudelleen.
”Huomaan, että pidät mielesi suojauksia korkealla, Draco. Se on hyvä asia, vaikka oletkin omiesi keskellä. Et voi olla koskaan täysin varma kuka on puolellasi ja kuka on lopulta sinua vastaan”, lordi sanoi ja irrotti otteensa Dracon hartialta. Draco nyökkäsi vähän ja siirsi katseensa pois käärmeestä. Se hetki oli tuntunut siltä, kuin käärme olisi yrittänyt murtaa hänen suojauksiaan, eikä lordi itse. Silti Pimeän lordi oli huomannut, miten hänen suojaukseensa oli tullut kupru tuona pienenä hetkenä. Lordilla oli selvä yhteys käärmeensä kanssa. Kaikki ne hämärässä puhutut puheet käärmeestä olivat totta.
Draco ei halunnut nähdä loppupäivänä enää ketään. Hän pyysi kotitonttua tuomaan ruokaa huoneeseensa ja sinne hän linnoittautui. Kartanolla oli liikaa epämääräistä ja röyhkeää väkeä. Muutamat käyttäytyivät, kuin olisivat yleisessä hotellissa roskastaen ja piipun tuhkaa lattialle karistaen. Ovelta kuului varovainen kolkutus, kun kotitonttu toi hänen pyytämänsä ruoan. Tontut eivät missään nimessä saaneet tulla yksityisiin huoneisiin, vaan ne oli ohjeistettu toimimaan tarkoin isäntäväen sääntöjen mukaan. Draco otti nopeasti tontun toimittaman tarjottimen ja nyökkäsi sanattomaksi kiitokseksi saaden sen jopa hetken hämmentyneeksi. Malfoyn kartanon tontut eivät usein kiitoksia saaneet, mutta Draco ei ollut omasta puolestaan koskaan halunnut aiheuttaa tontuille hankaluuksia, vaikkei ollut niille sen koommin kiitoksiakaan jaellut. Hän suojasi ovensa moninkertaisin lukkoloitsuin ja suojasi huoneensa ylimääräisillä suojauksilla. Niin hän oli tottunut tekemään monesti ennenkin, mutta nyt kun isä oli poissa, se tuntui jotenkin entistä tärkeämmältä.
Draco sytytti huoneensa pieneen takkaan tulen. Hänen huoneensa oli pikemminkin pieni huoneisto, sillä hänellä oli käytössään oma kylpyhuone ja vaatehuone. Makuusyvennys oli hieman erillään muusta oleskeluhuoneesta. Hän söi ja kuunteli koko ajan mitä huoneen ulkopuolella tapahtui. Muutaman kerran joku koputti ohimennen hänen oveensa ja huuteli jotain, mutta kellään ei näyttänyt olevan hänelle oikeasti mitään asiaa. Dracolla ei ollut aikomustakaan avata oveaan kenelle tahansa. Hänellä ei ollut tiedossa, että kukaan hänen Tylypahkan tupatovereistaan tulisi joulun aikana käymään. Heidän vanhempansa saattaisivat tulla kokoontumisten ajaksi.
