Author: Mortti
Title: Vain hänen varjonsa
Pairing: Edward/Bella
Rating: K-11
Fandom: Houkutus
Genre: angst, romance,
deathficDisclaimer: Hahmot, ja muu kuuluu Stephenie Meyerille. En saa tästä minkäänlaista vastinetta.
Warnings: Sisältää hieman verta, ja kuoleman.
Summary: En tunnistanut häntä enää rakastamakseni naiseksi... Bellasta oli tullut hirviö.A/N: Tätä oli todella rankka kirjoittaa. Itkin oikeastaan itse parissa kohdassa
Eli en edes tiedä mistä idea tähän tuli. Idea on kuitenkin sellainen, että Edward suostui muuttamaan Bellan vampyyriksi, silloin kun Bella ei ollut vielä valmis. Ja jokin oli vinossa Bellassa. Eli mikä meni pieleen? Jostain syystä Bellasta tuli erinlainen kuin kenestäkään toisesta vampyyristä. Hänestä tuli hyvin verenhimoinen. En itse pidä tästä enää yhtään.
Tästä tuli liian erilainen kuin mitä olin suunnitellut, mutta taas tavallaan jossain kohdissa pidän tästä. Toivon kommentteja, ja tätä saa tosiaan kritisoida mielellään. Tässä on omasta mielestäni paljonkin korjattavaa, eikä tämä ole iloisimpia Twaikku tekstejä mitä voisi olla. Edwardin näkökulmasta on kirjoitettu, ja hänen suruaan tässä yritin kuvailla.
Vain hänen varjonsaIstuin yksin suuren talomme olohuoneessa. Pitelin jälleen sylissäni vanhaa valokuva albumia. Kuvat olivat otettu yli viisikymmentä vuotta sitten. Niissä Bella oli vielä ihminen, se tyttö jota minä rakastin. Hänen ihonsa oli kalpea, mutta posket tuikkivat punaisina. Hänen upottavan ruskeat silmänsä tuikkivat iloisesti, hänen hymyillessä kameralle. Käänsin sivua surun yltyessä minussa. Kidutin itseäni katsomalla näitä kuvia, jotka muistuttivat minua aina siitä miten ennen oli ollut. Tämän kuvan oli ottanut Alice. Minä, ja Bella olimme meidän niityllämme. Hän istui sylissäni hymyillen sitä aitoa, ja lämmintä hymyä mitä en ollut viiteenkymmeneen vuoteen saanut nähdä. Kosketin kylmällä sormellani hänen kasvojaan, ja toivoin voivani tuntea niiden lämmön paperista välittämättä. Sormeni kohtasi vain kylmän, ja vanhan paperin. Hätkähdin kuullessani sähinää, ja karjuntaa alakerrasta.
“ Ei taas “, minä sanoin väsyneellä, käheällä äänellä. Nousin seisomaan, ja sysäsin kirjan takaisin kirjahyllylle.
Saapuessani alakertaan en jaksanut järkyttyä, tai yllättyä nähdessäni Emmettin, ja Jasperin kuljettavan riuhtovan, ja sähisevän Bellan taas kerran häntä varten tehtyyn rautahuoneeseen. Hänen silmänsä olivat tummanverenpunaiset, ja hänen avonaisesta suustaan tippui edelleen verta lattialle. Hän oli päässyt ihmisten kimppuun. Jälleen kerran.
Katselin vaitonaisena kuinka Emmett, ja Jasper raahasivat ärisevän, ja murisevan Bellan huoneeseen, ja paiskasivat oven kiinni. Hänen huutonsa riipi sieltä meidän kaikkien korvaamme. Emmett, ja Jasper kääntyivät pahoittelevina katsomaan minua. He näyttivät minun tavoin myös väsyneeltä tähän tilanteeseen. Tilanteeseen, jota en koskaan olisi antanut tapahtua jos olisin tietänyt sen päättyvän näin.
Olen pahoillani, veli. Emmett ajatteli surullisesti, ja poistui huoneesta päätään surullisesti riiputtaen. Bellan tilanne oli vakavoittanut meidät kaikki. Harvoin enää naurua, ja iloista puhetta kuuli Cullenien talossa. Ja se oli ainoastaan minun vikani. Kaikki oli minun itsekkyyteni vika.
