S
innoittamana hyvää syntymäpäivää (pikkuisen myöhässä, kääk),
LaraLura!
Koska originaalitkin käyvät, päätin kirjoittaa tällaisesta kesäisestä mökkihetkestä. En tiedä yhtään, millaisista teksteistä pidät, ja tämä pieni tarina lähti elämään ihan omaa elämäänsä, mutta toivottavasti tästä löytyy kuitenkin ees jotakin mieleistä.
Teksti osallistuu
Fluffy10 #3 -haasteeseen sanalla
lähellä.
Ilona oli koonnut vaaleat hiuksensa rennolle ranskanletille, josta karkailleet hiushaituvat loistivat ilta-auringon kultaisessa kajossa. Ilona oli käärinyt vanhojen farkkujensa lahkeet puolisääreen, ja varvassandaalit lojuivat yhtä porrasaskelmaa alempana. Hänen kätensä kävivät, kun hän putsasi kantarelleja ja herkkutatteja vanhalla linkkuveitsellä ja vielä sitäkin vanhemmalla pullasudilla.
Reetta istui Ilonan vieressä mökin portailla ja seurasi tämän työskentelyä leukaa polveensa nojaten. Häntä hymyilytti. Oli vaikea uskoa, ettei Ilona ollut mökki-ihminen – hän nimittäin näytti kesäisenrentoine vaatetuksineen ja olemuksineen juuri sellaiselta. Metsäretken varrelta löytynyt sienisaaliskin sai osakseen varman ja vakaan käsittelyn. Ilonan sormet eivät multaa kaihtaneet.
Reetta oikaisi jalkansa, venytteli käsivarsiaan ja rentoutui sitten katselemaan rantakoivujen kehystämää järveä, joka sekin oli varsin miellyttävä näky. Loppukesän ilta hehkui kauniina ja lämpimänä. Maisema oli täyteläinen, syvänvihreä ja vehmas. Keitele väreili tyynenä; sen pinnalla tanssahteli auringonkultaa. Jossain lähempänä vastarantaa erottui yksinäisen soutelijan siluetti.
Siitä kesäkeitaasta he olivat saaneet nauttia jo melkein viikon ajan, siitä lähtien kun Reetan kesäloma oli vihdoin alkanut. Hänen vanhempansa olivat jo liian iäkkäitä ja huonokuntoisia aktiiviseen mökkeilyyn, mutta hän oli kuin olikin saanut houkuteltua Ilonan seurakseen, vaikka tämä oli väittänyt tulevansa hulluksi ilman televisiota ja juoksevaa vettä ja muita nykyajan mukavuuksia. Reetasta tuntui, että Ilona oli tapansa mukaan liioitellut, sillä tämä vaikutti sopeutuneen mökkielämään mitä mainioimmin. Heti ensitöikseen Ilona oli tarttunut viikatteeseen ja alkanut niittää ylikasvanutta heinää, jotta nurmikon oli saattanut ajaa koneella. Sen jälkeen hän oli virittänyt ulko-oviin uudet hyttysverkot, kääntänyt veneen ja auttanut Reettaa maalaamaan kuistin porraskaiteen. Ilonan askareita säesti joskus tympääntynyt jupina, mutta hänen antaumuksellisesta touhukkuudestaan ja keskittyneisyydestään näki, että hän nautti saadessaan puuhata jotain käytännönläheistä.
Ilona laski veitsen ja sudin ja kurotti puistelemaan enimmät mullat käsistään maahan porraskaiteen raosta. Sitten hän kääntyi Reetan puoleen ja hymyili sitä vinoa hymyään, joka sanoi
mitä nää tuijotat.
Reetan katse oli kuin olikin palannut Ilonaan. Häntä lämmitteli ilta-auringon lisäksi kiintymys, jollaista hän ei muistanut aikoihin kokeneensa. Ilona oli kaikessa kyynisyydessään, sarkastisuudessaan ja vastahakoisuudessaankin kai lopulta parasta, mitä Reetalle oli tapahtunut vuosiin. Ilona otti hetken ja asian kerrallaan, eli omaa elämäänsä eikä vilkaissutkaan muiden tuomitsevia katseita. Joskus Ilona nousi keskellä kesäyötä ja meni parvekkeelle maalaamaan, koska piti pimeyden sävyjä kauniina. Reetta oli aluksi pitänyt sitä järjettömänä niin kuin sitäkin, että he ylipäätään viettivät öitä toistensa luona – kaksi keski-ikäistä naista ja niin erilaista –, mutta vaivihkaa järjettömästä olikin tullut järkevää. Elämässä oli lopulta muutakin kuin työ, tyhjä koti ja lauantai-iltojen lottokupongit vailla aavistustakaan siitä, mihin miljoonansa syytäisi.
Ilona keinutteli polviaan yhä hymyillen. ”Mitä nää tuijotat?” hän lausui ääneen ne samat sanat, jotka Reetta oli jo lukenut hänen silmistään.
Reetta palautti hymyn, mutta lisäsi siihen ilkikurisen säväyksen. ”No mietin tuossa vaan, miten mukavaa on, kun sää oot täällä mun
ilonani.”
Ilona naurahti, puisti päätään ja tuuppasi Reetan polvea omallaan. ”Elä jaksa. Vanaha vitsi. Niin ku oot sinäki.”
Hetken kumpikin katseli hymyssä suin järvelle. Reetta tiesi kyllä, ettei ollut mikään vitsi, mutta vanhaksi hän kieltämättä välillä tunsi itsensä. Vesiämpäreiden kanniskelu pumppukaivolta saunalle alkoi käydä kunnon päälle, vaikkei siitä ollut kuin viisi vuotta, kun hän viimeksi oli juossut maratonin.
”Ihan siedettäväähän täällä on”, Ilona jatkoi. Hän oli jo vakavoitunut, mutta ilta-aurinko lämmitti hänen silmiensä ruskaa. ”Tästähän alakaa melekeen tykätä. Voisin tulla vaikka toisteki, jos kauniisti pyyät…” Katse putosi polviin, suupieli nytkähti.
Kiintymys Reetan rinnassa oli vakaata ja tasaista niin kuin jo pitkään palanut nuotiotuli, mutta se oli hyvää ja terveellistä, hän tiesi sen. Vaitonaisina he nojautuivat toisiinsa ja katselivat, kuinka aurinko hiljakseen painui mailleen. Sienten paistaminen jäi aamuksi.