Dracon oma huonekaan ei tuntunut enää suojatulta ja turvalliselta paikalta, jossa voisi säilyttää salaisuuksia. Tuntui siltä, kuin kuka tahansa voisi milloin tahansa vaatia huoneen itselleen tai tulla penkomaan hänen henkilökohtaisia tavaroitaan. Hän päätti, että oli aika piilottaa tärkeimmät salaisuudet matka-arkkunsa valepohjan alle ja ottaa ne mukaan Tylypahkaan kevätkaudeksi. Hän avasi kaappinsa ja otti sieltä esiin muutamia senttejä paksun ja reilun kokoisen metallilaatikon, johon oli kätketty kaikkein tärkeimmät ja salaisimmat asiat ja vuosien varrella hän oli ympäröinyt rasian yhä järeämmin loitsuin. Draco mumisi hiljaa murtaen loitsut ja istahti sängylleen rasia sylissään. Avattuaan kannen, päälimmäisenä oli hänen vauva-aikainen pehmopupunsa, joka oli nähnyt parhaat päivänsä vuosia sitten. Narcissa oli halunnut säästää sitä, eikä ollut heittänyt sitä pois, sillä se oli ollut Dracon rakkain lelu, kun hän oli ihan pieni. Narcissa oli antanut sen pojalleen hänen täyttäessään 15-vuotta ja kertonut hänelle monta muistoa ja kertomusta siitä, kuinka tärkeä tuo pieni pehmopupu oli, vaikka siinä ei ollut mitään taikaa. Draco tajusi, että pupu oli tärkeä myös hänen äidilleen, eikä hänellä ollut aikomustakaan hävittää sitä. Hän huomasi sen olevan jollain lailla tärkeä edelleen, vaikka hän olikin kasvanut sellaisesta ulos hyvin aikaisessa vaiheessa. Jos hän jonain päivänä olisi naimisissa ja hänellä olisi omia lapsia, olisi mukava kun hänellä olisi tallella yksi lapsuudenaikainen lelunsa, olkoon sitten miten kauhtunut ja taiaton hyvänsä. Hänen äitinsä oli kertonut, että naiset monesti arvostivat ja pitivät sellaisista asioista, niin lapselliselta kuin se ehkä 15-vuotiaan nuoren pojan ajatusmaailmaan tuntuisikin. Draco nuuhkaisi pupua ja katsoi sitä haikeana. Se tuntui edelleen olevan turvallisen lapsuuden symboli.
Rasiassa oli myös joitakin valokuvia ja lehtileikkeitä ja pieni muistikirja, johon hän oli kirjoittanut tärkeitä, mutta harvoin tarvittavia loitsuja ja muutaman vaikean taikajuoman valmistusohjeet, joista olisi monessa tilanteessa hyötyä. Hän oli kirjoittanut kirjaan muistiin myös joitakin tärkeitä päiviä ja tapahtumia. Päiväkirjaa hän ei ollut milloinkaan pitänyt, se oli tyttöjen juttuja, eikä ainakaan yhdenkään Malfoyn elämään kuuluva asia, mutta oli silti ollut mukava kirjoittaa muistiin joitakin ajatuksia. Draco uppoutui kirjaansa muistaen liiankin hyvin, mitä oli sinne viime vuosien aikana kirjoittanut. Siellä oli merkintä ajalta, jolloin hän oli aloittamassa Tylypahkaa. Hän oli kirjoittanut muistiin päivän, jolloin Harry Potter oli torjunut hänen tarjoamansa ystävyyden. Sitten Potter olikin lajiteltu Rohkelikkoon ja päässyt kohta Rohkelikon huispausjoukkuueeseen. Noihin merkintöihin oli latautunut roppakaupalla 11-vuotiaan pettymystä, joka oli paisunut kaunaksi ja avoimeksi naljailuksi ja vihanpidoksi Potteria ja tämän ystäviä kohtaan.
Kirjasta löytyi myös mukavia merkintöjä neljännen kouluvuoden ajalta, jolloin Tylypahkassa oli vaihto-oppilaita ja tanssiaiset. Vaikka Draco oli tanssittanut Pansya ja ollut virallisesti Pansyn tanssipari, oli hän saanut tanssittaa myös muita tyttöjä ja joukossa oli muutama kaunotar, joista erääseen Draco oli ollut vähän ihastunutkin sen vuoden aikana. Hän oli kuitenkin ollut 14-vuotias, eikä ollut rohjennut tehdä aloitetta mihinkään suuntaan. Yksi viidennen vuoden keväältä oleva merkintä oli yksi Dracoa hämmentävistä asioista. Koko kouluvuosi oli ollut yhtä sotkua ja sekametelisoppaa ja hän oli mukana Inkvisitiopartiossa takaa-ajatuksenaan olla ministeriön edustajien suosiossa ja saada siinä samassa ärsytellä muita oppilaita ja olla heidän yläpuolellaan. Hänen lähimmät tupatoverinsa olivat sen vuoden keväänä narauttaneet hänet, kun hän oli jäänyt tuijottamaan Potteria, ilmeisesti liian pitkäksi ajaksi ja liian haaveileva ilme kasvoillaan. Ei se vielä ollut paha, mutta kun niin oli päässyt käymään muutaman kerran. Sellaisen jälkeen Dracolla oli aina täysi työ päästä haukkumaan Potter syystä tai toisesta pataluhaksi ja vielä parempi, jos sai aiheutettua tälle myös naarmuja ja vammoja kaupan päälle. Muilla ei ollut mitään lupaa päästä hänen pääkoppaansa ja ajatuksiinsa. Oli ollut tarpeeksi kiusallista myöntää edes itselleen, että Harry Potteria oli kiva jäädä katselemaan. Se oli asia, joka oli toistaiseksi tungettu ja unohdettu niin syvälle muistoihin kuin mahdollista.