Jasper katsoi minua vakavana.
Me yritimme parhaamme. Tiedät miten vahva hän on.
Nyökkäsin hänelle, ja odotin kunnes hän poistui Emmettin perään, ajatukset huutaen keinoja joilla saisimme oikeudenmukaisimmin tilanteen hallintaan. En jaksanut edes murista hänen ajatuksilleen. Niin kuoleman väsynyt olin tähän kaikkeen. Elämä oli vuosien aikana osoittanut minulle kurjimman puolensa. Sen puolen jota kenenkään ei pitäisi joutua kohtaamaan.
Suljetun oven takaa kuului raivokasta ulvontaa, ja seinien repimistä. Jokainen huuto tuntui raastavan uuden haavan sydämeeni. Minua hirvitti kuunnella Bellan anelua. Anelua verenhimon takia. Se teki teki minut niin heikon, ja avuttoman tuntuiseksi. Hänen kuiva nyyhkytyksensä oli minulle kuin vampyyrin myrkky veressä. Mutta vain kymmenen kertaa kamalampaa.
Silti kun joka kerta näin kävi seisoin jähmettyneenä selkä rautahuoneen ovea vasten, kuunnellen jokaisen huudon, ja valituksen.
Avasin kärsimyksestä mustuneet silmäni. Huuto, ja nyyhkytys olivat jälleen loppuneet. Ja vieläkin - yli viidenkymmenen vuoden jälkeen - toivoin kipeästi tämän olleen viimeinen kerta kun kuulin Bellan huutavan janosta.
Avasin hitaasti oven, ja astuin sisään synkkään, valottomaan huoneeseen. Bella tärisi riutuneena huoneen pimeimmässä nurkassa. En välittänyt siitä vaikka rautahuoneen seinät olivat jälleen täynnä hänen kynsiensä tekemiä viiltoja, vaikka ensimmäisellä kerralla kun näin oli käynyt olin järkyttynyt. Bellan silmät olivat nyt jo janosta mustuneet, ja varjot silmien alla olivat tummentuneet entisestään.
Kävelin hitaasti edelleen rakastamani naisen luokse. Hän ei reagoinut minuun mitenkään, hytisi vain nurkassa. Jokainen askel hänen luokseen tappoi minua yhä enemmän sisältä. Kumarruin hänen ylleen, ja hän kohotti kylmät, kovat kätensä kuin avuton lapsi, ja kietoi ne minun kaulani ympärille. Kiedoin käteni hänen ennen niin lämpimän, ja heikoin vartalonsa ympärille, ja nostin hänet syliini. Tunsin syvää surua, tajutessani jälleen ettei hän tajunnut minun olevan edes läsnä, ainoa mitä hän enää tunsi oli sekunti sekunnilta pahenevaa polttavaa janoa. Hän ei saanut fyysistä, tai edes henkistä onnea, tai tyydytystä minun käsieni, tai huulieni kosketuksesta. Kaikki oli muuttunut kerran niin kauniissa, ja rakkaassa naisessani.
“ Edward… “, Bella vaikersi korkealla, kimeällä äänellä, jota en tunnistanut hänen äänekseen. “ Olen niin janoinen “
“ Tiedän “, sanoin hiljaa, murtuneella äänellä. Puristin häntä tiukemmin sylissäni. “ Rosalie lupasi tuoda sinulle ylimääräisen karhun - “
“ En halua eläimenverta! En! En! EN! “, Bella huusi kimeästi. “ Haluan ihmisverta! Edes pieni pisara… Edward kilttii…”
“ Ei “, minä sanoin vakaan kylmällä äänellä. Bellan silmissä loimahti tuli.
