Nimi: Sadepisarakauneutta
Kirjoittaja: Heinis
Ikäraja: S
Tyylilaji: femme, romanceangst
Paritus: Selja/kertoja
Vastuunvapaus: Kaikki on minun.
Yhteenveto: Ja kun hän oli hiljaa ja soitti minulle, hän otti minut mukaansa sinne ja minä tunsin kauneuden.A/N: Ikäraja voisi muuten olla S, mutta nostin sitä vähän ihan vain rivien välistä luettavissa olevien asioiden takia. Mieleni tekisi hioa tätä ikuisuuksia, mutta olen väsynyt ja ehkä vähän kuumeessa, joten laitetaan julkaiseminen sen piikkiin. Kommentteja ja tulkintoja olisi mukava lukea :)
Sadepisarakauneutta
Kun alkaa sataa, voin nähdä ensimmäisen pisaran putoavan maahan ja räjähtävän asfalttiin. Sen jälkeen sade aina kiihtyy, eikä yksittäisiä pisaroita enää havaitse. Kuitenkin, jos siristää silmiään ja käyttää hieman mielikuvitusta, voi edelleen erottaa sen ensimmäisen kastuneen kohdan. Ei niillä muilla edes ole yhtä paljon väliä; ensimmäinen pisara aloittaa sateen ja on siksi tärkein. Ei ole väliä sillä, kuinka monta sitä seuraa. Ne ovat vain kasvottoman sadekuuron osia, joilla ei ole merkitystä kuin kokonaisuutena.
*
Minä tapasin hänet lukiossa. Hän hymyili kaikille, muttei koskaan puhunut kellekään. Istuin hänen viereensä ensimmäisellä saksantunnilla, koska minäkään en pitänyt puhumisesta. Hän hymyili minulle, ja minä näin hymykuopat vaaleassa ihossa ennen kuin hän käänsi katseensa pulpettiin ja nojasi seinään. Istumajärjestyksestä luin, että hänen nimensä oli Selja. Ajattelin Harry Potteria ja päätin, että pidän hänestä.
Me olimme tunteneet vuoden, kun ensimmäisen kerran sain kutsun hänen kotiinsa, ja tajusin, ettemme me oikeasti olleet tunteneet. Ehkä hän tunsi minut, mutta minä en häntä, enkä voinut olla ajattelematta, oliko hän tehnyt sen tahallaan. Luulin meidän jutelleen paljon, mutta silloin tajusin, että tarkemmin ajateltuna minä olin jutellut ja hän oli kuunnellut. Se oli lumoavaa, vilkaista aina välillä hänen merenvärisiin silmiinsä ja kertoa itsestäni asioita, joita kukaan ei koskaan halunnut kuunnella. Asioita, joista en koskaan viitsinyt kertoa. Ehkä minua imarteli, että hän kuunteli kaiken ja hymyili eikä koskaan alkanut puhua itsestään, ehkä minä pidin siitä ja ajattelin, että niin kuuluu olla. Vasta sinä päivänä tajusin yllättyväni, kun hänen sängyllään nukkui kissa ja kun näin pianon sillä paikalla, jolla useimmat pitivät kirjoituspöytää.
Minä hämmennyin, punastuin häpeästä ja pyysin häntä soittamaan minulle. Hän soitti, vaikka hän oli satuttanut itsensä pyörällä kaatuessaan ja soittaminen teki varmasti kipeää. En ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt klassista musiikkia, sen tarkoitusta. Hän soitti klassista, ja sillä hetkellä minusta tuntui, että se oli tarkoitettu sellaisiin tilanteisiin: kun ulkona satoi ja sade heijasti sisälle harmaata valoa; kun katselin hänen keinuvaa selkäänsä ja kuuntelin sointuja, jotka seurasivat toisiaan; kun kaikki tuntui kauniilta.