Draco laski muistivihon käsistään ja hieroi ohimoitaan. Hän kadehti Potteria ja tämän ystäviä ja epäröi hetken pitäisikö heittää koko muistikirja takkaan ja polttaa se tuhkaksi. Niin olisi kaikkein turvallisinta. Kirjaa ei ollut varaa jättää lojumaan mihinkään. Muistot olisivat hänen päässään ja sieltä ne voisi lukea vain taitava velho tai noita, joka osaisi tunkeutua hänen päähänsä. Hän päätti jättää tuhoamisen toiseen kertaan, kun hänen käteensä osui yksi valokuva. Se oli yksi hämmentävimpiä valokuvia hänen omasta perheestään. Draco muisti vielä hyvin sen päivän, jolloin hän näki sen kuvan ensimmäistä kertaa. Hän oli ollut silloin 10-vuotias.
”Äiti. Mitä tämä valokuva tarkoittaa?” Draco kysyi vähän hämillään äidiltään. Hän oli löytänyt valokuvien joukosta yhden valokuvan, jossa oli hänen perheensä. Lucius Malfoy seisoi perheensä takana kuin suojelemassa muuta perhettä, joka oli kuvassa hänen edessään. Narcissalla oli käsivarsillaan kaksi pientä vauvaa, jotka oli puettu täysin samalla tavoin, hienoihin tummansinisiin potkupukuihin.
Narcissa oli ottanut kuvan Dracon kädestä, henkäissyt vähän ja sitten hänen poskelleen oli pudonnut kyynel.
”Draco, minun olisi pitänyt kertoa sinulle tästä jo kauan sitten”, Narcissa kuiskasi ja kuivasi kyyneleen poskeltaan. ”Sinulla oli kaksoisveli kun synnyit. Hän oli sinua vain pari minuuttia nuorempi”, Narcissa kertoi eikä voinut estää kyyneleiden valumista kasvoilleen.
Draco katsoi uudelleen kuvaa. Hän katsoi isänsä ja äitinsä ilmettä. He näyttivät onnellisilta ja vauvat Narcissan käsivarsilla olivat levollisia.
”Mitä tapahtui?” Draco kysyi ja tarttui valokuvaan ottaen sen samalla takaisin itselleen.
”Veljesi kuoli kahden kuukauden ikäisenä nukkuessaan. Joillekin vauvoille vain käy niin, eikä siihen löydetä mitään selitystä. Sitä sanotaan kätkytkuolemaksi”, Narcissa kertoi.
”Voinko saada tämän kuvan itselleni?” Draco kysyi varovasti ja niiskahti vähän.
”Tietysti voit pitää sen, mutta se täytyy pitää ehdottomasti täysin piilossa ja salassa. Ymmärräthän sinä sen? Tätä valokuvaa ei pitäisi olla edes olemassa”, Narcissa sanoi ja hipaisi samalla kuvaa.
”Mutta eikö sinulla ole lainkaan kuvaa, jos otan tämän”, Draco kysyi äidiltään ääni väristen.
Narcissa kumartui Dracon puoleen ja katsoi häntä silmiin.
”Kyllä minulla on kuva teistä kahdesta”.
”Mi-mikä hänen nimensä oli?” Draco kysyi tajuten äkkiä että hän ei tiennyt veljestään yhtään mitään.