“ Luulin sinun rakastavan minua! “, Bella huusi paljastaen hampaansa. “ Luulin ettet koskaan antaisi minun kärsiä. Olin väärässä. Kiduttaja! Minä inhoan sinua! “, Bella purskahti taas raivokkaaseen kimeään valitukseen, ja repeytyi irti sylistäni vihaisesti sähisten. Hän oli aina osannut iskeä minun heikoimpaan kohtaani, ja tiesi sen vallan mainiosti kuinka paljon jokainen sana repi minua kappaleiksi, kuinka jokainen sähähdys, tai kirous hänen suustaan riitti aiheuttamaan sen että pieni pala sisälläni kuoli jälleen kuunnellessani hänen halveksuvaa ääntänsä.
“ Et tarkoita tuota, Bella “, kuiskasin hiljaa. “ Minä rakastan sinua “
“ Jos rakastaisit minua et antaisi minun kärsiä. Mikset anna minun vain juoda verta? “, Bella kysyi irvistäen, mustat silmät raivoa täynnä.
“ Koska sinä luotit siihen etten antaisi sinun muuttua milloinkaan hirviöksi “, sanoin mahdollisimman rauhallisesti, vaikka muisto hänestä sellaisena suloisena tyttönä kuin hän oli joskus ollut sai pahaa verta vuotavat arpeni rinnassani aukeamaan jälleen. Mikään ruumiillinen kipu maailmassa ei ollut mitään tähän tuskaan verrattuna.
Bella nauroi sitä kolkkoa, kimeää naurua mitä minä niin inhosin. Se sai minut irvistämään vihasta.
“ Sinä lupasit “, Bella toisti, kimittäen ivallisesti. “ Olin silloin pelkkä säälittävä ihminen, joka meni lapsellisesti rakastumaan lähes yhtä säälittävään vampyyriin. Enkä edes tajunnut kuinka säälittävä, ja typerä tytönhupakko olinkaan uskoessani tämän typerän vampyyriin jokaiseen uskomukseen, ja tyhjiin sanoihin, jotka eivät kerro totuudesta puoliakaan! “
Raivo välähti salamantavoin sisälläni. Kuka tuo olento oli arvostelemaan minun Bellaani?
“ Älä enää koskaan sano noin, Bellasta! “, minä sähähdin hänelle murinan kantautuessa rinnastani.
Bella vain hykersi samettisesti, ja katsoi minut silmät hulluntavoin leimuten.
“ Voin sanoa entisestä itsestäni ihan mitä huvittaa “, Bella kihersi ilkeästi. “ Sillä minä olen Bella “
“ Ei “, minä kuiskasin kylmästi. “ Olet vain varjo Bellan rinnalla. Olet arvoton heijastus siitä Bellasta jonka minä tunsin. Olet pelkkä verenhimoinen hirviö “
Hän näytti paisuvan raivoisasta vihasta. Odotin hänen alkavan raivomaan, ja tuhoamaan jälleen huonetta, mutta hän tekikin jotain, mitä en villeimmissä peloissanikaan ollut kuvitellut tapahtuvan. Hän kyyristyi hieman, matalan murinan kantautuessa hänestä, ja silloin hän hyökkäsi. Hänen kyntensä puristuivat kaulani ympärille, meidän paiskautuessa hänen voimansa seurauksena päin rautaseinää, johon jäi syvä lommo. Taistelin vastaan hänen hampaidensa iskeytyessä minun kaulaani, käsiini. Paiskauduimme seinästä seinään kamppaillessani häntä vastaan. En voinut kunnolla puolustautua, sillä pelkäsin liikaa että voisin satuttaa häntä. Hänen mustat silmänsä kiiluivat kiihkosta, ja hampaat iskeytyivät syvälle olkapäähäni…
Kuulin hämärästi kuinka ovi lensi auki, ja muiden perheenjäsenteni huudot sekoittuivat meidän ärinäämme. Tunsin kuinka hänet vedettiin pois luotani, ja kuulin kuinka Jasper, ja Emmett ajoivat hänet muristen, ja sähisten nurkkaan. Alice juoksi järkyttyneen, ja itkeneen näköisenä luokseni. Hän auttoi minut hellästi takaisin pystyyn, vaikka hänen kätensä tärisivät yhtä pahasti kuin ihmissusilla ennen muuttumista. Hän nyyhkytti hysteerisesti, ja pyyteli järkyttyneenä anteeksi ettei ollut nähnyt tätä. En välittänyt kuunnella hänen tarpeetonta aneluaan, joka vain pahensi oloani, vaan murtuneena ryntäsin pois huoneesta.