Siitä tuli meidän omaa dialogiamme. Kerroin hänelle aina hieman asioistani ja lopetin sitten puhumisen antaen hänen soittaa. Pyysin häntä soittamaan. Minä pidin siitä, kuinka paljaaksi hän muuttui soittaessaan ja kuinka hän sipaisi punertavat hiuksensa korvan taakse kun teki virheen. Kuulin hänen mielialansa hänen kappalevalinnoistaan, varsinkin jos hän oli apea, mutta jos kysyin, mikä on, hän vain katsoi minua surullisesti ja jatkoi soittamista. Minua turhautti, etten voinut kuulla kaikkea nuoteista ja että olin liian arka kysyäkseni uudestaan. Luulen, että häntäkin turhautti se, sillä hän oli liian arka kertoakseen. Minä vastasin surulliseen hymyyn ja annoin hänen soittaa, yritin kuulla oliko kesä vai talvi ja pääsikö hän yli siitä, mikä häntä ikinä vaivasikaan. Joskus olisin halunnut sanoa, että minä pysyisin siinä kuuntelemassa, tapahtui mitä tahansa. En koskaan uskaltanut, sillä en ollut varma, halusiko hän oikeasti yleisöä soitolleen.
Oli kirpeä syyskuinen päivä, kun hän puki sanoiksi sen, mitä minä olin ajatellut jo kauan. Laiturilla oli vielä kuuraa kylmän yön jäljiltä, ja minä pyörittelin hänen tummanpunaisen kaulahuivinsa päätä sormissani miettien, kuinka kauan saisimme istua siinä ennen kuin myöhästyisimme koulusta.
”Kiitos kun kuuntelet aina soittoani”, hän sanoi katsellen järvelle.
”Minä pidän siitä. Tuntuu siltä kuin keskustelisin kanssasi”, totesin ja katselin hänen kasvojaan.
”Etkö sinä koskaan toivo, että vastaisin sinulle?” hän kysyi surullinen sävy hiljaisessa äänessään.
”Välillä”, myönsin miettien, mihin keskustelu oli menossa.
”Puhe on niin suoraa. Välitöntä. En minä osaa kuvailla tunteita sanoin ilman että ne vääristyvät.”
Ja minä tiesin mitä hän tarkoitti, minä olin kuullut sen. Jos hän oli surullinen, hän sanoi tavallista apeampaan sävyyn kaiken olevan okei. Mutta hänen soittamansa musiikki kertoi koko tarinan, sai minut tuntemaan hänen ajatuksensa, vaikken minä niitä ymmärtänytkään.
Minä en koskaan kertonut kenellekään, kuinka paljon oikeastaan rakastin häntä, viimeiseksi hänelle itselleen. Kukaan ei tiennyt, kuinka tärkeä hänestä tuli minulle lukion aikana. Hän oli se kirja, jonka maailmaan uppouduin, se kappale, jota kuuntelin kun mikään ei mennyt oikein. Hänen kanssaan minun ei tarvinnut puhua turhista asioista tai leikkiä kohteliasta. Vaikka löysin hänet tästä maailmasta, hän kuului johonkin aivan muualle. Ja kun hän oli hiljaa ja soitti minulle, hän otti minut mukaansa sinne ja minä tunsin kauneuden. Sellaisen kauneuden, jota ei oikeasti ole olemassa, mutta joka silti pakahduttaa rintaa ja saa uskomaan elämään.
*
Hän oli minun ensirakkauteni, ja kai hänkin piti minusta, vaikkemme ikinä sanoneet sitä toisillemme. Minä muistan hänen merisilmänsä ja punertavat hiuksensa ja minusta tuntuu, että se muistikuva heikentää näköäni häilyessään verkkokalvoillani kaiken muun päällä. Hän oli ensimmäinen, ja hänen jälkeensä kukaan muu ei ole ollut yhtä tärkeä, merkinnyt yhtä paljon tai jättänyt yhtä selvää jälkeä. Minä näen sen jäljen edelleen, eikä minun tarvitse edes käyttää mielikuvitustani, sillä hän oli paljon suurempi ja voimakkaampi kuin muut pisarat hänen jäljessään.
(Tai ehkä se kaikki johtuu vain siitä, että ensimmäisestä ei jää kuin se haalea mutta silti liian voimakas muistikuva, koska hän ei tuntenut kauneutta sen enempää kuin asfalttiin rikkoutuva sadepisarakaan.)