”Hän oli Daniel Scorpius”, Narcissa kuiskasi ja hymyili vähän.
”Entä, mihin hänet on ha- haudattu?” Draco kysyi nieleskellen palaa kurkussaan.
”Hänet on haudattu suvun hautausmaalle. Siellä on tiheä ruusupensas, jonka on annettu peittää pieni hautakivi ja pienen pojan muisto”, Narcissa sanoi ja tärisi vähän.
”Äiti”, Draco halasi äitiään ja huomasi että itki vähän itsekin.
Se oli ollut järisyttävä hetki hänen elämässään, saada tietää että hänellä oli ollut kaksoisveli. Millaista hänen elämänsä olisikaan, jos veli olisi elossa edelleen? Seuraavalla kerralla, kun he olivat käyneet sukuhaudalla, Draco oli etsinyt tiheän ruusupensaan kätköistä veljensä piilossa olevan haudan. Hänen isänsä oli nähnyt sen ja tullut hänen luokseen. Isä oli ollut hiljaa, laskenut kätensä hänen olalleen ja katsellut pientä hautakiveä hetken hänen kanssaan.
”Tiedäthän Draco, että tästä ei voi puhua perheen ulkopuolella?” Lucius oli sanonut. Draco nyökkäsi ja katsoi isäänsä suoraan silmiin. Draco ei ollut ikinä ennen nähnyt isäänsä niin surullisena, mutta sitä kesti vain sen pienen hetken. Lucius taikoi haudalle kauniin valkoisia lumikukkia ja oli sitten kävellyt pois Dracon kanssa. He eivät olleet puhuneet asiasta enää koskaan sen jälkeen.
***
Dracon joululoma oli iloton. Kartanossa oli hiljaista ainoastaan aamun aikaisina tunteina, jolloin kukaan ei ollut hereillä kotitonttuja lukuunottamatta. Muuna aikana väki kuljeskeli käytävillä ja saleissa enemmän tai vähemmän äänekkäinä. Draco pysytteli huoneessaan ja poistui sieltä ainoastaan äitinsä tai Bellatrixin kutsusta. Kartanoa ei oltu koristeltu muiden vuosien tapaan mitenkään, joten mistään ei voinut päätellä että oli joulu. Hän sai äidiltään muutaman joululahjan ja hän söi joulupäivän päivällisen äitinsä kanssa kahden. Se oli ainoa hetki, jolloin he saattoivat keskustella hetken kahdestaan ilman muita. Tapaninpäivänä kotitontut olivat tehneet parhaansa ja salin pitkä pöytä oli katettu tavallista paremmin. Draco nosti vasemman käden hihaansa ja katsoi viimeistä kertaa virheetöntä käsivarren ihoaan ja värähti inhosta, sillä kun hän tänään palaisi huoneeseensa, hänen käsivarttaan ”koristaisi” pimeän piirto – taikakeinoin tatuoitu pysyvä yhteys Pimeän lordin ja hänen joukkojensa välillä.
Draco sai huomata, että päivällisellä oli koko joukko uutta väkeä, joita ei ollut näkynyt kartanolla tätä ennen. Monet olivat saapuneet päivälliselle ja sitä seuraavaan kokoontumiseen. Draco antoi katseensa pysähtyä jokaisen vieraan kohdalla hetkeksi, jotta hän voisi selvittää itselleen moniako hän tunsi ja kuinka paljon joukossa olisi uusia kasvoja. Hän totesi professori Kalkaroksen liittyneen viraiden joukkoon. Vanhemmat Crabbe ja Goyle olivat tulleet, sekä joitakin joita Draco ei tunnistanut. Hän ja hänen äitinsä istuivat pitkän pöydän puolivälissä vastapäätä toisiaan. Narcissa yritti ylläpitää huoletonta olemusta, mutta Draco huomasi äitinsä puraisevan välillä alahuultaan, joka oli merkki epävarmuudesta. Bellatrix istui pöydän päässä istuvan Pimeän lordin oikealla puolella näyttäen itsevarmuuden perikuvalta ja hymyili välillä leveästi kesken keskutelun. Dracolla oli täysi työ keskittyä syömiseen, sillä sen jälkeen hänet merkittäisi kaikkien näiden silmäparien nähden. Suuren ruokasalin perällä luikerteli Nagini hereillä ja niin valppaana kuin sen olisi käsketty vartioida jokaista liikettä.