***
“ Edward ole järkevä! “, Jasper ärähti turhautuneena. “ Hän alkaa olla jo vaaraksi jokaiselle meistä “
“ Ei “, sanoin jäätävästi, mutta kasvoni pysyivät ilmeettöminä.
“ Hänet pitää tuhota ennen kuin on liian myöhäistä “, Rosalie aneli tuskallinen ilme kasvoilleen. “ Et ikinä antaisi itsellesi anteeksi jos hän päätyisi teurastamaan kokonaisen kylän lisäksi meidät! “
“ Ei “, sanoin, ja irvistin myrkyn poltellessa minua niissä kohdissa joihin hän minua oli viime yönä purrut.
“ Edward “, Carlislekin puuttui nyt puheeseen kauhun koristellessa hänen yleensä niin tyyniä kasvojaan. “ Hän ei ole kuten muut. Jokin meni vakavasti pieleen hänen muutoksessaan, hän ei ole enää Bella “
Pysyin hiljaa, ja kuuntelin perheeni epätoivoista väittelyä. Siitä oli kulunut jo viisikymmentä vuotta kun tein elämäni pahimman virheen - muutin hänet kaltaisekseni. Luulin, aluksi kaiken sujuvan niin kuin pitääkin. Hän oli edelleen minun Bellani, ja rakkauteni häneen oli yhtä vahva kuin ennenkin. Hänen voimistuessaan aloin havaita muutoksia hänessä, mutta luulin sen olevan normaalia vastasyntyneen oikkuja. Ja kerran - vain kerran hän pääsi karkuun meiltä. Hän oli voimakkaampi, ja nopeampi kuin yksikään meistä. Olimme metsällä, yritimme totuttaa häntä eläintenvereen - lähistölle eksyi ihminen, ja Bella vainusi hänet ennen kuin kukaan meistä. Tietysti, hänen aistinsa olivat tuolloin paljon herkemmät kuin meidän. Hän pääsi meiltä karkuun, ja kun huomasimme sen, oli jo liian myöhäistä. Hän oli hyökännyt suoraan ihmisenkurkkuun, ja juonut tämän verta jo liikaa meidän saapuessa paikalle. Jokainen meistä huomasi jo silloin kuinka vahvasti veri vaikutti häneen. Vahvemmin kuin keneenkään tuntemaamme aikaisemmin. Se teki hänet hulluksi, sai hänet haluamaan sitä aina vain lisää. Jos hän olisi juonut vain pienen pisaran verta sekin olisi tehnyt hänet yhtä riippuvaiseksi kuin hänestä tuli. Veren tuoksu, ja maku sokaisivat hänet täysin, hän muuttui jo silloin sellaiseksi hirviöksi kuin hän nykyään on - mutta vain Jasper osasi epäillä sitä silloin.
Odotimme vuosien parantavan hänet, mutta edes kahdenkymmenen vuoden jälkeen hänen kyltymätön janonsa ei sammunut. Hän tappoi mitä tahansa eteensä astelevaa, kunhan veri kiersi sen suonissa. Vuosien kuluessa perheeni alkoi menettää uskonsa hänen suhteensa. Jasper vaati jo varhaisessa vaiheessa minun tuhoavan hänet, mutta en suostunut. Omakin toivoni alkoi sammumaan, hänen tapettuaan pienen kylän jokaisen asukkaan, lapset mukaan lukien. Esmen, ja Carlislen tuen menettäminen oli se mitä en uskonut tapahtuvan. Hekin kuitenkin luopuivat uskosta Bellan tilan huonontuessa entisestään. Ja nyt ainoastaan Alice seisoi edelleen vierelläni, luottaen Bellaan, mutta hänen viime aikaiset ajatuksensa olivat kallistuneet perheeni yleisen mielipiteen puolelle.
Käänsin katseeni onnettoman näköiseen Aliceen, joka vältti katseeni, kuten muutkin perheenjäseneni tekivät. Säpsähdin.
