Kirjoittaja: Hallahäive
Ikäraja: S
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Jimlock
Genre: Fluff
A/N: Kyllä, uskokaa silmiänne, se on jimlock-fluffia. Tämä fic syntyi mielenkiintoisesta keskustelusta koskien sitä, kuinka kyseisen tyyppisiä jimlockeja ei ole montaa maailmassa ja koska olen vähän yllytyshullu, oli pakko kokeilla, pystyisinkö kirjoittamaan tätä. Ja pystyin, ihme kyllä. Se oli outoa, mutta niin kävi. Täyttä hattaraa, olkaa hyvät. Omistan tämän sensaatiolle, jolla on ollut huono päivä. Toivottavasti tämä piristää kultasein <3
Summary: Jim pitää varhaisista aamuista ja kiusoittelusta.
Aamuista ja arvauksista
Jim katselee, kuinka aamuaurinko sivelee Sherlockin kasvoja. Valo pehmentää kulmikkaita piirteitä, naamioi hetkeksi partaveitsipersoonan. Sherlockin huulet ovat hieman raollaan, peittävät terävän kielen niin, että ainoastaan tasainen hengitys pakenee niiden välistä. Jim pitää varhaisista aamuista, niiden tarjoamasta valheellisesta hiljaisuudesta. Niihin on hyvä piiloutua, aamuihin ja valheen valkoisiin, ryppyisiin silkkilakanoihin.
Hän sallii kätensä hipaista sotkuisia kiharoita, sormiensa kieputtaa niistä pois vähäisenkin selvyyden. Sherlock tulee inhoamaan häntä ottaessaan kamman käteensä ennen lähtöään. Tulee lähettämään myrkyllisiä katseita peilin kautta. Kenties Jim voi pitkittää tämän lähtöä ja kammata itse sekoittamansa suortuvat taas esiintymiskelpoisiksi. Jim tuntee toisen suupielensä kohoavan tyytyväisesti Sherlockin äännähtäessä hiljaa. Tummat ripset värisevät poskea vasten, ja hetken kuluttua aamu-usvaiset silmät avautuvat tarkkailemaan Jimiä. Sherlockin ääni on käheä hänen vetäessään Jimin sormet pois kiharoistaan.
"Huomenta", hän mumisee ja painaa Jimin käden huulilleen, suutelee laiskasti tämän kämmenselkää. ”Miksi olet jo hereillä?” Miksi häiritsit untani, paistaa ärsyyntynyt kysymys raukean äänen takaa. Jim taivuttaa etusormeaan, sivelee sillä pehmeää alahuulta miettiessään vastaustaan.
Sherlockin silmät kirkastuvat hitaasti Thamesin harmaasta laguuninsinisiksi. Hiljalleen aika alkaa taas liikkua, koneisto tummien kutrien alla nauhoittaa päivän kulkua. Jim tahtoisi hankkia kameran, vain vangitakseen hetken, jolloin toisen silmät muuttuvat kaikennäkeviksi. Kenties seuraavaa kertaa varten...
”Ehkä minua ei vain väsytä”, Jim hengähtää ilkikurisesti. Sherlockin katse kartoittaa hänen kasvojaan, pysähtyy jonnekin leuan tienoille.
”Silmänalusesi ovat tummat, poskessasi on yhä tyynyn painauma—” hän aloittaa ja Jim pyöräyttää silmiään.
”Voi kulta, sinä se sitten aina tiedät mitä sanoa!” Jim hymisee. Sherlock kääntää kasvonsa kohti tyynyä, epäilemättä piilottaa hieman turhaantuneen hymynhäiveen. ”Hm, ehkä sittenkin vaihtoehto B... haluatko arvata, mikä se on?”
”Minä en koskaan arvaa”, Sherlock mutisee tyynyliinaan ja tarkkailee Jimiä kulmiensa alta. Jim naurahtaa.
”Niinkö? Entä sitten silloin, kun —” Solakat sormet keskeyttävät virkkeen.
”Minä. En. Arvaa”, Sherlock toistaa, ja Jim nyökkää aavistuksen verran. Sherlock vetää kätensä pois, sormenpäät jättävät kihelmöivän tunteen Jimin huulille. Hän nuolaisee niitä kevyesti, seuraa kosketuksen jättämää reittiä.
”Niin, etpä tietenkään. Pelkäät, että olisit väärässä”, Jim toteaa ja väistää päähänsä kohdistuvan huitaisun. ”Varohan, minua voisi vaikka sattua.”
Sherlock tuhahtaa.
”Mihin jäinkään, ennen kuin aloimme väkivaltaisiksi? Aivan... vaihtoehto B. Ehkä, ehkä minä halusin katsella sinua.”
”Kuulostat aivan Mycroftilta, Jim. Ole hiljaa, en tahdo ajatella häntä tähän aikaan aamusta.”
”Käsittääkseni sinä se hänet otit esiin”, Jim huomauttaa kuivasti saaden Sherlockin päästämään ulos ärtyneen äännähdyksen.
”Miten saan sinut hiljenemään? Tahdon nukkua vielä.”
Jim kohottaa vasenta kulmaansa.
”Luulisi noilla aivoilla keksivän tavan tai kaksi. Vai oletko tulossa hitaaksi, Sherl? Ehkä olet viettänyt liian kauan aikaa id—”
Vahvat käsivarret painavat Jimin patjaa vasten, pehmeät huulet varastavat ulos pyrkivät äänteet. Jim huokaa suudelmaan ja toteaa, että kyllä, hän pitää aamuista. Rakastaa, jopa.