”Draco Malfoy liittyy tänään virallisesti ja jäädäkseen joukkoihimme”, Pimeän lordi sanoi nyökäten nuoren Malfoyn suuntaan ja viittoi häntä tulemaan vierelleen. Pitkän pöydän ääreltä kuului hyväksyvää muminaa sieltä täältä. Draco nousi paikaltaan ja jäi seisomaan lordin vierelle, joka veti hänen vasemman kätensä hihan ylös ja antoi taikasauvansa porautua virheettömään vaaleaan ihoon.
”Mielesi suojukset ovat korkealla, se on hyvä asia”, lordi kuiskasi Dracon korvaan ja mumisi sitten vieraskielistä ja monimutkaista loitsua samalla, kun antoi sauvan työskennellä Dracon käsivarrella. Draco keskittyi tuijottamaan vain kättään, johon kuvio alkoi muodostua - pääkallo ja käärme. Hän tuijotti purren hampaitaan yhteen, sillä piirron tatuoiminen hänen käteensä ei ollut kivutonta. Se tuntui yhtä aikaa jääkylmältä, mutta silti polttavan kuumalta ja pistävältä ja hetkittäin myös puuduttavalta, jolloin kipu unohtui muutamaksi sekunniksi. Oli vaikeaa sanoa kuinka kauan piirron tatuoimiseen kului ajallisesti, mutta sillä ei ollut merkitystä. Pöydän ympärillä oleva väki kilisytti viinilasejaan kuuluvasti ja Dracon palatessa omalle paikalleen kaikki nostivat maljan häntä kohden ja joivat. Draco kohtasi professori Kalkaroksen katseen, joka oli kiinnittynyt tiukasti häneen. Dracoa vastapäätä istuvan Narcissan huulet oli puristettu tiukasti yhteen ja hänen ilmeestään ei voinut sillä hetkellä päätellä mitään. Draco kuitenkin tiesi äitinsä kamppailevan sillä hetkellä tunteiden sekasorrossa, sillä hän tiesi ettei Narcissa olisi halunnut tämän päivän ikinä tulevan. Draco oli itse odottanut sitä vielä syksyn alussa, mutta syksyn kuluessa hän oli tullut toisiin ajatuksiin, mutta kaikki oli ollut silloin aivan liian myöhäistä.
Seuraavien päivien aikana kokoontumisia olisi tulossa useampi. Tapaninpäivän ilta kuitenkin päättyi viinin juomisen ja kevyemmän rupattelun merkeissä. Draco yritti osallistua keskusteluun, mutta hänen päänsä tuntui sumealta ja vasenta käsivartta tykytti kivusta. Sinä yönä Draco ei saanut nukuttua kunnolla. Hän vaipui levottomaan ja pinnalliseen valveuneen, johon luikerteli valtava käärme. Hän näki miten se tuli hänen huoneensa oven läpi, kaikkien suojausten ja suojaloitsujen läpi ja kiemurteli suoraan häntä kohti. Draco huusi, mutta tajusi, ettei hänen suustaan lähtenyt pihaustakaan, hän huusi äänettömiä huutoja. Käärme lipoi kieltään ja kiemurteli suoraan hänen sänkyynsä. Dracon sydän hakkasi tiheämmin kuin koskaan ennen ja hän haukkoi henkeään. Hän ei voinut sulkea silmiään, vaan hän tuijotti herkeämättä olentoa jonka pää katosi hänen peittonsa alle. Draco tunsi käärmeen viileän ja niljaisen olemuksen ihoaan vasten ja se sai hänet kauhusta kananlihalle. Käärmeen pää ilmestyi kohta peiton alta ja se lipoi kieltään ja avasi suuren kitansa kuin purrakseen saalistaan, jonka ympärille se oli vähitellen kietoutunut. Draco tajusi, että oli lamaantunut kauhusta, eikä saanut sanottua sanaakaan sillä kaikki sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän yritti pakottaa itsensä heräämään painajaisesta, mutta ei onnistunut siinä. Hän tunsi kuinka käärme luikerteli yhä uudelleen ja uudelleen hänen vartalonsa yli ja sihisi vaimeasti suunnatessaan silmänsä suoraan hereillä olevaa, kauhusta vapisevaa uhriaan. Käärme lipoi hänen hiestä märkää kaulaansa ja Draco inahti. Inahdus tuntui saavan käärmeen innostuvan ja se puraisi Dracon vasenta käsivartta jättäen siihen selvät puremajäljet.