“ Alice? “, kysyin heiveröisellä äänellä. “ Sinäkin? “
Edward… meillä ei ole enää toivoa. Hän ei enää tule olemaan Bella. Hän on muuttunut, sinun pitää ymmärtää se. Minäkin… rakastin häntä, mutta… Alice ajatteli, ja kohtasi viimein katseeni.
“ Olen pahoillani “, Alice vielä kuiskasi.
En koskaan toivonut tämän tapahtuvan Bellalle… ja sinulle. “ Tästä ei keskustella “, minä sanoin hiljaa. “ Me emme tuhoa Bellaa “
“ Varoitan sinua, Edward “, Jasper sanoi vihaisesti. “ Jos se - se olento koskeekin Aliceen, minä murskaan hänet itse “
“ Jasper! “, Alice kivahti. “ Älä viitsi! “
“ Me emme tuhoa häntä “, sanoin mahdollisimman ehdottomalla sävyllä. “ En ikinä voisi antaa sen tapahtua hänelle. Olen hänelle sen verran velkaa “
Perheeni hiljeni, mutta heidän ajatuksensa tuntuivat huutavan minulle.
Edward ole järkevä… minäkin rakastan häntä, hän ei ole ansainnut tämänlaista elämää! Hän ei ole enää Bella, hän ei voi hallita itseään… Alice katsoi anovasti minuun, mutta väistin hänen väsyneen katseensa.
Olen niin pahoillani veli… En voi pakottaa sinua tekemään valintaa, sinun pitää tehdä niin kuin itse parhaaksi näet. “ Kiitos, Emmett “, sanoin hiljaa, ja käännyin lähteäkseni. Tunsin Jasperin katseen porautuvan selkääni.
Se tulee vielä joskus tapahtumaan. Hän kääntyy vielä perhettämme vastaan, tämä voi päättyä vain suuntaan, tai toiseen…
Pamautan oven kiinni. Perheeni jää kuiskimaan suljettuun huoneeseen. Epätoivoisesti painan otsani vasten kylmää seinää. Elämäni on ollut helvettiä viimeiset viisikymmentä vuotta, tuleeko tähän ikinä parannusta? En usko enää siihen. Usko elämään, ja jumalaan on hiipunut minusta. Jos jumala olisi olemassa hän ei antaisi tämän tapahtua minulle. Kaikki minkä puolesta olen taistellut tuntuu valuvan hiekkana pois. Elämäni taisi olla rakennettu hiekkalinnaksi. Ensimmäinen kunnon aalto sai sen valumaan muodottomana maahan. Herään ajatuksistani korvia särkevään räsähdykseen. Vaistomaisesti ponnahdan pystyyn, ja pyrähdän rautahuoneen ovelle. Jasper, Alice, Emmett, Rosalie, Carlisle, ja Esme saapuvat siinä samassa taakseni. Jasper vetäisee huoneen oven auki, ja ryntään sisään. Happi tuntuu loppuvan ilmasta. Seinässä on suuri aukko, joka on raastettu auki. Bella oli päässyt vapaaksi.
HELVETTI!
Hän suuntaan kaupunkiin Edward!
Minä arvasin tämän…Juoksimme metsässä jälleen. Ennen juokseminen oli ollut riemukasta, mutta nyt se tuntui olevan kuoleman juoksu. Seurasimme Bellan tuoksua, yritimme ehtiä saamaan hänet kiinni ennen kuin hän ehtisi kaupunkiin. Mielessäni mietin vain vaihtoehtojani. Minun olisi oltava oikeudenmukainen. Oliko tämä oikein Bellalle? Hänen sielunsa oli jo pirstoutunut minun takiani tuhansiin osiin. Ellen olisi suostunut muuttamaan häntä kaikki olisi hyvin. Minun oli pakko… oli pakko tehdä niin kuin oli oikein. En voisi antaa tämän enää jatkua. Viattomia ihmisiä kuoli, ja Bella oli menettänyt kaiken inhimillisen. Minun olisi pakko tehdä niin kuin oli oikein tehdä. En voisi antaa hänen elää. En voinut antaa hänen jatkaa itsensä tuhoamista. Kaikki uskoni hyvään oli jo kuollut. Elämässäni ei ollut enää mitään näkemisen arvoista. Raaka totuus elämästä oli tuhonnut sen viimeisen hyvän asian mitä minulla oli. En halunnut satuttaa Bellaa enää. Olin luvannut hänelle, ettei näin kävisi. Minun olisi pakko tuhota hänet, hänen hyväkseen.