Silloin Draco heräsi omaan huutoonsa ja huomasi istuvansa sängyllään hiestä märkänä ja vapisevana. Hän huohotti monta minuuttia katselleen ympärilleen. Hiukset olivat liimautuneet kiinni päänahkaan. Hän tärisi kauhusta ja tuijotti vuoroin vasenta käsivarttaan ja ihoaan. Käsivarren pimeän piirto hohkasi vuoroin jääkylmänä ja tulikuumana ja se tykytti kivusta, mutta puremajälkiä siinä ei ollut. Uni oli tuntunut niin todelliselta, että hän ei olisi yllättynyt vaikka hän olisi puremajäljet käsivarrestaan löytänytkin. Hän tunsi edelleen vartalollaan sen tuntemuksen, kun sitä pitkin kiemurtelisi käärme niljaisena ja kylmänä. Dracolla oli yllään vain bokserit, kuten yleensä nukkuessa ja oli siitä kiitollinen. Hänhän voisi syyttää pimeän lordia jonkinasteisesta ahdistelusta. Niin kauhelta käärmeen kosketus hänen paljaalla ihollaan oli tuntunut, vaikkei se todellisuudessa ollutkaan tapahtunut. Noin voimakkaan taian käyttö jättäisi muistiin helposti sellaisen merkin, kuin kaikki olisi tapahtunut oikeasti. Draco värisi ja teki itselleen selväksi, että häntä vastaan oli käytetty voimakasta taikuutta, eikä äskeistä ollut tapahtunut oikeasti, eikä siitä silloin myöskään jäisi todeksi muuttuvaa muistoa hänen päähänsä. Kului pitkä aika ennenkuin Draco uskaltautui nousemaan sängystään ja meni suihkuun. Hän istui suihkunurkassa antaen veden valua päälleen ja kyyneleet sekoittuivat veteen. Hänen suojauksensa olivat murtuneet täysin hänen nukahtaessaan siihen levottomaan ja todentuntuiseen valveuneen, jossa hän tuntui olevan puoliksi hereillä ja puoliksi unessa.
Draco ei nukkunut enää sinä yönä.
***
Seuraavat päivät kuluivat tappavan hitaasti. Draco päätti käydä päivisin ulkona, sillä jatkuva sisällä oleskelu tympäisi. Joku kolkutteli vähän väliä hänen ovensa takana. Hänen odotettiin olevan mukana illan kokoontumisissa, joissa nyt joulunpyhien mentyä käytiin syvällisempää keskustelua strategioista ja täsmäiskuista milloin minnekin. Siellä käytiin läpi listaa siepatuista velhoista ja noidista, selvennettiin työnjakoa ja annettiin uusia tehtäviä, mutta siellä käytiin myös kahdenkeskisiä keskusteluja ja pienten ryhmien neuvotteluja. Draco vältteli katsomasta käärmeen suuntaan, sillä vaikka se näytti suurimmaksi osaksi nukkuvan huoneen perällä kerällä, se avasi silmänsä aina Dracon katsoessa sen suuntaan. Aivan kuin käärme olisi aistinut hänet ja hänen liikkeensä ja aikomuksensa sen painajaisyön jälkeen. Kunpa hänellä olisi nyt ollut joku, jonka kanssa olisi voinut keskustella ja pohtia häntä mietityttäviä asioita. Hän olisi voinut kysellä jotain mieltänsä painavista asioista vaikka Kalkarokselta, mutta mies ei ollut palannut kolmen tapaamisen jälkeen enää kartanolle. Draco olisi halunnut lisää tietoa pimeän piirron ja käärmeen välisestä yhteydestä ja muuta sellaista. Kalkarokselta hän olisi kehdannut sellaisia kysellä.
Yhtenä päivänä sumu ja hämärä pitivät maisemaa vallassaan koko päivän. Sinä päivänä Draco teki pitkän kävelylenkin ja kävi suvun hautausmaalla. Ohut lumikerros maassa oli täysin koskematon. Kukaan ei ollut tänä jouluna käynyt sytyttämässä kynttilöitä haudoille, vaikka hän muisti että niin oli tehty aina ennen. Tämä joulu oli monestakin syystä poikkeuksellinen. Draco käveli suoraan tiheän ruusupensaan luo ja siirteli piikkisiä oksia ympäriltään. Hän varoi katkaisemasta yhtäkään oksaa, jotka pitivät kätköissään pientä hautakiveä. Daniel Scorpius Malfoy 5.6.1980 – 14.8.1980.
Draco vaipui ajatuksiinsa ja antoi ajan kulua. Hänen mieleensä nousi äitinsä sanat, niin usein kun Narcissa kutsui häntä tai puheli hänen kanssaan. Minun ainoa poikani. Niin hänen äitinsä sanoi usein ja nyt Draco viimein käsitti sen, että hänen äitinsä muisti aina ja joka hetki kun hän sanoi Dracosta niin, että hänellä oli ollut hetken myös toinen poika käsivarsillaan. Sen käsittäminen tuntui kummalliselta, kuin se olisi joku irrallinen asia kaikesta todellisuudesta, jossa hän juuri nyt joutui elämään. Hän ei uskaltanut alaikäisenä taikoa kartanon ulkopuolella ja niin hän sotki uusia jalanjälkiä ympäriinsä peittäen käyntinsä jäljet niin, ettei kukaan kiinnittäisi erikseen huomioita jälkiin ruusupensaan vierellä.
Kartanolta oli väki vähentynyt, mutta siellä majaili vielä koko joukko kuolonsyöjiä, jotka toimittivat kuka mitäkin asioita. Draco näki miten eräs hänelle tuntematon mies kantoi olallaan suurta säkkiä. Mies marssi säkki olallaan huoneeseen, joka oli Pimeän lordille varatun huoneen vieressä. Käärmeen huone, Draco tajusi ja seurasi katsellaan kuinka mies laski säkin olaltaan ja tyhjensi sen keskelle lattiaa. Sieltä kierähti koko joukko pienriistaa huoneen lattialle. Suuremman eläimen paloitellun ruhon lisäksi säkissä oli kaneja, metsäjäniksiä, myyriä ja ties mitä muita joita Draco ei tunnistanut. Hän jähmettyi paikoilleen seuraamaan, kun käärme luikerteli sille katetun herkkupöydän ääreen. Se ahmaisi kasasta suuren jäniksen ja alkoi niellä. Mies huoneessa näytti huitovan muutaman kerran taikasauvallaan ympäriinsä. Ilmeisesti hänen tehtävänään oli siivota niitä jälkiä mitä käärme oli edellisiltä aterioinneiltaan huoneeseen jättänyt. Draco tuijotti käärmeen ateriointia, kun se kita oli ammollaan ja nieli jänistä tuuma tuumalta sisuksiinsa. Hän tuijotti niin kauan, että käärme sai jäniksen kokonaan nieltyä ja silloin se katsoi suoraan Dracoon. Sillä hetkellä Dracon pimeän piirtoa korvensi ja häntä huimasi. Hän ryntäsi nopeasti omaan huoneeseen, lukitsi oven ja varmisti sen loitsuin. Hänestä oli tullut aivan liian yliherkkä tuon matelijan läsnäolosta. Loppupäivän hänellä oli kuvottava tunne, joka ei hävinnyt kokonaan vielä seuraavinakaan päivinä.