Saavutimme hänet metsänlaidassa, Bella oli löytänyt ensimmäisen uhrinsa; viaton viisivuotias poika, jonka äiti makasi maassa jo kuolleena. Silloin tein valintani.
Bella kääntyi meidät haistaessaan meitä päin, hänen punaiset silmänsä loistivat kirkkaanpunaisina, ja verenpunaiset huulet kaartuivat pahantahtoiseen hymyyn. Hän kyyristyi meitä vastaan, ja hyökkäsi. Perheeni ei tehnyt liikettäkään hyökätäkseen häntä vastaan. Ei Esme, tai Carlisle. Eivät edes Emmett, Rosalie, Alice, tai Jasper. Päätin saada tämän kerralla päätökseen. Minä kyyristyin, ja ponkaisin ilmaan. Tömähdimme yhteen, ja hänen kova ruumiinsa paiskautui päin rosoista kalliota. Sähisten hän kiihdytti uuteen iskuun. Kiersin hänen taakseen. Hän jähmettyi tuntiessaan huuleni hänen kaulallaan. Ääneni tärisi holtittomasti, minun kuiskatessani viimeiset sanani hänelle:
“ Minä todella rakastin sinua “
Viilto. Välähdys. Ja sitten elämäni oli ohi. En kääntynyt katsomaan minne hänen päänsä lensi. Seisoin tyhjänä kuorena paikallani. Elämäni merkitys oli ohi. Hämärästi tunsin kuinka minua vedettiin sivummalle, kuulin kuinka Jasper, ja Emmett hoitivat minun aloittaneen työn loppuun.
“ Teit niin kuin oli oikein tehdä poika “, Carlisle sanoi ääni karheana. En välittänyt hänestä. Hänen sanansa eivät merkinneet minulle mitään. Millään ei ollut enää merkitystä. Elämäni keskipiste oli raastettu pois, enkä minä välittänyt, tai tuntenut enää mitään. Käännyin lähteäkseni. Kukaan ei estänyt minua, he tiesivät sen olevan turhaa. Minä juoksin, juoksin niin kovaa kun pystyin sieluni repeytyessä kappaleiksi. Onpas omituinen tapa kuolla. Ajattelin. Kai siinä jotain jaloa on kuolla rakkauteen.
Juoksin edelleen sieluni vuotaessa kuiviin. Pysähdyin vain hetkeksi. Meidän niityllemme. Sen muistot herättivät minussa jotakin. Mieleni tuntui räjähtävän. Tärisin edelleen, silmäni tuntuivat kummallisilta. Ja silloin poskelleni vierähti jotain. Kyynel. En ollut pystynyt itkemään moneen sataan vuoteen, ja nyt. Nyt kun olin repeytymässä palasiksi, sain kyyneleen. Pystyin melkein näkemään kuinka Bella - kaunis ihmistyttö johon olin rakastunut - tanssi edessäni. Hän hymyili minulle jälleen, ja hänen silmänsä tuikkivat. Hän kosketti lämpimällä kädellä poskeani. Suljin silmäni hänen kosketuksestaan. Avatessani ne jälleen hän oli poissa. Mutta hänen lämpönsä oli jäänyt edelleen poskelleni, ja kyynel tipahti maahan.
“ Minä rakastan sinua “, sanoin vielä. “ Olet aina minun oma Bellani “
Annoin katseeni kiertää kaunista niittyä, niittyä jolla parhaat muistoni Bellasta herättivät minussa palavan kivun, surun, rakkauden, ja onnen tunteen. Tiesin hänen olevan minun kanssani viimein. Viisikymmentä vuotta olivat olleet liikaa ilman häntä.
Viimein sain pyrähtää jälleen juoksuun - juoksuun joka jäi viimeiseksi kokemakseni asiakseni tässä maailmassa.