Dracolla ei ollut tilaisuutta palata Tylypahkaan päivääkään ennen joululoman loppumista, vaikka hän oli ehtinyt sitä salaa toivomaan. Professori Kalkaros ei ollut käynyt enää kartanolla. Niin Draco joutui olemaan kotonaan viimeiseen ennalta sovittuun tuntiin saakka ennen hormiverkoston avautumista Tylypahkaan. Viimeinen yö kotona ei ollut rohkaiseva. Jos Draco olikin saanut muutamana yönä nukuttua edes vähän, moni öistä oli painajaisten piinaama. Painajaiset olivat olleet kuitenkin niitä tavallisia unia, joiden jälkeen elämä saattoi jatkua niinkuin ennenkin. Viimeisen yön painajainen sitä vastoin lukeutui niiden valveunien joukkoon, jotka olivat pelkkää kauhua ja olivat niin todentuntuisia, että unen jälkeen toipuminen vei monta tuntia aikaa. Unessa hän käveli paljain jaloin pitkin Tylypahkan pimeitä tyrmien käytäviä yllään vain bokserit ja t-paita. Pimeydestä häntä alkoi seuraamaan tuttuakin tutumpi käärme. Se seurasi kaikkialle mihin hän menikin. Draco kääntyi satunnaisesti käytävien risteyskohdissa ja otti välillä juoksuaskeleita. Aina käärme pysytteli yhtä pitkän matkaa hänen jäljessään, vain ihan hitusen hänen takanaan. Draco alkoi palella, sillä kylmän lattian koleus alkoi kiivetä vähitellen hänen sääriinsä. Ei, se ei ollut pelkkä koleus. Käärme alkoi kiivetä hänen jalkojaan pitkin kiemurrellen ympäri hänen vartaloaan. Jossain käytävän päässä syttyi pieni valo jonkun kuistessa ”valois”.
”Apua”, Draco huomasi kuiskaavansa. Hänen sydämensä hakkasi rajusti ja kylmä kiertyi käärmeen lailla hänen jalkojensa ympärille. Draco kuuli askelten lähtyvän häntä kohden, mutta hän ei nähnyt ensin ketään. Sitten kuin viitta olisi vedetty tulijan yltä ja hän huomasi katsovansa suoraan Harry Potteriin. Heidän katseensa porautuivat muutamaksi sekunniksi toisiinsa. Draco kuuli Harryn puhuvan jotain sihisevällä äänellä, kuin käärmeen äänellä.
”Irtijo”, hän kuuli Harryn loihtivan käskevällä äänellä. Käärme joutui irrottamaan otteensa Dracon sääristä.
”Malfoy juokse”, Harry huusi heti sen perään ja Draco juoksi minkä paljaista ja kohmeisista jaloistaan pääsi pysähtymättä ennen kuin pääsi omaan tupaansa. Silloin Draco heräsi omasta huoneestaan kartanolla vain huomatakseen, että hänen t-paitansa oli kylmä ja läpimärkä. Häntä paleli kauttaaltaan ja jalkapohjiin sattui aivan kuin hän olisi todellisuudessa juuri äsken juossut. Dracon hengityksen kesti tasaantua monta minuuttia. Uni oli samanlainen ja kuitenkin erilainen kuin aikaisemmin. Niissä ei ollut ennen ollut ketään muita hänen ja käärmeen lisäksi. Harry Potter oli juuri tunkeutunut hänen kauhunsekaiseen valveuneensa ja pelastanut hänet. Oliko Potter käärmeen tavoin yhtä epätodellinen valveuni, joka tapahtui ainoastaan Dracon omassa päässä vai olisiko mahdollista, että Potter näki samaan aikaan vastaavan unen omasta näkökulmastaan? Siihen Draco ei saisi ehkä koskaan vastausta. Sen hän kuitenkin tajusi, että Potterin olisi voitettava sota Pimeän lordia vastaan ja jonkun olisi tapettava käärme, tai hän joutuisi kärsimään vastaavanlaisista unista mahdollisesti lopun ikänsä.
Lopun yön Draco pakkasi matka-arkkunsa ja odotti pääsyä Tylypahkaan.
***